torstai 19. lokakuuta 2017

LAULU LUO TILOJA JA MAISEMIA: The Modern Lovers



Tytöistä, pojista ja tykkäämisestä voi laulaa vangitsevasti. Jonathan Richmanin kirjoittama laulu I'm Straight on hänen levyltään The Modern Lovers. Levy on julkaistu 1976, mutta se on purkitettu 70-luvun kolmena ensimmäisenä vuotena. Tämä laulu vuonna -73. Levy on huikeasti edellä aikaansa. Kunnia runollisesta tilan vaikutelmasta kuuluu tietenkin myös tuottajille, yhtenä heistä Velvet Undergroundin John Cale. Minulle tämä levy on amerikkalainen runoelma par excellence. (Tunnisteessa 3 rock-levyä lisää tästä vinyylistä.)


Ohessa linkki lauluun:





https://www.google.fi/search?q=i%27m+straight+jonathan+richman&oq=i&aqs=chrome.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

ANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSIANTEEKSI


Missä menee se raja, että omaa syyllisyyttä ei enää tarvise kokea? Tai kuinka paljon sitä kuuluu ihan tarkalleen kokea? Tai missä kohtaa sitä kokee jonkun sellaisen puolesta, joka ei sitä itse välitä kokea? Entä kun suomalaisen syyllisyys tulee osaltaan tästä ilmaston ja teollisuuden laadusta, voisiko kokea vähemmän syyllisyyttä, jos muuttaisi Ruotsiin?


Näkisinpä joskus pätevän matemaatikon tekemän laskelman syyllisyydestäni: 6000 ja risat hiilijälkeä ja ekojälkeä noin kaksi ja puoli maapalloa, suunnilleen.  Tosin siitä on jo aikaa kun sen kohdaltani tarkistin. Tietäisin tarkalleen, montako neulaa minun on työnnettävä kynsieni alle. Varmasti enemmän kuin Oras Tynkkysen, mutta vähemmän kuin Teemu Selänteen. Kun sillä on niin monta autoakin.

lauantai 14. lokakuuta 2017

KYSYMYS URHEILUN TURHUUDESTA (muokkaus 15.10.)

Miksi juuri urheilu muiden turhien asioiden joukossa tuntuu olevan niin monille se kaikkein turhin? Urheilun kaupallisuus ei voi olla vastaus, koska silloin olisi pidettävä liian turhana niin paljon muutakin ajankulua. Turhuus itsessään voi olla syy vain, mikäli kaipaa sittenkin jotain annettua ja yksittäisiä mieltymyksiä ensisijaisempaa mielekkyyttä. Mitä tarkoitusta ihminen siis itselleen ja muille tietämättään kauppaa, kun pitää urheilua liian turhana? Tai mitä vastustaa? Liittyykö tähän(kin) maskuliinisen hegemonian efekti, joka alitajuisesti puistattaa? Sekö luo tuon turhimmasta turhimman tunteen? Vai onko syynä nationalismin haaste. Lainaan itseäni kirjoituksesta Urheilun hurmaa:

"Usain Bolt avioituu Suomeen, saa kansalaisuutemme ja juoksee uuden kotimaansa maailmankartalle.

Miksi tämä ei tunnu missään?"

Koska hän ei ole osa suomalaista pikajuoksun "historiaa", vaan ulkoa tuotu ratkaisu. Deus ex machina. (Pyydän historiallisia lainausmerkkejä anteeksi Arto Bryggarelta.)

Nyt sitten voi tietenkin kysyä, miksi tarvitsemme tuollaista todellisuuspakoista kansallista onnistumisen kokemusta? Kertomusta epäonnistumisiemme jälkeisestä katarsiksesta (jossa suomalaistunut Usain Bolt olisi antikatarsis)? Miksi tarvitsemme kertomusta, jossa olemme itse muutosten subjekteja ilman taloudellista tai historiamme ulkopuolista ratkaisua? Kumpuaako tämä tarve nationalismista vai jostain muusta ontologisesta ytimestämme? Siinä mielessä kyllä nationalismista, että suomalainen pikajuoksu luo yleisölle valmiin samastumisen rakenteen ja välittömästi ymmärrettävän historian. Kansallisuus on se näyttämö, jonka perustalle draama rakennetaan. Ketä tämä kansallisuus sitten uhkaa? Ei tietenkään ketään, jos emme niin halua. Se on vain yksi tapa kokea tarinoita. Siksi se ei myöskään voi olla perustelu urheilun turhuudelle. Ja vielä on tietenkin hyvä muistuttaa, että turhuudellakin on kaksoiskoodinsa. Kuten tiedämme, on pinnallista vaatia taiteelta käytännöllistä funktiota, taiteen on oltava Asia an sich. Miksei urheilu voi olla sitä?

Entä miten tämä kaikki liittyy juuri urheiluun? Ehkei mitenkään. Vai nostaisiko suomalaistunut Lars von Trier kotimaisen elokuvan tasoa?


perjantai 13. lokakuuta 2017

PERFORMANSSI

Kiasma. Tuntematon taiteilija astuu ulos wigwamista ja alkaa lukea teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Hänellä on päässään lasten intiaanipäähine ja toisessa kädessään muovinen tomahawk, jonka tarmokkailla liikkeillä hän vahvistaa lukemiensa lauseiden voimaa. Ääninauhalta kuuluu ukkosen jylinää ja rankkasadetta. Yleisö yrittää ymmärtää näkemäänsä, jotta voisi valita puolensa. Esitykset jatkuvat niin kauan kuin luettavaa riittää.


torstai 12. lokakuuta 2017

JA VIELÄ KOLMAS KUN RAUTA ON VIELÄ KUUMAA

Entä ne burkasuvakkileijonapaidat? Kumpi niistä pahoitti mielensä enemmän: afganistanilaiset naiset vai maan papisto?

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

TOINEN KYSYMYS

Mitä pitäisi ajatella tutkijasta, joka tosissaan muistuttaa kansalaisia siitä, että mainoksen buddhalaismunkki on typistävä stereotypia tiibetiläisestä? Ikään kuin asiayhteys ei jo sitä kertoisi. (Tosin en tiedä, josko onkin oikea munkki, jolla on huumorintajua.) Tuolla perusteella Tarantinon Kill Bill pitäisi vetää levityksestä välittömästi ja Tähtien sodat samuraiperinteen stereotypiointina.

KYSYMYS

Kun poliitikko tv-ohjelmassa kiertää burkakysymyksen vastaamalla, ettei vaate itsessään ole alistava vaan rakenteet ja samalla paheksuu intiaanipäähineen "laitonta käyttöä" sillä, että alkuperäisväestöllä täytyy olla itsemääräämisoikeus asuihinsa, onko hän ristiriitainen?