JOULUVINKKI ISILLE

Eletään vuosituhannen alkua. Joulupäivää. Automme takapenkillä kaksi tytärtäni puhuvat jouluaatosta ja saamistaan lahjoista. Ja tietenkin pukista. Sitten toinen sanoo ääneen sen mitä ovat kummatkin tuumailleet: "Miten se pukki oli jotenki sun tuntunen isä?"

En vielä ajatellut murskata heidän jouluidylliään ja uskomuksiaan ja tiukasta tilanteesta huolimatta vastasin välittömästi, kuin vaistojen varassa:

"Kattokaa ku pukilla on semmonen ominaisuus että se pystyy muuntautumaan isän oloseks että se ei tuntuis liian pelottavalta."

Se osui ja upposi ja on vapaasti käytettävissä.



HYVÄÄ JOULUA 2015!

ZEITGEIST

Täydellistä maailmaa odotellessa minä tunnen itseni pysähtyneeksi kelloksi,

jonka voin ajatella olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa. 
Mutta tässähän voi vain erehtyä. 
Että kellon voi ajatella olevan oikeassa, täytyy sen olettaa myös toimivan.

KUINKA KORREKTIA ON TUNTEA TURVATTOMUUTTA?

Jossain kohtaa Pariisia koskevaa keskusteluamme joku kommentoi, että me samastuimme pelkoomme kun Pariisi tuntui Beirutia pahemmalta. Pariisi oli pelkoamme lähempänä. Kirkas huomio.

En ole pasifisti enkä aseistakieltäytyjä (armeija jäi käymättä synnynnäisen munuaisvian vuoksi), mutta armeijan paraateihin olen silti suhtautunut aina pikkuisen turhana ja vaivaannuttavanakin poseerauksena. Kun nyt katsoin itsenäisyyspäivän paraatia, koin väkisinkin sen toisella tavalla kuin tähän asti olen kokenut ja myönnän: Isisin uhasta johtuen.* Ja sillä tavoin projisoin turvattomuudentunteeni todennäköisyyksiin, että tunnen oloni turvallisemmaksi täällä Seinäjoella kuin tuntisin Helsingissä.

Onko tällainen turvattomuudentunne poliittisesti korrektia? Jonkinlaisena punavihreänä joudun tätä itseltäni ja teiltä kysymään. Tai onko sitä korrektia ilmaista? Kenenkään sisäisiä tuntemuksiahan en tiedä. Muodostuuko turvattomuudentunteesta väistämättä ideologista, kun käydään kamppailua diskurssien hegemoniasta kuten Euroopassa nyt suhteessa turvapaikanhakijoihin? Mikään ei nyt ole neutraalia. Turvattomuuskin ikävän konservatiivista? Jos edistykselliseltä kysyy.

Median on pidettävä yllä yhteiskuntarauhaa ja siksi varovaisuus tunnerekisterien kanssa on ymmärrettävää. Tunteet ovat pelottavan voimakkaita ja hallitsemattomia ja siksi niitä on myös kuvailtava varoen. Niitä halutaan lähestyä ilman perusteetonta ja yleistävää turvattomuuden provosointia. (Niin kuin pitääkin tehdä, kaikesta huolimatta; eivätkö juuri muut turvapaikanhakijat käräyttäneet ne kaksi isisveljestä, joista minäkin toivoin parasta kirjoituksessa Haluammeko uskoa katumukseen?)

Median ongelma on yksittäisen ja yleisen suhteessa: esimerkiksi yksittäisen tyttäriensä vuoksi pelkäävän äidin turvattomuutta ei osattu kuvata muuta kuin yksittäisen ihmisen hallitsemattomana ja vähän kummallisena ja huvittavanakin huolena osana leijonapaitojen aatetta. (Jos rehellinen olen niinsiten siihen itsekin reagoin.) Syitä ja perusteita ei haluta ehkä kaivaa esiin, koska epäillään yksityisen ja sinänsä kokijalleen toden tuntemuksen yleistettävyyttä ja edelleen ideologisoitumista julkisen välineen kautta. Näiden äitien mahdollisesti aiheellistakin huolta ei kohdattu aidolla kiinnostuksella. Ehkä heidän huolensa yhäkin nähdään vain sattumalta osuvaksi, kuin pysähtyneeksi kelloksi joka näyttää olevan oikeassa kaksi kertaa vuorokaudessa.**

Turvattomuudentunne on kuitenkin aina jakanut myös uudistusmielisiä ja konservatiiveja eli vasemmistoa ja oikeistoa  - käyttääkseni tätä perinteistä jakoa. Anarkistit tuntuvat jopa kieltävän sen elleivät saa aiheuttaa sitä itse. Konservatiivien ilmaisemana turvattomuus tulkitaan haluksi turvata status quo ja edistyksellisten ilmaisemana horjuttaa sitä. Edistyksellinen turvattomuudentunne on ikään kuin huolta hegemonian ulkopuolelle jäävästä toiseudesta ja edelleen: halua jakaa toiseutta osattomien kanssa***. Voisiko sanoa, että oikeiston tuntema turvattomuus koetaan kriisissä heräävänä tarpeena hegemoniaan ja vasemmiston kokema turvattomuus haluna jakaa tätä hegemoniaa? Tärkein kysymys siis kuuluu, onko meillä nykyisessä tilanteessamme mahdollisuutta ilmaista yhteistä turvattomuuttamme ilman ideologisoitumisen pelkoa?
-

*Jos James Dickeyn Syvä joki oli - kuten eräs ystäväni hyvin huomasi - ilmestyessään hippiaatteen keskelle radikaali teos, niin on se ainakin itselleni sitä samaa tässä turvattomuutta ideologisoivassa ajassa.

**Minua on vaivannut tämä yksittäitapauksen käsite koko ajan. Missä määrin yksittäisen ihmisen turvattomuudentunne ja pelko vastaa todellisuutta; milloin se on niin perusteltu ja milloin syysuhde niin vahva, että siihen voi viitata pelon kohteen tai oman puhetavan perusteluna. Nythän sitten kritisoidaan myös polttopullojen heittelijöiden aiheuttaman uhan ja ilmapiirin väheksymistä kutsuttaessa heitä yksittäistapauksiksi (eikä terroristeiksi). Sama juttu: missä määrin heitä voi kutsua vielä terroristeiksi sillä perusteella, että he nostattavat uhkaavaa ilmapiiriä ja pelkoa ja ehkä rohkaisevat esimerkillään uusia tekijöitä? (Siihenhän ei tarvita järjestäytynyttä toimintaa.) Missä määrin yksittäisellä tuntemyksella voi siis perustella yleistä? Mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ilmiöistä on vaiettava vaan että niistä on puhuttava kriittisesti ja analyyttisesti ilman että tapauksia käytetään päämäärähakuisesti oman puhetavan perusteena.

***Pakko myöntää ettei tämä mainio ilmaisu ole omani vaan kollegan keksimä. Keksi sen kun pohdimme toimittajien tapaa lähestyä haastattelemiaan vankeja.

LIIKAKANSOITUKSESTA, ITSEMURHASTA JA ISOVANHEMMUUDESTA

En muista missä kohtaa tässä blogissa olen tästä aiheesta kirjoittanut mutta ainakin edellisen kirjoituksen keskusteluketjussa. Jatkan tässä aihetta omalla tekstillä, koska haluan ideaani kirjaimellisesti julistaa.


Blogini keskusteluissa palataan usein liikakansoituksen kysymykseen. Varsinkin nyt kun ilmastonmuutos jättää sen varjoonsa. Kysymyksen valtavuus tuottaa dramaattisia tunteita aina turhautuneen tiedostajan itsemurha-ajatuksia myöten. Ongelma vain on se, että tuolloinkin itsemurha on joko liian romanttinen tai patologinen käsite. Se puhuu väärässä diskurssissa. Tähän asti olen kuullut vain romanttista tai patologista laatua olevaa itsemurhapuhetta.

Jotta tätä itsemurhan väärän diskurssin voi muuttaa, onkin puhuttava määrällisessä ja pragmaattisessa viitekehyksessä. Niin etäisessä, että se jo tuntuu jonkun toisen kuin itsen ratkaisulta; periaatteelta ja velvollisuudelta, joka ei aiheuta psyykkistä eheyden tunnetta. Sellainen onkin nokkamme edessä, jos vain sentimentalismiltamme sen viitsisimme huomata: itsensä yksilöllinen hävittäminen kuluttajana ja liikakansoituksen jäsenenä. Eli kyse on uhrin antamisesta toisen tai jonkun puolesta, mutta ei niin että kukaan muu olisi sen puolestamme antanut. Mikään tai kukaan ranssendentti lunastaja ei siis nyt ole oikea vastaus, koska kyse on yksilön tuottamasta määrästä.

No. Minä en kykene tietenkään olemaan ajatusteni mittainen koska nautin elämästä liikaa. Onneksi saman - ja ehdottomasti tehokkaammin tuloksin - voi kuitenkin toteuttaa ehdottamani idean ja periaatteen avulla. Kyseessä on eräänlainen siirretty itsemurha; lajilliseen ja samalla myös yksilön sosiaaliseen itsemurhaan pyrkivä ja johtava meemi.

Olen jossain keskusteluketjussa ja ehkä kirjoituksessanikin muistaakseni kirjoittanut isovanhemmuuden "aatteen" tuhoisuudesta ja ehdottanut seuraavaa: jos joku haluaa olla aidosti ja vailla sentimentalismia eettinen ja moraalinen, kieltäytyköön rakastamasta tulevia lapsenlapsiaan. Tai tarkemmin:  olkoon toivomatta niitä ja ilmaiskoon sen jälkeläisilleen selvästi kun vielä ehtii. Jo olemassaolevien lastenlasten kohdallahan se on tietenkin myöhäistä. Heitä ei voi syyttää eksitenssistään, kuten yksi kommentoijistani  sanoo.

Itse olen jo teoretisoinut tätä tyttärieni kanssa. En tiedä miten he itse toimivat enkä tietenkään pysty kieltäytymään isovanhemmuudesta enää sitten, kun niitä lapsenlapsia ehkä tulee. Mutta jos tämä ajattelutapa saataisiin aatteeksi eli joukoissa eläväksi meemiksi, se ehkä alkaisi vaikuttaa syntyvyyteen. Ja ehdottomasti tehokkaammin kuin yksilön itsemurha, koska tässä yksilö jää ylläpitämään meemiä, manifestoimaan sitä. Eikä tämä ole utopiaa. Voit aloittaa itsestäsi jos sinulla on lapsia, joilla ei vielä ole jälkeläisiä.

LISÄYS 1. KOMMENTIN JOHDOSTA:

Yksi lapsi perheessä auttaa pelastamaan maailman. Eli nyt julistamaan vain yhden lapsen isovavanhemmuutta! Toinen olkoon jo synti. Eli yhdestä voi lastensa kanssa iloita estoitta.(Omistani toinen jo kokeilee vegaaniutta eli aikoo pistää lihankulutustaan laskevia vanhempiaan premmaksi. Eli lapsilukukaan ei liene ongelma.)

IHMISEN MAHDOTTOMUUS MEDIASSA

Reaalinen katoaa kieleen ja kaltaisuuteen. Joku tuntuu tai näyttää jonkinlaiselta ja se sitten nimetään sanoin ja koetaan todeksi. Niin käy tässä pakolaiskysymyksessäkin. Ensin tunne oli se että kärjistämistä ja provosoitumista (aiheellisestikin) peläten hyssyteltiin ongelmia niin että oli vain aitoja turvapaikanhakijoita ja nyt taas ilmi tulleisiin ongelmiin sitten fokusoidaan niin, että kokonaisuus unohtuu ja kaikki turvapaikanhakijat aistitaan potentiaalisia raiskaajina kulttuurinsa ja arvojensa efektoimina. Mediaa seuratessa - ja myös itse kijoittaessa - tuntuu kuin pelaisi hedelmäpeliä, jossa on pakko kiinnittää yksi vaihtoehto siinä edetäkseen.

Todellisuus kuitenkin tapahtuu pelin takana katsomatta siihen, minkä merkin siinä kiinnittää. On ihan sama kumpi edellä kuvaamistani kaltaisuuksista vai onko kumpikaan totta, koska se mihin kaikki johtaa, tapahtuu kummastakin huolimatta. Tämä on sisimmässään hyväksyttävä, mikäli ei kiellä - vaikkapa sitten polttopulloin - rajaamatonta ihmisyyttä.

Nimittäin tulos on se, että tässä työllisyysnäkymässä (ellei ilmastosopimus tilannetta parempaan muuta kuten vähän jo lupailtiin) on sopeuduttava suurempaan joukkoon sosiaalitukien käyttäjiä ja siksi myös tukien nipistämiseen kaikilta niitä tarvitsevilta. Ja niistä kotoutujista jotka työllistyvät, tulee tietenkin muiden työllisten mukana uusien työttömien maksajia. Kaikki muu on kosmetiikkaa ja moraalista suuttumusta. Jäljelle jää vain kielto tai hyväksyminen.

Tapasin tänään kantapaikkani tupakkakopissa naisen, joka tekee töitä nuorten turvapaikanhajioiden kanssa. Olin vaikuttunut siitä realistisesta, illuusiottomasta ja kuitenkin inhimillisestä näkemyksestä, joka hänellä oli. Hän sanoi että ei seuraa pakolaiskysymystä mediasta, koska haluaa kohdata nuo ihmiset mahdollisimman suoraan. Eikä myöskään jaksa. Eikä se kuulostanut lainkaan realiteettien pakenemiselta vaan itsesuojelulta, jotta ihmiset jaksaisi kohdata ja heille opettaa ja osoittaa, mikä meillä on sopivaa ja sallittua ja mihin heillä oikeudet ja mihin velvollisuudet. Kohdata siis turvapaikanhakijat reaalisimman "edustajina": ristiritaisina mutta ilman niitä ääripäihin viettäviä merkityksiä ja kaltaisuuksia, joihin hänenkin mielensä niin helposti tarttuu. Tällaisia ihmisiä me juuri tarvitsemme tämän väistämättömän edessä.

HALUAMMEKO USKOA KATUMUKSEEN?

Kiinnostavaa kuulla murhista epäillyistä veljeksistä lisää. Jos he ovat yhä vakaumuksellisia islamisteja, miksi he ovat täällä? Mikseivät taistele uskonveljiensä rinnalla? Vai ovatko he paossa Isisiä kun alkoivat katua tekojaan ja epäillä katsomustaan? Tämä voi olla myös hyvä selitys oikeudessa. Tosi tai epätosi. Mutta jos tosi, silloin he olisivat, niin vaikeaa kuin se olisikin hyväksyä, aitoja Isistä pakenevia pakolaisia eikä (enää) terroristeja. Eivätkö he silloin, pahan kokeneina ja todistaneina katumuksen käännynäisinä, olisi lähempänä tunnustamiamme arvoja kuin kukaan? He ovat koskettaneet pahaa, ymärtäneet jotain täkeää ja tulleet takaisin.

Aika näyttää. Ehkä.

KÖYHIEN YSTÄVÄT JA LINNANJUHLAT

Miksi vastustaa vain linnanjuhlia? Miksei joulua samoilla tulilla? Kunnes Suomessa vallitsee täydellinen tasa-arvo ja kaikkien fanittama hallitus.

Kun rahastahan tämä ei ole kiinni vaan periaatteesta. Niin kuin rikkaiden veroissa. Että saako köyhiä ja kipeitä hetkeksikään unohtaa... edes köyhä itse?

Sotaveteraaneja käytettiin ties minkä mielipiteen perusteluna kunnes tehtiin tutkimus veteraanien mielipiteistä. Myös köyhillä on paljon ystäviä.

Vedettäisiinkö töpseli kansakunnan seinästä siis köyhien itsensä vai heidän ystäviensä takia?


Hyvää itsenäisyyspäivää.

ARMOTON TELEVISIO: Leea Klemolan Maaseudun tulevaisuus Yle Teemalla 5.12. ja Yle Areenalla vielä 29 päivää

En pitänyt Klemolan näytelmästä Kohti kylmempää enkä myöskään tästä. Minun makuuni ne on kirjoitettu ihan liian täyteen, ylienergisesti ja rytmittömästi. Jotenkin kohteettomasti. Ihmettelin myös miksi yleisö nauroi niissä kohtauksissa joissa nauroi. Tai ymmärrän: samassa tilassa ollessa kollektiivinen hauska laskee hauskan kynnystä. Yhdessä on liian helppoa nauraa ja hurmioitua. Teatterin nk. elävä tila on paradoksi: se voi vahvistaa elämystä mutta samalla sumentaa huomiokykya.

Televisio on julma väline ja siksi siitä pidänkin. Ja armollinen. Kanavaa on helpompi vaihtaa kuin lähteä puoliajalta pois kun on maksanut liput. No. Uskon ettei olisi narattanut vaikka olisin ollut paikalla. (Älkää huoliko. Kyllä minä olen elävää teatteria käynyt katsomassa eikä ole silloinkaan välttämättä naurattanut muiden mukana.)

Se taas että tämä näytelmä on yleisöä järkyttänyt kertoo kyllä enemmän yleisöstä kuin näytelmästä. Eli ainako vain taidetta pitää tuhlata konservatiivisen yleisön kiusaamiseen?

---

Näytelmän inspiroima mielleyhtymä:

Eläimet Blade Runnerin tarkoitusta etsivinä tai oikeastaan sen menettäneinä replikantteina; enemmän ihmisen kuvana kuin ihminen itse. Merkityksen puute ja ahdistus on esitettävä satuna tai rinnakkaisen todellisuuden muodossa, jotta se heräisi uudelleen eloon ja sitä huomaisi taas kysyä. Siksi Blade Runnerin replikantit tuntuivat itseään kysyessään transsendentimmilta kuin avaruuteen rappiota pakenevat syvyyttömät ihmiset. Ihmisiltä syvyys oli kadonnut tyyliin Baudrillard. Niin ja tuo Tekoälyn David oli ihmistä suurempi ja syvempi tässä mielessä myös.

Mutta lopun urut soivat toivoa antavasti sekä ihmisille että eläimille. Tai optimistina ainakin kuulin sen niin.

---

Jotenkin tekstiä vailla dynamiikkaa tämä oli. Millään ei ollut minulle mitään merkitystä millään muulla kuin jollain etäisen teoreettisella tasolla.

Käykää lukemassa juttuni Heideggerilaiset pehmolelut tunnisteesta Heidegger. Se natsaa tähän. Varsinkin kun Klemola lausunnoissaan ja ennen näytelmää esitetyssä dokumentissa sivuaa samaa asiaa hiukan toisesta tulokulmasta. Puhuu silleen jättämisestä ja silleen. Näytelmä tosin hukkaa kiinnostavan ajatuksen.

Jos taas argumentoitte minua vastaan sillä, että teatterissa oleellisinta on yhteinen läsnäolo taiteen tilassa ja siksi televisioesityksestä ei voi sanoa mitään, lukekaa kirjoitukseni Sattumanvaraisuuden tapahtuminen katsojassa tunnisteessa teatteri.

Mutta onnea kaikille niille jotka pitivät tästä.

(Ikimuistettavin teatterikokemus on itseni kohdalla ollut Reko Lundánin ja KOM-teatterin vierailu Seinäjoella: Teillä ei ollut nimiä. Sieltä leijui kotiin.)

SPIELBERGIN UMPIKUJA

En ole koskaan pitänyt Spielbergiä syvällisenä perheen kuvaajana. Enemmänkin naiivina romantikkona, jonka kuvitelmassa perheessä on aina sopivasti surua ja menetystä mutta ei koskaan lopullisesti tuhoavaa julmuutta; suru ja menetykset vain vahvistavat perhettä. Ne eivät tunnu olevan koskaan lopullisia ja aitoja koska eheyttävä idea perheestä jää aina elämään.* Spielberg perheen (ja americanan) kuvaajaana on taitava sentimentalisti; kuin Norman Rockwell aikoinaan viikkolehtien kuvituksissaan. (Spielberg onkin minusta Rockwellin perillinen enemmän kuin kenenkään elokuvan klassikon.)

Tekoäly on kuitenkin kiinnostava poikkeus syvällisellä tavalla. Lopun kohtaus jossa robottipoika David kohtaa vihdoin "äitinsä" ja kokee löytävänsä uudelleen perheensä "transsendentin" ytimen, ei ole ikuisen idean vaan poissaolevan absoluutin kuva. Se on fantasia, jonka täydellisyyteen voi eläytyä vain tämän yksin maailmassa ja kielessä "elävän" ja näkyynsä viattomasti uskovan "pojan" kautta. Elokuvassa ei enää ole yhtään ihmistä, jonka silmin näkisimme ja kokisimme Davidin vain koneena, vähempänä kuin kuka tahansa muu. Kohtaus on kuin taitava illuusio: äkkiä onkin helppoa samastua Davidiin ja hänen pakahduttavaan onneensa, koska se on tosinta mitä tunnistamamme maailma voi enää olla. Maailma on kaltaisistamme tyhjä eikä David enää tunnu olennolta, joka haluaa kuulua meihin. Nyt maailma on yksin hänen eikä hän ole enää mitään vähempää. Hän ei ole enää toinen vaan eräänlainen maailma yhtenä ja samana ja siksi hänen unelmansa käy toteen. Kukaan ei voi suhteellistaa sitä. Kohtaus on kuva fantasiastamme: täydellisestä sulautumisesta maailmaan, jossa olisimme yhtä kaiken kanssa.

Kaikessa elämyksellisydessäänkin tämä kohtaus on silti analyyttinen - tai ainakin sen voi sellaiseksi kokea oli tekijän tarkoitus mikä tahansa. Se näyttää fantasian elementit. Se näyttää miten täydellinen fantasia toimii ja mitkä ovat sen ehdot ja rajat. Ja koska se näyttää fantasian elementit ja itseni suhteesa niihin, kohtaus on pakko kokea fantasian kohteen poissaoloksi. Se on sen annettu ominaisuus (halusi vapaa mielikuvituksemme mitä tahansa). Ehkä juuri siksi kohtaus on minulle niin voimakas: tunnen puutteen pakahduttavuuden kun katson sitä; jokin mitä voi vain unelmoida, on edes kuvana mahdollista.

Jos Breaking the wavesin lopun kohtaus jossa Jan nousee kellojen soidessa porauslautan kannelle on täydellinen kuvaus anteeksiannosta, on tämä kohtaus täydellinen kuvaus absoluuttisesta halun täyttymisestä ja onnesta ja samalla sen kipeästä mahdottomuudesta. Toisin kuin David jonka "ufojumalat" ovat laskeneet lumeen keskelle, minä en voi kokea absoluuttia enkä tehdä siitä täydellistä kuvaa, koska jokainen tekemäni mentaalinen rajaus on fantasiaa ja lumetta tuhoa viilto. Toisin kuin Davidilla, maailmaa ja minua erottaa tietoisuuden rajaama ontologinen ero. Adsoluutti on "tuomittu" fantasiaksi. Tekoäly onkin ainoa elokuva, jossa Spielberg maalaa itsensä nurkkaan. Tästä loogisesta umpikujasta perhettä ei voi pelastaa edes idean tasolla. Se elää enää fantasiana jonka tiedämme sellaiseksi. Ja koska lume voi toimia vain tiedostamattomana, kaikki on näkökulmastamme käsin toivottoman suhteellista. Kohtaus on samaa aikaan valtavasti läsnä mutta myös turhauttavasti poissa.

Spielberg tuskin on rakentanut kohtausta filosofisin perustein ja hän varmasti haluaa meidänkin eläytyvän fantasiaan kerronnan ilmeisimmällä tasolla. Ehkä hän jopa ajattelisi että pilaan koko kohtauksen metailullani. Mutta sillä ei ole väliä. Se vain vahvistaa ajatustani ihmisen tarpeesta kokea maallista tai transsendenttia absoluuttia ja pyrkiä siihen hallitsemallaan tavalla - niin kuin Spielberg tässä kohtauksessa elokuvan välineellä.

Elokuva oli alunperin Kubrickin idea, mutta hän halusi Spielbergin ohjaavan sen. Jos Kubrick olisi ohjanut itse, lopun kohtaus olisi ehkä ollut kliinisempi, älyllisempi ja fantasiasta etäännyttävämpi. Onneksi ei ohjannut.
-

* Kolmannen asteen yhteyden isän ufousko kylläkin hajottaa perheen peruuttamattomasti.

P.S.
Suosittelen Robin Woodin inspiroivan kriittistä kirjoitusta ET:stä teoksessa Hollywood Vietnamista Reaganiin.

IHAILIJAPOSTIA STEVEN SPIELBERGILLE

Lincoln, Ota kiinni jos saat, ET, Tekoäly, Kauhun kilometrit, Pelastakaa sotamies Ryan, Kovat ratsastajat, Jurassic Park.

Hyvä Steven Spielberg,

siinä ne elokuvanne, joita en saata lakata ihailemasta. Olette mielestäni parhaimmillanne kuvatessanne täyteläistä americanaa. Siinä olette ainutlaatuinen ja jäljittelemätön. Ihan ylivoimainen. Ja hyväksyn ehdottomasti kaiken tunteellisuutenne josta teitä aina moititaan yhtä paljon kuin Michael Hanekea tunteettomuudestaan kehutaan.

Tulin juuri elokuvista. Kävin katsomassa uutuutenne Vakoojien sillan. Se ei valitettavasti päässyt ihan huippujenne joukkoon, koska Itä-Berliinijaksossa jokin keinotekoisuus minua vaivasi: kuvatessanne kommunisteja eksytte kliseisiin eli vanhahtavan ja alentuvan vitsikkyyden ja melkeinpä jo karikatyyrienkin puolelle. Ja slaavilaisuutta turhaan korostavaan musiikkiin... Ja sitten kun tultiin lopuksi taas takaisin amerikkalaiseen valoon, kotiinne, elokuva jälleen heräsi siihen henkeensä, joka siinä ennen Saksan osuutta oli.

Mutta mikä mainiointa, tuosta elokuvasta palautui mieleeni ajatus, joka pälkähti päähäni jo aikaa sitten katsoessani kolleganne Kathryn Bigelowin elokuvaa Zero dark thirty. 

Elokuvassanne USA siis haluaa antaa näytösluontoisesti, todistaakseen oikeamielisyytensä, reilun oikeudenkäynnin neuvostovakoojalle. Tom Hanksin näyttelemä juristi tietenkin haluaa antaa yksinäisenä sankarina vakoojalle aidosti reilut käräjät ja siitäkös sitten syntyy jännitettä hänen ja oikeuslaitoksen ja vähän kasalaismielipiteenkin välille. On elokuvassa toki muutakin mutta minun ideani kannalta ei mitään merkittävää.

Ideani nimittäin on tämä:

Osama bin Laden tapettiin koska häntä ei voitu vangita ja asettaa syytteeseen Yhdysvalloissa - häntä vastaan kun ei olisi ollut pitäviä todisteita ja mielekkäälle epäilylle olisi hyvän juristin jälkeen jäänyt liikaa sijaa. Kansallinen katastrofi olisi ollut todennäköinen. Haluaisinkin nyt nähdä kuvitelman, jossa Osama olisi kuskattu Yhdysvaltoihin reiluun oikeudenkäyntiin. Siis oikean amerikkalaisen oikeussalidraaman, jossa juryn jäsen katsojaa jännityksessä pitäen lopulta nousisi ilmoittamaan, onko Osama syyllistynyt väitettyihin terroritekoihin vai ei. Ja jos ei, niin mitä siitä seuraisi? Viharikosko kun Osama salamurhattaisiin? (Kun nythän se meni väärin päin kun ensin oli viharikos...)

Tuon elokuvan todellakin haluaisin nähdä ja mikä tärkeintä: juuri Teidän tekemänänne. Silloin siitä tulisi jotain ihan valtavaa ja kestämättömän ristiritaista ja uhkarohkeaa eli inhorealistista oikeussalidraamaa makoisin americanamaustein! Siinä amerikkalaisen perustuslain joustavuutta koeteltaisiin fiktion keinoin tavalla, jota koskaan aiemmin ei olisi nähty. Mikä tajuntaa räjäyttävä aivomyrsky siitä kuulkaas syntyisikään. Ja nerokkaan Lincolnin tyyliin jos mahdollista: puhuvia päitä taidokkaan varmasti toimivassa elokuvakoneessa. (Minusta Lincoln oli kokeellinen elokuva venyttäessään puhuvien päiden estetiikkaa äärimmilleen. Se oli puhdasta elokuvaa.)

Olisiko siis mitenkään mahdollista että juuri Te sen tekisitte tämän kuvailemani elokuvan? Tai pitäisikö ehkä sittenkin kysyä: Uskaltaisitteko tehdä sitä?



Vilpittömän ystävällisin Hyvän Joulun toivotuksin Juha Sakari Saari, Seinäjoki, Suomi.

IDEOLOGIAT, ARVOT JA VÄKIVALTA

"Kun tutkimuksen keskiössä on Kolmas valtakunta, on tavanomaista, että ideologian osuus väkivaltaisen maailmankuvan rakennusaineena joutuu suurennuslasin alle. Kirjan ehkä keskeisin tutkimuksellinen kontribuutio on ideologian ja sosiaalisten käytänteiden välisen jännitteen analysoiminen. Kuten Alon Confino, yksi Kolmannen valtakunnan kulttuuri- ja mentaliteettihistorian pioneereista, huomautti taannoin, viimeisten vuosikymmenien tutkimuksellinen fokusointi natsi-ideologiaan, rotuoppeihin ja juutalaisiin on saattanut johtaa tilanteeseen, jossa ”olemme natsifioineet natsit.” Toisin sanoen, historioitsijat ovat ottaneet natsien julistukset ”rodusta” ja ”verestä” liian ”tekstuaalisesti” kontekstin – erityisesti sosiaalipsykologisen kontekstin – kustannuksella. Viimevuosien aikana tutkimuksellinen suuntaus on ollut kuitenkin yhä selvemmin Kolmannen valtakunnan arjen rutiinikäytänteissä sekä tavoissa, joilla arki, ideologia ja ihmisen elinympäristö olivat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä eihän Kolmannen valtakunnan arki ollut vain ja ainoastaan juutalais- tai Lebensraumfantasioiden täyttämä. Tässä tutkimuksellisessa suunnanmuutoksessa sekä Neitzelin että Welzerin rooli on ollut huomattava ja tämän teoksen myötä se korostuu entisestään."  - Antero Holmila, Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos; agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut

Kyseessä on Neitzelin ja Welzerin teos Sotilaat - taistelemisesta, tappamisesta ja kuolemisesta. Olin juuri aloittanut sen lukemisen ja huomasin, että siinä on nyt ajankohtaisuutta tuon kulttuurin ja yksilön välisen jännitteen osalta.

Yksilön käytäyttyminen ja asenteet, yhteisö ja ideologia sekä arvot. Niitä on mahdotota puhtaasti erottaa toisistaan. Se on tuon sitaatin ydin pähkinänkuoressa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi suomalainen oikeuskäytäntö antaa seksuaalirikoksista asteikon lievemmän pään rangaistuksia vaikka laki antaa mahdolluisuuden ankarampiin ja taas talousrikoksista ankarammat rangaistukset.  Jokin arvo siellä on tuon eron taustalla. Ehkä se keräilijä-metsästäjän huoli hedelmävarastojen katoamisesta ja pääoman yhteisestä luonteesta jota yksittäisen uhrin kohdalla ei tarvitse kantaa. 

Arvomme ovat syvemmällä ja vaikuttavat tiedostamattomammin kuin haluaisimme uskoa. Kun usein kuulee erotettavan uskonnon, kulttuurin ja yksittäisen ihmisen käyttäytymisen toisistaan, tätä tiedostamattomuutta ei mielestäni huomata. Viimeksi ei huomannut perjantain 27.11. A-studiossa. (Nämä maahanmuuttoesimerkit nyt siksi kun niitä tuppaa joka tuutista ja niissä ihmiset pyrkivät todistelemaan niin ilmeisen kiihkeästi asioita suuntaan ja toiseen, argumentoimaan kulttuurin vaikuttavuudesta ja vaikuttamattomuudesta - ja sitähän mekin näissä keskusteluissamme teemme ja ei siinä mitään kunhan muistamme ankarimman mahdollisen läpinäkyvyytemme.)

Kun vaikkapa uskonnosta sanotaan että kaikki uskonnot pyrkivät pohjimmiltaan hyvään (kuten tuossa A-studiossakin sanottiin) unohdetaan se, että uskonto on aina historiallis-ideologinen yhteisöllinen aate, jonka pyrkimys hyvään oli myös oman meisyyden vahvistamista; hyvyys ikään kuin erottaa meidät heistä (ks. juttuni Derridan lahja). Tämä tarkoittaa sitä, että kun historialliset mannerlaatat kuljettavat yksilön eri kontekstiin, uskonnosta ja uskosta voi tulla spontaani voima toiseutta vastaan. 

Kun minulle väitetään, että Isis ei ole oikeata islamia tai naispappeutta tai tasa-arvoista avioiittolakia vastustava kristitty aito kristitty, koen väitteen metafysiikaksi jossa puhuja väittää tietävänsä transsendentin ja maallisen ideologian ja tapakulttuurin rajan. Koraani on täynnä oikeutettua puolustussotaa ja Raamatusta löytää oikeutuksen noille näkemyksille niin halutessaan ja myös vääräuskoisuuden tuomittavuudelle Vuorisaarnan Jeesuksen suusta. Siksi ymmärrän hyvin hurskaan islamistin halun puolustautua nykymaailmassa ja "vanhoillisen" kristityn huolen maailman menosta ja uskon meisyyttä rajaavan helvetin olemassaoloon. Kyse on uskonnon tulkintojen asteista. Uskonto on eksistentiaalinen elementti muiden ohella ja on metafyysiikkaa erottaa sitä yksilön teoista. Siinä kulkee se raja jossa olisi vaiettava siitä mistä on mahdotonta puhua. Sanoisin että uskontojen, ideologioiden, arvojen ja asenteiden erottaminen yksilön eksistenssistä on mielivaltainen ideologinen tapa asetteua diskurssin jäseneksi ja edustaa siellä maailmankuvaansa. 

Mielestäni ideologian ja yksilön suhteessa on kyse määrittelyn asteikosta: kaikki tekijät on ohjelmoitu historiamme ja evoluutiomme saatossa olemassaoloomme ja säätelemme asteikkoa tarpeemme ja arvojemme mukaan. Tuossa lainaamassani tekstissä säädetään asteikkoa lähemmäs yksilöä etäämmälle kansallisosialismin aatteesta. Mutta sitä, miten paljon kansallisosialismin aate vaikuttaa yksilön arvoihin ja siten alentaa kynnystä julmuuteen, on mahdotonta tarkasti sanoa. Näin on kaikkien arvojen ja ideologioiden laita. 


P.S. 

On selvää että ideologinen tendenssi tulee helposti mukaan tärkeäänkin kommentointiin. Tästä saatiin hyvä esimerkki viimeisimmässä A-talkissa 26.11. Aiheena oli, onko vierastaistelijaksi lähtö kriminalisoitava? Vieraina olivat terrorismin tutkija Juha Saarinen, Sadek Elwan sekä kansanedustajat Li Andersson (vas) ja Laura Huhtasaari (ps). Kun puhe, asian vierestäkin, kävi hetken naisten asemassa muslimikulttuurissa, aktiivinen keskustelija oli Huhtasaari. Tässä voi ajatella, että hän oli niin vahvasti äänessä maahanmuuttoon liittyvän kokonaisnäkemyksensä vuoksi ja kiinnitti naisasiaan siksikin huomiota. Kiinnostavampi tapaus oli kuitenkin Li Andersson. Minusta tuntui että hän sitten taas vaikeni oman kokonaisnäkemyksensä vuoksi: Sadek Elwanin näkemys että naiset valitsevat vapaasti osansa eivätkä kärsi syrjinnästä olisi suomalaisen miehen sanomana todennäköisesti kirvoittanut Anderssonilta edes pienen kommentin tai kummastelevan eleen. Nyt hän oli täysin vaiti ja eleetön. Olisinpa saanut lukea hänen ajatuksensa. En nimittäin millään usko, että hän nieli tuota käsitystä ihan pureksimatta. Elwanin kommentti olisi länsimaisen naisen osaa käsiteltäessä ollut vasta yksi patriarkaalisen diskurssin taso, jota vielä on avattava. Kortit ikään kuin jaetaan naisasiassakin uudelleen kun elementaariset kentät siirtyvät ja kuljettavat yksilöä mukanaan.

VAIKEA AIHE

"Kyse on kulttuurieroista, siitä miten irakilainen mies tulkitsee sitä kun naiset kävelevät vapaasti ja katsovat avoimesti silmiin kun keskustelevat,(---) mutta myös vakavia tapauksia on tullut esille."  

Näin kommentoi rikostoimittaja Päivi Happonen Ylen Uutisissa 24.11. En kadehdi hänen tilannettaan kommentoidessa näitä rikos- tai häirintäjuttuja, jotka liittyvät turvapaikanhakijoihin. Tuossa yllä olevassa (mahdollisimman tarkasti oleellisia kohtia lainaamassani) kommentissa hän epäilemättä yritti ilmaista asiat niin, ettei osaltaan kiihdytä äärimmäisiä mielipiteitä vielä entisestään. Hyvä niin, koska tässä todellakin on vaarallinen yleistämisen sekä vihapuheiden ja -tekojen kärjistymisen paikka.

Minua kuitenkin häiritsi tuossa kommentissa hallitsevan ja alistavan asenteen luonnollistaminen kulttuurieroilla, joiden vastapainoksi asetettiin sitten ne vakavat tapaukset. Kulttuurirelativistinen sävy teki kuin itsestään irakilaisten miesten asenteista naisia kohtaan luonnollisempia ja ymmärrettävämpiä; vähemmän vakavia suhteessa niihin oikeasti vakaviin tapauksiin.

Tuollainen rajanveto on kuitenkin ongelmallista, koska juuri kulttuurierot, tai tarkemmin: ei ero sinänsä vaan kulttuurissa rakentuvat arvot ja asenteet voivat altistaa epätoivottavaan käyttytymiseen niin kotona kuin kylässä. Rikollisen ja asiattoman käyttäytymisen taustalla kun ovat aina myös arvot ja enemmän tai vähemmän niiden taustalla olevat kulttuurit. Rikosseuraamustyöntekijänä joudun tämän kysymyksen kanssa lähtökohtaisesti tekemisiin. Uskontoon, ihonväriin tai sukupuoleen katsomatta haastan itselleni tuttuja ja vieraita arvoja epäröimättä jos niillä voi epäillä olevan yhteyttä vahingolliseen käyttäytymiseen (ja kanssani on yleensä keskusteltu asiallisesti). Arvot ovat näet työssäni vapaata tahtoakin perustavampia. Se onko vapaata tahtoa olemassa vai ei jää todistamattomaksi, mutta väliä onkin enemmän niillä arvoilla joiden voimasta uskomme toimivamme vapaasti. Siksi ei koskaan ole kysymys vain kulttuurieroista.

Kulttuurirelativismissa on myös se ongelma, että siinä kuin huomaamatta luonnollistetaan ja neutralisoidaan vieraan kulttuurin arvoja määrittelevä hegemonia.* Kulttuurirelativisti argumentoi ikään kuin vieraan kulttuurin arvot olisivat syntyneet vapaiden yksilöiden kesken ja ne olisivat siten yhteisesti sovittuja ja siksi verrattavissa ja suhteutttavissa oman kulttuurimme arvoihin; ikään kuin kahta tasa-arvoista koherenttia kokonaisuutta voisi objektiivisesti verrata keskenään. Ja samalla tuossa kulttuurissa alistettu osapuoli kadotetaan tuohon relativistiseen retoriikkaan.

Uskon että vaikkapa sitten irakilaiset naiset, ainakaan siis kaikki, eivät välttämättä jakaisi tuota relativistin luottamusta objektiiviseen kulttuurien verrannollisuuteen jos heiltä joku asiaa tiedustelisi tai mikä tärkeämpää: jos he voisivat tai haluaisivat noihin kysymyksiin vapaasti vastata. Nyt tuntui että tuossa alun sitaatissa länsimaisen korrektin toimittajan suulla häneltä itseltäänkin huomaamatta neutralisoitiin irakilaisen naisen asemaa. "Hylättiin" irakilaisia (ja myös häiriköinnin kohteeksi joutuneita suomalaisia) naisia poliittisesti korrektin kulttuurirelativismin semanttiseen ja käytännölliseen ansaan. (Ranskan uskonnollisten symbolien kielto valottaa kiinnostavasti tätä relativismin ja sen katveeseen jäävän yksilön sekä huomaamatta tuetun hegemonian ongelmaa. Kielto tuo varmasti mukanaan jännitteitä ja riskitekijöitä mutta toisaalta on ihan relevanttia kysyä, voisiko ainakin osa musliminaisista olla salaa tyytyväisiä tästä sukupuolista hegemoniaa vastustavasta periaatteesta?)

Jos nämä naista väärin tulkitsevat miehet ovat itse huomanneet virheensä ja pahoitelleet sitä ahdistelemalleen naiselle, tuo kulttuurien eroja painottava toimittajan kommentti on relevantti. Ja sitä minä odotankin aikuiselta mieheltä, jonka kyllä pitäisi ymmärtää kulttuuriero. En millään usko että aikuinen ihminen ei muka huomaa käytöksensä ja arvojensa suhteellisuutta ja kontektuaalisuutta, jos hän sen vain haluaa ymmärtää. En haluaisi rasistisesti pitää näitä miehiä itseäni alemmalla tasolla, ihmisinä jotka eivät ymmärrä itseään ja kykene reflektoimaan arvojaan valistuneen länsimaisen yksilön tavoin. Näinhän heistä ajatellaan, jos heidän käyttäytymistään selitetään omastamme poikkeavalla kulttuuritaustalla neutralisoivaan sävyyn nin kuin Happoselle nyt vähän mielestäni kävi. Sävy on tässä tärkeä seikka ja tuossa Päivi Happosen kommmentissa kyse olikin paljolti juuri siitä. Hän pyrki olemaan neutraali ja asiallinen mutta ei mielestäni onnistunut siinä. Asiallinnen kulttuurien erilaisuuden korostaminen taittui kuin omasta voimastaan seksuaalisen häirinnän luonnollistamiseksi. Aihe on vaikea ja pienikin väärä sävy efektoituu vahvasti ja arvaamattomasti vaikka tarkoitus olisi kuinka vilpitön hyvänsä.

Niin. Kyse ei koskaan ole vain kulttuurieroista. Kulttuurierot ovat aina perustavia laadultaan ja niistä on aina puhuttava kiertelemättä ja mikä oleellisinta, turvapaikanhakijoiden kanssa yhdessä. Kulttuurimme arvot ja asenteet vaikuttavat meihin, olimme sitten suomalaisia tai irakilaisia. Siksi sisäistettyjä ja käyttäytymiseen vaikuttavia arvoja ei saa jättää poliittisen korrektiuden vuoksi huomiotta.

Ja on tietenkin selvää että tulijoissa on "luokkaeroja" jotka vaikuttavat arvojen ja taustakulttuurin vaikutusvoimaan käyttäytymisessä.
...

Tätä kirjoittaessani katson A-studiota. Siinä puhutaan kuin tilauksesta asiaa. Otetaan puheeksi tasa-arvo ja lausutaan ääneen patriarkaalisen kulttuurin ongelma ja siihen vaikuttaminen. Sanotaan selvästi että kulttuureissa on eroja jotka on otettava selkeästi puheeksi. Äänessä ovat SDP:n kansanedustaja Nasima Razmyar ja monikulttuurisuuden asiantuntija Nina Zandkarimi Väestoliitosta. Kiitos heille ja toimittaja Kirsi Heikelille.

Relativistiselle retoriikalle ei pidä jättää sijaa. Siksi omia lauseitaan ja tapaa lausua niitä on tarkasteltava valppain mielin. Ei vaikka tämä haastava periaate tuntuisi kuinka vaikealta ja pelottavalta tahansa. A-studiossa nuo naiset puhuvat asiasta niin luontevasti etten ymmärrä, mikä tässä on tähän asti ollut niin vaikeaa.
_

*Ks. tunniste relativismi

ANTEEKSIANTAMISESTA

Katsoin 21.11. TV Ykköseltä vaikuttavan ohjelman Rakkauden sanoma. Kirjailija Sissel-Jo Gazan keskusteli pappi Leif Björk Hansenin kanssa aiheena anteeksiannon tarpeellisuus ja jopa välttämättömyys. Tuhlaajapoika-vertausta käytettiin pohjana vaikuttavan ekistentiaalisesti. Pappi voi todellakin puhua havahduttavasti myös uskonnottomalle. Tällä hetkellä ohjelma ei ole Yle Areenassa mutta jos Watson on käytettävissä, siellä vielä näkyy.

...

Viha ja kauna ovat kuluttavia ja tuhoavia tunteita, se tiedetään, mutta voiko antaa anteeksi pahalle joka ei kadu eikä pyydä anteeksi ja jopa uusii tekonsa uhrien kärsimyksestä piittamatta? Mitä anteeksianto silloin tarkoittaa? Mikä silloin on anteeksiannon kohde? Kohottava ja vapauttava kokemus itsestä anteeksiantajanako? Riittääkö siis että vain uhri on "paikalla" anteeksiannon hetkellä? Vai tarvitaanko aina myös joku joka saa anteeksi ja ymmärtää ja tarvitsee uhrinsa anteksiantoa? Tai sitten, lopulta, jokin (välttämättä) transsendentti joka yhtäältä kantaa ja korvaa anteeksiannon kohdetta katumattoman puolesta ja toisaalta antaa mielekkyyden anteeksiantajan kohteettomalle eleelle? Sillä tavoin lunastaa katumattomankin joka ehkä joskus tämän ymmärtää ja havahtuu. Antaa luottoa hyvyydessä.


Näitä ajattelin ohjelmaa katsoessa.

HYVYYDEN JA LUOTTAMUKSEN MEKANIIKKAA

Ei ole olemassa ehdottomampaa velvollisuutta kuin ystävälliseen tekoon vastaaminen. Kukaan ei luota siihen, joka unohtaa saamansa avun.  - Cicero


Tämä evolutiivinen hyvän mekaniikka saa ihmisen vaatimaan kiitollisuutta autettaviltaan. Henkilökohtaisissa ihmissuhteissa ja pienissä yhteisöissä sekä välitöntä riskinottoa vaativissa olosuhteissa tämä onkin pätevä periaate. Kuin kone joka toimii pyhällä vedellä.

Mutta koska tällä tavoin hyvässäkin ihmistä puhuttaa luonto, tarvitaan ihmisyyteen kääpiösimpanssin aivoja kehittyneempi koneisto joka meillä onneksi on. Hyvyyden vaistolla kun emme osaisi nähdä autettaviemme kiittämättömyyden läpi.                              

TEKIJYYDEN VOLYYMI

Valoa kankaalla -blogisti kirjoittaa jutussaan Auteur ja Barthes tekijyydestä, siis ikuisuuskysymyksestä. Tämä oma kirjoitukseni on pitkälti toisinto kommentista tuohon postaukseen.

Elokuvan  auteur-teorian kehittivät ranskalaisen uuden aallon ohjaajat. Godardin ja kumppaneiden havainto oli hyvä, mutta ehkä he innostuivat siitä liikaa kun halusivat todistaa elokuvasta taiteiljan luomana taideteoksena. Tiimi kun ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin nerokas taiteilijayksilö. Oma yritykseni oikaista tekijyyden mutkikkuutta on sanoa, että se on volyymi. Päin vastoin kuin uuden allon jengi Roland Barthes väitti muinoin, että taideteoksen jumala eli tekijä on kuollut. Sen tietenkin pitäisi tarkoittaa vaikkapa Haneken, Lynchin tai Trietin maailman olevan yhtä hyvin kuvaajan tai kuvaussihteerin kuin heidän tuotoksensa. Mutta pitäisittekö minua tässä väitteessäni hirveän uskottavana? No. Voitte itse päättää, mihin säädätte noiden nimien kohdalla tekijyysvolyymin.

Volyymi on eräänlaista muuttujien etsimistä. Jos ohjaajan jälki ei näy tiimin muuttuessa, tekijyyden volyymi tietenkin katoaa. Jos taas pysyy samana, volyymi säilyy. Hyvä esimerkki tästä on Tobe Hooperin (tai hänen ja kaveriporukkansa?) Texasin moottorisahamurhat (1974). Sen vaikuttavuutta Hooper ei ole pystynyt toistamaan. Ei edes etäisesti. Hänen muut elokuvansa ovat eksyksissä olevan tekijän töitä. Häneltä ei löydy ns. omaa tyyliä eikä ääntä. Voin kuvitella Hooperin itsensäkin ihmettelevän elokuvansa onnistumista ehkä satunnaisen idean, sattuman ja budjetin niukkuudesta johtuvan välineistön ansiosta. Elokuva tuntuu näin jälkiviisaasti sanoen olevan sattumien onnistunut summa. Paitsi että tekijyys on volyymiä se on siis myös muuttujista riippumatonta toistuvuutta.

Vanhat Hollywood-klassikot ovat ongelmallinen tapaus. Mikä on Hawksin tekijyyttä vai oliko hän vain taitava työläinen?  Mikälainen on hänen volyyminsä? (Vai viritänkö teille nyt ansaa?!) Capran Ihmeellinen on elämä on 10 parhaan listallani, mutta en jaksa oikein katsoa muita hänen elokuviaan. Ne eivät puhu sillä eksistentiaalisella ja erityisen ajattomalla voimalla, joka juuri tuosta elokuvasta tekee niin vaikuttavan. Ehkä sen kohdalla voi todellakin puhua tiimin onnisumisesta ja erityisesti käsikirjoituksen. Näyttelijätkin tuntuvat olevan ajattomampia tunteissaan ja eleissään kuin yhdessäkään toisessa aikalaisteoksessa. Jokin on vain mennyt kohdalleen kokonaisuuden suhteen. Ohjaajasta ei tarvitse edes puhua. (Toisin kuin mielestäni paljon huonommin aikaa kestäneen Citizen Kanen kohdalla, jonka tekijyys on volyymiä  "nupit kaakkoon". Tästä Bartheskaan ei olisi toista mieltä: Kane ON yhtä kuin Orson Welles.)

Miten nykyisen kirjoittajan sitten pitäisi suhtautua (elokuvan) tekijyyteen? Oikeastaan kysymys on turha. Tekijyyden ei tarvitse näkyä yksittäisissä kirjoituksissa. Viimeisimmässä Filmihullussa ilmestynyt juttuni Hassuja leikkejä Salossa vertaa kahta elokuvaa puhumatta tekijöiden yleisilmeestä tai ainakin korostamatta sitä. Voisin kirjoittaa saman tekstin vain elokuvan nimiä käyttäen, volyymin vaimentaen. (Blogissa olevan version voisinkin viitsiessäni muuttaa sellaiseksi.)

Tekijyyden asteikko tuntuu mielessä, kielessä ja objektissa väistämättä. Näin rohkenen ajatella. Sanoivat sitten Barthes tai postmodernistit mitä tahansa. Tekijyyden volyymi ennättää aina edelle tai viipyy jäljessä. Vaimennettunakin. Lukijan mielivaltainen tulkinta voi kyllä olla hyvä ja jopa oma teoksensa. Se voi suhtautua tekijään välinpitämättömästi ja jopa dekonstruoida ja vastustaa tekijää etsien tekstin ristiriitoja, mutta silloinkin ajatellaan tekijää poissaolevana, syrjäytettynä. (Ks. esim. juttujani Salingerin Siepparista.)

Tiivistäen voisi sanoa että tekijyys on fenomenaalinen objekti, joka ilmenee teoksissa ja pistää kysymään, onko siinä sellaista toistuvuutta joka uhmaa satunnaisia muuttujia? Eli tuottaako jokin tiimi näin yhtäläistä jälkeä vai joku yksilö sen jäsenenä ja edelleen: kenen ainakin olisi jäätävä jäljelle, että jokin tuosta toistuvuudesta säilyisi. Tekijyys on toistuvuuden asteikossa muuttuva volyymi.

SANALLISTA KANSANPERINNETTÄ ETELÄ-POHJANMAALTA

                "Sairas saa olla muttei ruma."

                         
                              -

MIELIPIDEKIRJOITUS JOTA EN VIITSI LÄHETTÄÄ LEHTEEN

Kun insinöörit yrittävät jotain liian hienoa, voidaan kehityksessä taantua vuosikymmeniä.

Miksi helvetissä vastaan tulee ihan uusia autoja valot pimeinä? Minunkin 2007 mallin Corollassani valot tulevat automaattisesti.

Hyvät autoilijat. Jos teillä on varaa ostaa ihan uusi auto kaikilla mausteilla, aloittakaa sen käytön opetteleminen lainmukaisten valojen kytkennästä.

(Kyllä helpotti.)

SURUN TIEDOTUSOPPIA

Jotenkin turhauttavaa mutta niin ihmisluontoon kuuluvaa on, että kun muutama päivä sitten islamistit iskivät Beirutissa, eivät tunnereaktiot olleet näin suuria kuin Pariisin suhteen. Pariisi päivitti huolemme ihmisyydestämme, jota koetamme nyt pitää yllä sytyttämällä kynttilöitä, järjestämällä rauhankulkueita ja ajattelemalla suvaitsevia ajatuksia. Ja samoin kokevat epäilemättä myös meistä etäällä olevat ja läntisen kulttuurin vieraaksi kokevat ihmiset. Huolestuvat omasta ihmisyydestään hekin tykönään. (Harmi vain ettei nykyiseille vihollisillemme eli islamisteille näillä ihmisyytemme eleillä ja riiteillä ole mitään merkitystä. Me teemme tämän kaiken itsemme vuoksi.)

Tarkoitukseni ei ole tässä olla kyyninen ja väheksyä tunnetta ja kulttuurista yksipuolisuutta itsekkääksi ja reaktiiviseksi asenteeksi niin kuin hyvin usein kuulee tehtävän. Peilisolumme nyt vain ovat sellaiset, että yksi myötätuntomme mitta on fyysinen, psyykkinen ja kulttuurinen etäisyys kipuun, hätään ja kärsimykseen. Onneksi siitä sitten jatkaa useimmiten valistunut velvollisuudentuntomme. 

Kun hyväksyy tämän sentimentaalisen reaktiivisuuden, tajuaa mikä mediassa, lähinnä Ylen ja asiallisiksi miellettyjen sanomalehtien kohdalla, on pielessä. Media jättää liian helposti tuon myötätuntoamme ehdollistavan etäisyyden huomiotta. Media ei kompensoi sitä tarpeeksi rohkeasti, koska sen täytyy pitäytyä objektiivisuudessa ja asiallisuudessa. Se toimii ikään kuin olisi moraalitonta tunnustaa ihmisen kyvyttömyys liikuttua kulttuuristen ja maantieteellisten etäisyyksien yli ja edelleen moraalitonta tehdä tätä etäisyyttä kompensoivia affektiivisia juttuja, jotka manipuloisivat meitä eläytymään outoon ja vieraaseen kipuun, tuskaan tai sankaruuteen.

Pariisi ja Manhattan virittävät meihin automaattisesti yhteisen menetyksen, myötätunnon ja traagisen sankaruuden rekisterin. Vähemmän läheiset Beirut ja (kuten kommentoijani huomasi tarkentaa*) Venäjän makustajakone eivät saa meitä sytyttämään kynttilöitä. Lähelle katsoessa koemme tuskan ja hädän synteesin mutta kauempaa havainnoimme ihmiskohtaloita enemmän tilastollisesti ja analyyttisesti. Jälkimmäinen ei spontaanisti kuulu hermeneuttiseen piiriimme. Siis kärjistäen jotenkin näin. 

Juuri tässä medialla on valtava vastuu. Sen objektiivisuus on jo itsestäänselvyys, mutta nyt tarvitsisimme sen oheen siis enemmän globaalia tunteikkuutta. Tarkennan: tarvitsemme erityisesti vieraan kulttuurin yksittäisten ihmiskohtaloiden kertomuksia. Tässä tarvitsisimme siis pikkuisen enemmän sitä Amerikkaa, joka kuvaa todellisuutta tuntevan yksilön kautta.**

Voisimmeko tämän sentimentaalisen mutta samalla tietenkin mahdollisimman objektiivisen ja tarkan tiedottamisen avulla eläytyä niin mentaalisesti kuin maantieteellisestikin etäisiin kohtaloihin välittömämmin? Oppien samalla jotain uutta ihmisyytemme laadusta?

-
*Ks. edellisen postauksen kommentointiketju

**Ks. vaikkapa tämä josta vaimo minulle vihjasi: mic.com This is the Hero Who...

NIMETÖN RUNO

Suorapuheinen ystävä on siunattu asia.
Hän lukee runoni ja sanoo, etten ole vielä
löytänyt omaa ääntäni. Sitten hän lähtee
ja maailma tuntuu hiljaiselta;
veri oikein humisee korvissani.

KVANTTIHYPPELYÄ

Satunnaisinkin minussa
olisi tyhjyyden puuttumista
mutta keksiessäni kaikkea uutta
en vielä huomaa tätä.

Sillä tavoin
minulta puuttuu
tyhjyyden puuttumisen aisti.

MAAILMA VAILLA MITÄÄN: Dalton Trumbon Sotilaspoika

"Meidän on vaikea kuvitella tilannetta, jossa 'ei ole mitään'. Halusin toisaalta tutkia romaanissa tilannetta, jossa fyysinen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys."

Näin Laura Lindstedt Hesarin haastattelussa 23.8. Puhe on Finlandia-ehdokas Oneironista. Romaani on itselläni vielä ihan alussa että siitä ei sen enempää, mutta tuo mitä Lindstedt sanoo, on jo tehty. Se toteutuu ikään kuin vahingossa Dalton Trumbon 1938 kirjoittamassa pasifistisessa romaanissa Sotilaspoika.* Se toteuttaa tuon vaikeasti kuviteltavan tilanteen kekseliäästi ja vieläpä turvautumatta välitilojen mysteereihin, silkalla realismilla. Ilman mahdotonta yritystä kuvailla lausumatonta tyhjyyttä se tuntuu menevän niin lähelle sitä kuin mahdollista. Ja onnistuupa vielä käsittelemään kielen sosiaalisen funktion paradokseja kuin itsestään. Eikä Trumbolla ole aikomustakaan olla filosofinen, ainoastaan eettinen. Hän on filosofi tahtomattaan.

Romaanin ilmipyrkimys on siis pasifistinen. Päähenkilö on pommista sokeutunut, kuuroutunut, torsoutunut ja puhekyvytön Johnny. Hän vaatii (päällään tyynyyn morsettamalla) itselleen mielekästä olemassaoloa edes siten, että hänet, tai mitä hänestä on jäljellä, vietäisiin vaikkapa näytteille varoitukseksi sodan mielettömyydestä. Sitä ei tietenkään soveliaisuuden ja inhimillisyyden takia sallita. Itse 1971 ohjaamassaan ja kirjoittamassaan elokuvaversiossa Trumbo kirjaimellistaa myös kysymyksen eutanasiasta. Johnny haluaa itsensä tapettavan, koska hänen toiveeseensa näytteillepanosta ei suostuta. Ja Johnnya kohtaan syvää myötätuntoa kokeva hoitaja sitä yrittääkin siinä onnistumatta kun Johnny pelastetaan viime hetkellä. Mutta mihin? Elämän arvokkuuden abstraktiin ideologiaanko? Paitsi että Trumbon romaani kysyy (siis ehkä tahattomasti) sanan ja ruumiillisuuden rajoja, se kysyy myös oikeutta kuolla ja sitä, missä määrin muilla on mielekästä syytä estää sitä ja mahdollisuutta määritellä elämän arvoa itsessään.

Sotilaspoika kysyy tärkeitä ontologisia kysymyksiä: Millä tavoin tämän elävältä haudatun käyttämä sana on olemassa? Kenen hallussa se on? Mihin sen ja samalla olemisen mielekkyys perustuu? Mihin ja miten sanan ja samalla fyysisen mielekkyytemme merkitys loppuu? Luhistuuko se muiden pakottamana omaan (ei siis enää edes sanan käyttäjän) "singulariteettiinsa", johonkin subjektilla jakamattomaan ja kokemattomaan pisteeseen? Mitä on sanoilla kuvaamaton tyhjän kauhu?

Se mikä on perustavinta sanan ja havainnon mahdollistumiseksi, ei ole suoraan ilmaistavissa, mutta jotenkin vain hyväksyttävä mielekkyyden ehtona. Pelkät abstraktit merkit (esim. ahtböx, sjtslr jne.) eivät luo eroja, joissa merkitykset voisivat syntyä ja joihin ihminen voisi identifioitua. Pelkkä "puhdas" ero ei riitä, jotain "enemmän" tarvitaan. Tätä kutsutaan ontiseksi tai reaaliseksi. Vaikka emme siis voi ilmaista tuota merkkien ja havainnon "ylimäärää", se on uskottava mielekkääksi. Ja aina puhuessamme ja maailmaa kokiessamme heti uskommekin niin. Trumbon Sotilaspojassa tämä usko horjuu. Se on kertomus mielekkään puheen kamppailusta katoamistaan vastaan. (Se on siis myös variaatio Kafkan Muodonmuutoksesta.)

Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta.

Sotilaspoika on käsitteellinen hiukkaskiihdytin, jossa Johnnyn "singulariteettiin" katoava ydin ja toisten ihmisten eettinen ideologia, olemassaoloa ja elämää jäsentävä valta, törmäävät valon ylittävällä nopeudella. Seurauksena on loogisella välttämättömyydellä käsitteellinen pimeys, sanan ja ruumiillisuuden katoaminen kokemisen piiristä. Sotilaspoika ei ole mestariteos, mutta se antaa nerokkaan yksinkertaisen hahmon perustavimmille ontologisille kysymyksille.

Lindstedtin romaania yritän nyt lukea alkua pitemmälle.
-

*Eutanasia, Badiou ja Sotilaspoika (tämä teksti on suurelta osin lainausta tuosta laajemmasta kirjoituksesta).

ASEFETISISMIÄ

En tiedä onko olemassa muita kuin suhteellisia pasifisteja. Väkivallttomuus loppuu loogisesti sosiaalisena ilmiönä, mikäli pasfismi on absoluuttista. Itsensä pasifisti voi uhrata, se ei ole eettisesti ongelmallinen eikä edes kovin kiinnostava kysymys, mutta jos hän jättää kanssaihmisensä väkivallan armoille, hän ei uhrin näkökulmasta eroa ideologialleen ihmisiä uhraavasta fundamentalistista. Ennemminkin uhri mittaa kahden äärimmäisen aatteen kestävyyttä ja tuhoutuu niiden välissä. Näin voi rauhankin aikana käydä. Absoluuttinen pasifisti kun ei voi hälyttää paikalle rakenteellista väkivaltaa edustavaa ja käyttävää (aseistettua) poliisia tilanteen niin vaatiessa.

Poliisin käyttäminen pasifismin mittarina nostaa armeijaa selvemmin näkyviin väkivallan, jonka kohdalla ei enää välttämättä puhuta valinnaisesta väkivallasta, joka loppuisi yhteiskunnallisin tai maailmankatsomuksellisin muutoksin. Tarkoitan esimerkiksi psykopatologioita tai hallitsemattomia viettejä, "halun kuiluja" joita ihminen kykenee vastustamaan enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan. Ja tässä ilmenee selvästi myös se, ettei ase ole väkivallan perustavin merkitsijä ja muuttuja. Se on siis huono mittari väkivallattomuuden aatetta punnittaessa.

Tätä kaikkea vasten pasifismi on jotain, joka ei voi olla muuta kuin suhteellista. Se ei periaatteelisestikaan voi toteutua absoluuttisesti. Koko se ajatus, että maailma ilman institutionaalista väkivaltaa ja ilman aseita olisi väkivallaton, on väärin asetettu, koska ase ei ole julmuuden subjekti senenempää kuin instituutiokaan. Ajatus aseettomuudesta ja instituutioistahan olettaa ne väkivallan subjekteiksi (ja elävän yksilön hauttomaksi ja puolueettomaksi objektiksi). 

Mitä ase sitten merkitsee siitä kieltäytyjälle? Fetissiä. Pasifisti on asefetisisti symbolisessa ja käänteisessä merkityksessä: ase edustaa hänelle jonkin epämiellyttävän poissaoloa, konkretisoi sen. Ase on tärkeä symboli pasifistille. Se sitoo hahmotonta väkivallan olemusta kuin suola nestettä. Myös pasifisti uskoo liikaa aseisiin ja instituutioihin. Ehkä se on välttämätöntä, jotta hän voi uskoa väkivallattomuuteensa.

MAALLISESTI PAHASTA

Yle Kioskin Kaarlen maailmassa toimittaja ja tietokirjailija Perttu Häkkisen ja kirkkoherra Teemu Laajasalon tuella pohdittiin pahuutta. Pohtivat muun ohessa onko olemassa pahaa ihmistä. Eivät kuitenkaan oikein päässeet asian ytimeen kun pitäytyivät liikaa transsendentissa.

Ihmistä joka nauttii elävän olennon kärsimästä fyysisestä tai psyykkisestä kivusta tuntematta inhoa ja varsinkaan katumusta, voi sanoa pahaksi vetoamatta transsendenttiin. Tuollaista ihmistä kutsutaan sadistiseksi psykopaatiksi. Se miksi hänestä sellainen on tullut, ei tässä ole oleellista, koska nyt en kysy sitä. Hän on sellainen. Ei muuta.

Ihmisen ja pahan teon erottaa syyllisyys ja katumus. Kun näen julmuuteen syyllistyneen ihmisen aidosti kärsivän häpeästä ja syyllisyydestä ilman että minulle jää siitä mielekästä epäilystä (se on mahdollista), ihmistä ei voi kutsua pahaksi.

IHAN LYHYESTI SISKONPETISTÄ

Ensimmäinen kausi oli vaihtelevasti hauska. Jos yhden hyvän siitä haluatte katsoa, niin jakso 10 on hiton hyvä. Pirjo Heikkilän roskakuskinkehumismonologi on loistava. Muutenkin Pirjo on tietysti niistä ihan ylivoimainen. Niina Lahtinen esittelee itseään ihan liikaa ollaksen aidosti hauska. Niin... Toisessa kaudessa on ollut vain huonoja jaksoja, pohjakosketuksia olivat kaksi viimeistä. Pirjon marttyyriäitiä lukuun ottamatta.

Piti kirjoittaa tämä kun Siskonpetiä niin kritiikittömästi kehutaan vaikka se suurelta osin on korkeintaan keskinkertainen.

MISTÄ HOUELLEBECQ KANTAA HUOLTA?

Vastaan otsikon kysymykseen, että melestäni vapaudesta jota emme osaa vaalia oikein ja arvostaa kylliksi. Houellebecq kysyy, kykenemmekö arvoliberalismissa, aistikkuutemme imussa ja vasinkin nyt monikulttuurisuuden paineessa kysymään ilman eklektisyyttä vapautemme merkitystä ja laatua. Mutta älyllisestä saamattomuudesta hän ei kanna huolta, sitä hän inhoaa, ehkä jopa vihaa.

Kirjoitukseni Naisasiaa, Runous haastaa relativistin sekä Eklektoivia lauseita kysyvät pitkälti samaa. Käsitykseni vapaudesta tuntuu kuin kivenä sydämessä. Monikulttuurisuus vaatii määrittelemään vapautta koko ajan uudelleen: kuuluuko se myös heille, jotka eivät omaksumassaan arvomaailmassa koe sitä laillani tarvitsevan? Tässä ollaan jo kulttuurirelativismin kynnyksellä. Tuntuu kuin se alkaisi ajattelemaan minua. (Eikö tämä ole se tunne joka saa meidät epävarmoiksi muutoksissamme? Että todellisuus alkaa ajattelemaan meitä?) 

Mutta ei hätää, juha pieni. Koska arvoista ei pääse osalliseksi tasa-arvoisesti, arvorelativismi on mahdotonta. Arvot ovat tässä maailmassa hegemoituja, eivät platonilaisia ideaaleja, joita voi ajatella ja arvioida ilman niitä kantavia ihmisyksilöitä. Tästä syystä puhtaat aatteet ja utopiat -kuten juuri arvorelativismi - ovat haitallisia. Ne hylkäävät ihmisen hänen vapauteensa. Ideaalit aatteet pitävät sisällään ajatuksen vapaasti valittavista arvoista an sich, jotka sitten voimme sallia ja hyväksyä ilman yksilön tasolla tapahtuvaa filosofista kiistaa. Kulttuurirelativismissa tämä ilmenee vaikkapa ajatuksena itsestämme poikkeavan kansakunnan tai kulttuurin oikeutena juuri heille sopivaan vapauteen. (Anarkisteilla tämä takoittaa myös kulttuurin sisäistä asennetta.) Tätä kaunista ajatusta häiritsevät vain ne yksilöt, jotka elävät tuossa toisessa kulttuurissa enemmän tai vähemmän vapaasti (anarkistien kohdalla vaikkapa päihdeongelmaiset taparikolliset tai vammaiset jotka tarvitsevat instituutioita toteuttaakseen vapauttaan). 

Relativismi hyväksyy (huomaamatta) latentin vallankäytön jo jaetun vallan ehdoilla - vapaus kun ei ole tasaisesti jaettua vaikka kuinka niin haluaisimme. Mielestäni tätä tuskaa paljolti koemme monikulttuurisuuden kysymyksessä, se kun juuri kärjistää ongelman. Omiamme on helppo kritsoida arvojensa suhteen mutta kulttuurisen vierauden kohdalla jo tarvitaan voimaa, uskallusta ja rehellisyyttä. (Rikosseuraamustyössä tämä konkretisoituu väistämättä.)

Vaikeat kysymykset siis kuuluvat: Arastelemmeko toiseutta niin paljon, ettemme rohkene haastaa sitä yksilön näkökulmasta oman kulttuurimme tavoin? Onko toiseuden edustaman yksilön vapaus vähemmän arvokasta kuin omamme? Onko niin että hyväksymme vapauden kyllä helpostikin osana vallankumousta ja pakolaisuutta, mutta tuon ilmiön sisään on kipeää katsoa yksilöiden tasolla, koska näkemämme saattaa haastaa arvomme tai ehkä toimimaan vieraan hegemonian vastaisesti ja siten ottamaan sosiaalisia riskejä? Ja kun se pitää tehdä vielä niin ettei loukkaa toiseutta edustavaa hegemoniaa. Noissa mainitsemissani kirjoituksissani olen yrittänyt hahmottaa tätä eettistä ongelmaa. Yleinen kulttuurinen toiseus on helppo hyväksyä, mutta sen sisäiset ristiriidat on toinen juttu. Politiikka joka tukee vain hegemoniseen toiseuteen suhtautumisemme humaaniutta, ei oikeastaan ole hirveän kiinnostavaa ja lisäksi se voi olla toiseuden hegemoniaa vahvistavaa. Olemmeko siis monikulttuurisuuden haasteessa huolestuneita voimattomuudestamme olla aidosti kriittisiä toiseuden suhteen? Tästäkin kaikesta Houellebecq mielestäni kirjoittaa.

Tässä vain pitää olla tarkkana eikä mielestäni Houellebecq ihan ole. Minä maistan hänen asenteessaan metafyysisen pettymyksen. On hirveän helppoa alkaa niin sanotusti samoilla tulilla puolustamaan kulttuurin metafyysisiä jäämiä. Vaikkapa Houellebecqin tavoin vapautuneen seksuaalisuuden tai aina vain politiikassamme niin ajankohtaisen avioliittoinstituution muutoksen suhteen. Minusta niistä kumpikaan ei uhkaa kenenkään vapautta ja arvoja. Ne kuuluvat vapauden kriittiseen piiriin. 

Missä määrin olemme itse kukin ideoihimme pettyneitä platonisteja? Sitä meidän on hyvä itseltämme kysyä.

MIESASIAA

Katselen televisiota.

Uutisissa kerrotaan että julkisilla aloilla naiset häviävät palkkakehityksessä iän karttuessa. Kuusikymppiset naiset tienaavat jopa 1000 euroa miehiä vähemmän. Ero selittyy lastenhoidollisilla tekijöillä. Edistyminen uralla jumittuu. Mutta parikymppisenä naiset tienaavat viitisensataa enemmän. Parempi pohjakoulutus ja siksi myös asema nuorilla naisilla? Ehkä. Mutta miksi toimittaja ei kysynyt selitystä tähän?

Julkisella alalla maksetaan samasta työstä sama peruspalkka. Muu tilanne olisi laiton ja siitä naisten olisi nostettava oikeusjuttuja kuntaa ja valtiota vastaan. Mutta miksi ei oltu edes kiinnostuneita tuosta erosta naisten hyväksi kun sitä ei edes perhe selitä? Mietin siis sitä, että jos tilanne olisi ollut se, että miehet tienaavat nuorina enemmän ja sitten lastenhoidollinen tai muu laillinen syy olisi jätättänyt heitä urakehityksessä, olisiko jutussa keskitytty tuohon naisten pienempään palkkaan alkutilanteessa, sen selittämättömyyteen ja mahdolliseen laittomuuteen? Nyt siitä ei puhuttu sanaakaan. Haloo toimittajat! Nyt tarkkana.

NAISASIAA

Kun kritisoi länsimaista vapauskäsitystä ja sen tarjoamista muihin kulttuureihin sanomalla että subjektius ja siten myös yksilönvapaus on suhteellista ja kulttuuriusidonnaista, puhuu jo mahdollisesti tuon vieraan kulttuurin arvoja määrittävän hegemonian äänellä. Vahvistaa sitä.

Jokaisessa kulttuurissa joku toinen on aina jotain toista vapaampi ja pyrkii pitämään asemansa. Kun sanoo, ettei tähän pidä ulkopuolisen puuttua, se on jo tuon vähemmän vapaan hylkäämistä. Ikään kuin hänen määrittelemistään vähemmän tuon vieraan kulttuurin luonnolliseksi osaksi.

Kulttuurirelativisti siis yleistää - ja mikä pahinta myös neutralisoi - hegemonisen enemmistön määrittelemän todellisuus- ja vapauskäsityksen myös jokaista alistettua yksilöä koskevaksi luonnollisuudeksi. Vasta vallankumousten puhjetessa uskallamme mekin sitten ajatella toisin. Silloin yksilönvapaudet ja jokainen niitä edustava yksilö ovat meille ainakin hetken aikaa universaaleja arvoja.

On tietenkin totta, ettei vapauden ulkopuolinen tarjoaja voi ehkä lunastaa lupaustaan, mutta se onkin sitten jo toinen juttu. Ja ehkäpä juuri tuo epäonnistumisen pelko eikä niinkään eettinen puolueettomuus saa meidät olemaan relativisteja; kirjailemaan voimattomuutemme älylliseen ideologiaan. (Puolueettomuudesta tyhjänä käsitteenä pitäisi kirjoittaa oma tekstinsä.)



Noin kirjoitin otsikossa Runous haastaa relativismin. Tuo kohtelias realtivismi on asia, joka itsepintaisesti nousee esiin länsimaisella eritoten sivistyneellä ihmisellä hänen sitä itse aina edes huomaamatta. 

Ylen Aamu-tv:ssä puhuttiin tänään Helsingin moskeijoista. Toimittaja oli tehnyt juttua niistä useista joita jo on pääkaupungissamme. Eikä siinä mitään. Minun  puolestani niitä saa tulla Suomeen siinä kuin muidenkin uskontojen temppeleitä. Toimittaja kertoi, että joissain moskeijoissa naisten kätteleminen oli kiellettyä. Koraani siis mitä ilmeisimmin ei kättelyä kiellä, koska se ei ollut kiellettyä kaikissa moskeijoissa. Kyse lienee siis tällä kertaa maallisesta sisäistetyn herruuden muodosta eli patriarkaalisesta hegemoniasta. Ja koska se on metafyysisesti ja historiallisesti sisäistettyä, se tulee huomaamattomasti hyväksytyksi luonnollisena identiteettiä rakentavana ominaisuutena. Näinhän kai länsimaisen huomaamattaan alistetun naisen kohdalla naisasialiike olisi tämän ilmaissut jo aikaa sitten.

Mikä tässä sitten mieltäni lopulta kiusaa? Kun Aamu-tv:n haastattelussa tämä moskeijoista juttua tehnyt toimittaja sanoi, että olisi hyvä oppia meidänkin noita sääntöjä ymmärtämään että osaamme sitten toimia oikein (lainaus on epätarkka, mutta ymmärtääkseni ajatus oli tämä*), tuli mieleeni tuo itseltäni lainaamani teksti. En tiedä ulottuuko kättelykielto tai kielto tehdä kohteliasta tuttavuutta musliminaisen kanssa moskeijan ulkopuolelle, mutta joudun olemaan tässä asiassa epäkorrekti. Tulen puhuttelemaan kohteliaasti myös musliminaisia heitä kohdattaessani ja ojennan jopa käteni tervehtiäseni heitä. Jos he eivät halua tai voi vastata samoin, ymmärrän kyllä heitä vallan hyvin. Vaaraan tai vaikeaan tilanteeseen en halua ihmistä asettaa enkä myöskään provosoida ketään (minusta siis tulisi huono pilapiirtäjä), mutta itse en halua osallistua sen enempää uskonnollisen kuin maallisen hegemonian ylläpitoon jos suinkin kykenen sen välttämään. Siinä pisteessä kun itse olen hegemonian toteuttamisessa aktiivinen, kulkee oma rajani. Sellaiseen en halua minkäänlaista asennekasvatusta.
-
*Toimittajan tekemässä A-studion ohjelmassa kyllä tarkasteltiin tätä asiaa kohteliaan kriittisesti.


 

KARIKATYYRI KANSAKUNNAN MENTALITEETISTA: vetoomus suurelle taiteilijalle

Ruotsin ja Venäjän naapurina elämme niiden syyllisyydelle immuunien sosiaalisen jaloudentunnon ja ortodoksisen hallitsijauskon välissä. Kummallakin puolella näemme jotain mitä me emme katso vaan joka tuntuu katsovan meitä näkemättä mitään. Nihiloi meitä. Ja me tietenkin nautimme joka hetkestä koska nautimme nihiloinnistamme tyhjyyttä enemmän. Ja niin kauan kuin nihilointi määrittelee tyhjyyden, se tekee siitä tuhkaa eikä tyhjyys voi täyttyä elämällä eikä olla sitä mitä sen kuuluisi: välineistä puhtain. Kansankielellä tätä tietenkin kutsutaan miksikäs muuksi kuin huonoksi itsetunnoksi ja niin kauan kun annamme muiden nihiloida nihiloimatta itse, kansa onkin oikeassa: emme ole mitään itsellemme. 

Hyvä Kristian Smeds. Tee meistä se tragedia, jossa tyhjyytemme vihdoinkin saisi muodon ja satunnaisuutemme mielen. Että näkisimme itse katsomatta heti toiseen. Me kun olisimme jo valmiita siihen. Katarttiseen tragediaan kahden suuren ja itsensä eheyttävän kertomuksen välissä. Ohjaa meitä tekemään tyhjyydestä omamme ettemme täyttäisi sitä tuhkalla.

Tuossa ensimmäisessä kappaleessa tarjoan jo ehdotuksen näytelmäsi ytimeksi.

SANANVAPAUSVIIKOLLA ESITTÄMÄTTÄ JÄÄNYT KLASSIKKO: Sheriffi

Sheriffin eli High Noonin ohjasi Fred Zinnemann 1952. Mutta pointtini suhteen tärkeämpää on nyt ajatella käsikirjoittaja Carl Foremania. Hän oli mustalla listalla ja se näkyy elokuvasta, jota myös syytettiin epäamerikkalaisuudesta.

Kun joskus vuosia sitten katsoin elokuvan uudelleen, huomasin todellakin sen poikkeuksellisuuden sankarimyytin käsittelyssä. Kun Gary Cooperin näyttelemä pulassaan yksin jäävä päähenkilö Grace Kellyn näyttelemän ainoana häntä puolustaneen ihmisen kanssa poistuu kaupungista, tämä sankari ei pelasta amerikkalaista unelmaa eikä henkilöi ideaa rohkeudesta. Hän on pelastanut itsensä ja tullut hylätyksi. Vapaus on tässä elokuvassa subjektiivista ja satunnaista, ei kansakunnan yhteinen entiteetti. Sankari hylkää sananvapauteen ja sen toteuttamiseen kykenemättömän yhteisön ja heittää virkamerkkinsä halveksivasti heidän eteensä. Ja mikä tärkeintä, sankarin halveksunnan kohde ei ole vaikkapa Likaisen Harryn tavoin tomintaan kykenemätön byrokraatti vaan yhteisön jokamies.

Mikä Sheriffissä myös poikkeaa muista kaltaisistaan, on se, ettei yksikään apuun kykenemätön kaupunkilainen katso sankarinsa perään syyllisin tai haikailevin mielin idealisoiden tätä elokuvan katsojalle. Viimeinen otos kuvaa ennemminkin arvollisesti jäsentymätöntä yhteisöä sankariparin jättässä kaupungin. Kohtauksesta jää se tunne, ettei yhteisö ole ehkä oppinut mitään (sitä yhtä innokasta mutta liian nuorta lukuun ottamatta). Yhteisö jää vapautensa kanssa yksin eikä kenenkään toisen sankaruus voi heille sitä lunastaa. Samalla käy niin, ettei myöskään katsoja voi samastua sankariin. Katsoja voi vain kysyä itseltään, kuuluisiko moraalisesti heikkoon yhteisöön vai nousisiko sankariparin kanssa kieseihin?

Näiden tuntemuksien jälkeen oli tietenkin tarkistettava tekijöiden taustaa. Että olenko ihan harhateillä. Vaikutelma poliittisuudesta kun oli niin vahva. Foremanin kohdalla siis osui ja upposi.

Sheriffi olisi ollut mainio esimerkki lännenelokuvan poliittisuudesta näin sananvapausviikon päätteeksi. Mutta tämä on lajityyppi, jonka yhteydessä ei ohjelmien valitsijakaan sananvapautta heti tule ajatelleeksi.

AIHE JUHA HURMEELLE: Ruotsi on teflonia

Nyt siellä Ruottissa puukotti, poliisin tietojen mukaan, vihainen uus-natsi koulussa. Tunnusteleppa nyt omaa sisimpääs sinäkin siellä. Saakko Ruottista syyllisyyentuntosta junttilaa sitten millään. Meillä kun typerys askarteli klaanivaatteensa niin jo tunnettiin ihan kaikki ittemme yhtä syyllisiksi tuosta hölmöilystä, tai ainaski ois kai pitäny tuntee. Oikein niin ku kerjättiin ja nautittiin taas että miten me kärsitään ittestämme - ja salaa, ihan pikkusen vaan, taietaan nytki harmitella että meni naapurille tällä kertaa hyvät synkistely- ja syyllisyyspisteet. Että nyt ei voija enää sillä rakkaalla oikein oikein oikein huonolla ittetunnollamme (jonka aina tietenki valittemme tyhjyyttä mieluummin) tai sotiemme miesten perityillä traumoilla selittää sitäkään. Veivät meiltä neki! Meijän koulusurmissa kansakunta oli yhteisen huonoutensa ja historiansa takia syyllinen ja se tuntu niiiiin hyvältä. Mut nyt ruottalainen on uhri, se ei ole syyllinen! Ei ikinä. Jokainen ruottalainen on tuon hyökkääjän uhri ihan yhtä paljo ku oikeesti kuolleet. Ei niihin tartu syyllisyys jotenki ei sitten millään. Niitten kaupankäynti natsienki kanssa aikoinaan sulaa historiaan ja sitä niitten puolueettomuutta vaan toistellaan kateudesta ja ihailusta mykkyrällään. Mutta oikeenhan ne ruotsalaiset tään tekee. Meijän vain pitäis ottaa niistä oppia. Nyt pitäis tietenki kyllä kattoo paljon Ruotsin televisiota ja lukea niien lehtiä että luullaanko me vaan että niihin ei tartu mikään huonous ja syyllisyys vai onko ihan oikeesti niin... Että onko tämäkin vain sitä samaa alemmuutta  ja huonommuutta mitä minäkin nyt jurputan?

Ja mitähän muuten amerikkalaiset nyt ruottalaisista ajattelee? Ehkä ei mitään ku tekijällä ei ollu sitä etelävaltiolaisten kansallispukua päällä.


Näin se jotenki menee. Niin ja tietenkin jos Ruottin natseilija paljastuu ruottinsuomalaiseks, tämä kaikki vyörytys on tietenki ollu turhaa. Soatki saahaan taas takasin ittellemme.

Juha hurme: teeppä tästä hyvä farssi!

VIELÄ EKLEKTISMISTÄ: Naisen ja miehen vanhemmuudesta

Minun on nyt ihan pakko käyttää sananvapauttani arassa aiheessa. Ärsyttää niin kauheasti.

Kuulin nimittäin televisiosta taas väitteen, että nainen ei voi valittaa äitiytensä uuvuttavuutta.

Mutta minusta kun voi - ja vieläpä helpommin kuin mies ikinä isyyttään. Jo tuo hokema naisen mahdottomuudesta valittaa kuuluu siihen diskurssiin, että naisen kuuluukin valittaa rohkeasti ja se sitten sallitaan traagisen uhrin ja orjan itsensä ilmaisuna. Huono äiti on uhrin kuva.

Mutta kuvitelkaapa mielessänne, oikein tarkkaan ja avoimin mielin, että mies julkisessa keskustelussa valittaisi lapsistaan.

Ettekö kuulekin ylimielisen ja välinpitämättömän herran puhuvan?

SANANVAPAUDEN VIIKOLLA

Sananvapautta on helppoa puolustaa, mutta paljonko sitä siedämme häneltä, jolta odotamme kiitollisuutta?

ERÄÄN RUNON SELITTÄMINEN

Kun jonkin sanotaan taideteoksessa olevan sanallisesti määrittelemätöntä, viitataanko silloin lausujan subjektiiviseen epätietoisuuteen vai teoksen laatuun? Voihan olla että joku muu pystyy antamaan teokselle hyväksyttävän sanallisen tulkinnan ja silloin kyse on ensimmäisestä vaihtoehdosta. Sanallisen määrittelemättömyyden ongelma on siinä, että tuon määritelmän antajan pitäisi tuntea kaikki mahdolliset tulkinnat teoksesta ja sehän on mahdotonta. Myös taiteilijaa selittämässä teosta pidetään kielteisena ajatuksena. Se rajoittaa teosta. Miksi sanallista määrittelemättömyyttä halutaan oikeastaan varjella? Siksikö että samalla varjellaan omaa mielikuvitusta ja sen ainutlaatuisuutta?

Voiko omaa runoaan selittää typistämättä sen sanallista määrittelemättömyyttä tai lukijani mielikuvitusta? Entä jos runo johdattaa jokaisen lukijan siihen samaan päätepisteeseen joka samalla on kaiken alku? Entä jos runolla vieläpä pyritään siihen? Typistyykö silloin jotain? Filosofiassahan tämä on sääntö. Kirjaimellinen merkitysten karsiminen johtaa juuri sanalliseen määrittelemättömyyteen ja rajattomaan mielikuvitukseen.

Kun taide lisää niin filosofia poistaa. Noin kai niiden metodit pelaavat niiden pyrkiessä samaan eli tuntemattomaan tunnetun kustannuksella. Voiko näitä ominaisuuksia yhdistää? Kirjoittaa vaikkapa runoa niin että ne toteutuisivat yhtä aikaa? Että runo lisää poistaessaan ja päinvastoin?

Ainoassa kirjassani eli Täydellisyyden mittakaavoissa yritän tätä kirjoittamalla runon, joka ohjaisi ihmisen luovaan ansaan; paikkaan, jossa poistaminen ja lisääminen tulisivat yhdeksi ja mielikuvitus kohtaisi mahdottomuutensa. Yritin myös kirjoittaa runon, joka ei sulkeudu edes selittyessään ja myös sitä aion nyt testata tässä kirjoituksessani. Runo on tällainen:

                                           Kuvailu vailla
                                           runoutta
                                           saa unohtamaan
                                           alun

                                           sillä
                                           runous on
                                           mielikuvituksen
                                           palauttamista
                                           alkuperäänsä:


                                           olosuhteiden
                                           pakottamaan
                                           äärimmäisyyden
                                           aistiin.


Runo on kuin hyökkäys Wittgensteinin vaikenemisen vaatimusta vastaan. Siitä mistä ei voi puhua, on pidettävä ääntä, siis kirjoitettava runoutta. Toisaalta tämä runo voisi olla Derridan fundamentalistisille oppilapsille maukas kohde. Alkuperän käsite kun on jo läsnäolon metafysiikkaa, väärin käytettyä kieltä. Tämän tietäen yritän runossani määritellä alkuperän situaatioksi eikä entiteetiksi. Äärimmäisyyden aisti on  jotain mikä ei enää aisti selkeää rakennetta vaan valintojen pakottavuuden; on siis osa rakennetta eikä sen havainnoija.

Onko sitten mielikuvitus sama kuin tuo äärimmäisyyden aisti? Runoni ei ainakaan niitä täysin yhdistä. Kuitenkaan ei voi myöskään sanoa, että mielikuvitus olisi jotain tuosta äärimmäisyyden aistimisesta erillistä. Mielikuvitus ikään kuin yhta aikaa lisää jotain johonkin mutta se myös lisätään johonkin. Se on poissa ja läsnä yhtä aikaa. Omintamme se on siinä mielessä, että se ilmaisee ominta paikkaamme olemisen koordinaatistossa. Sen omuus on siis enemmän määrällistä kuin laadullista. Ellemme sitten ajattele myös paikkaa ja asemaa ladullisena määreenä. Luovaa mielikuvituksestamme taas tulee siinä mitassa kun osaamme ratkaista olosuhteiden asettamia ongelmia.

Kun Pier Paolo Pasolini sanoi, ettei hänen Salossaan ole sijaa perustelemattomalle mielikuvitukselle, hän ehkä osuu johonkin, jota haen. Olosuhteet pakottavat mielikuvituksemme toimimaan, jotta selviytyisimme niistä. Mutta suurelta osin mielikuvituksemme on älyllisen itsepetoksen ja henkisen laiskuuden palveluksessa. Se on ehkä juuri tuota Pasolinin mainitsemaa perustelematonta mielikuvitusta. Uskotaan esimerkiksi annetusti, että kirja on elokuvaa parempi koska elokuva on jonkun toisen kuin minun mielikuvitustani. Ikään kuin omat mielikuvat olisivat älyllisesti merkityksellisempiä kuin jonkun toisen. Lovuudessakin olemme narsisteja. Kiinnostavinta on aina se mikä on välittömimmin omaamne. Tästä pinttymyksestä taiteen ja filosofian on mielemme vapautettava. Sitä runoni tahtoo sanoa. Kyse ei siis ole metafysiikasta vaan mitä ankarimmasta käytännöstä.

JEAN EUSTACHEN ÄITI JA HUORA (La Maman et la putain, 1973)

1
1981 itsemurhan tehneen Jean Eustachen noin kolme ja puoli tuntia kestävä Äiti ja huora (La Maman et la Putain,1973) vaikuttaa Liken 1996 julkaiseman ja Kristina Haatajan suomentaman käsikirjoituksen perusteella juuri sellaiselta loputtomasti lörpöttelevältä ranskalaiselta taide-elokuvalta, joksi kadunmies ne kuvittelee.

Mutta sen lisäksi, että henkilöt puhuvat loputtomasti, heissä on toinenkin aikakautensa älylliseen ja ehkäpä juuri ranskalaiseen taide-elokuvaan kuuluva piirre. He tuntuvat puhuvan enemmän ohjaaja-käsikirjoittajan suulla kuin todellisen ihmisen tavoin; tavalla joka todellisuudessa tekisi ihmisestä kummallisen ja oudoksuttavan; he tuntuvat puhuvan aina muusta kuin mitä heidän pitäisi tuntevina ja järkevinä ihmisinä juuri siinä tilanteessa sanoa; puhuvat leikitellen ja improvisoiden; (pseudo)filosofisin sävyin; jotenkin teennäisesti; jotain muuta kaivaten ja hetkestä ohi.

Onko tämä tapa kirjoittaa henkilöitä sitten vain ja ainoastaan tahattoman teennäinen? Tyyliä johon "piireissä" tuolloin uskottiin ja jonka ajateltiin ihan tosissaan ilmaisevan jotain todempaa kuin rahvas puhe? Toisin sanoen: luoko Eustache (erityisesti) Alexandressa narsistisen efektin tahtoen vai tahtomattaan? Onko henkilöhahmon narsismi tietoista ironiaa aikaudesta, eli Pariisin -68 kevään jälkeisistä tunnelmista, vai syntyykö efekti tahattomasta ja "tyylilajiin" kuuluvasta tavasta kirjoittaa hahmoja?

Kaurismäkien Valehtelija valottaa mielestäni mainiosti Eustachen elokuvaa. Valehtelijan narsistisen päähenkilön voisi halutessaan ajatella karikatyyriksi Äidin ja huoran Alexandresta, jolle vähäiset viittaukset Ranskan poliittiseen lähihistoriaan ja naisten vapautumiseen tuntuvat olevan vain tyylikeino, small talkia, sekä ihmissuhteet pitkälti välineitä nautinnolle ja manipulaatiolle. Mitä Pariisin keväästä on jäänyt käteen? Millainen vapautuminen? Ehkä Eustache kysyy tätä.

Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja kai pitää Eustachen inspiroimana vihdoinkin lukea. Jotenkin tässä on myös maistavinaan, ehkä, aikalaisversion houellebecqilaisesta moralismista, jossa poliittinen turhautuminen tai välinpitämättömyys kaiken vuoden -68 kevään jälkeen nähdään tienä itsetarkoitukselliseen seksuaaliseen vapautumiseen ja sen kautta arvotyhjiöön. Itse en ainakaan ihan heti osta tuota hoellebecqilaista näkemystä, mutta tässä elokuvassa sen voi halutessaan nähdä ja varsinkin tuntea.*

Entä mitä naiset tästä elokuvasta mahtavat ajattella? Varsinkin Veronikan turhautunutta ja tuskaista loppumetrien vuodatusta seksuaalisuuden kipeydestä ja aidon rakkauden täydellistymisestä lopulta lapsessa voi pitää hämmentävänä ja ristiriitaisena, siis ihan näin miehenkin mielestä: "Täytyy naida vain silloin kun todella rakastaa. Enkä minä ole humalassa... jos itken... itken vain mennyttä seksielämääni, joka on niin lyhyt. (---) Niin monet miehet ovat naineet minua. He ovat halunneet minua, tiedätkö. (---) Minua naitiin kuin huoraa, mutta tiedätkö, jonain päivänä tulee mies joka rakastaa minua ja tekee minulle lapsen siksi että rakastaa minua."

Jossain kohtaa Veronika myös kieltää huoruuden käsitteen. On vain seksiä eikä huoruutta. Mutta lapsi siis todistaa rakkautta melkeinpä metafyysisesti, on puhtauden metafora. Miten tämä Veronikan monologi olisi tulkittava? Pitääkö lapsi nyt ajatella ikään kuin Eustachen sarkastisena lapsimetafysiikan kritiikkinä vai Veronikan turhautuneen mielen romanttisena hölynpölynä vai todella Euctachen banaalina ehdotuksena palata johonkin aidompaan seksuaalisen vapautumisen tyhjästä eetoksesta? Kun ihminen vapautuu ja "huoruuden synti" katoaa, tyhjyys tulee tilalle ja se taas täyttyy vasta lapsen metafysiikalla. Näinkö? En tiedä.

Ja kyllä tässä Kierkegaard jotenkin kummittelee: siirtyvätkö nämä ihmiset koskaan esteettiseltä tasolta eettiselle? Missä määrin he itse tiedostavat tasonsa vai lilluvatko vain ikuisesti "taiteellisessa kaukokaipuussaan"? Etenevätkö koskaan melankoliseen epätoivoon ja kuolemansairauteen? Ehkä Veronika tuossa lopun purkauksessaan etenee, ainakin rajalle? Muista en tiedä. Ovatko nämä ihmiset pinnallisia vai pettyneitä? Tai haluavatko edes tehdä tässä eroa? En ole ihan varma.


2
Noin kirjoitin luettuani käsikirjoituksen. Nyt olen katsonut elokuvan. Se löytyy You Tubesta englantilaisin tekstein.

Näyttelijöiden puhumana dialogi tuntuu elokuvassa uskottavammalta ja luontevammalta, osalta sitä todellisuutta, jossa he elävät.**  (Mutta yhä luonnottomalta taidepuheelta.) Erityisesti tulkintani Veronikan purkauksesta vahvistuu. Koen sen aitona tuskana rakkaudettomuudesta. Huolettomuus ja välinpitämättömyys varsinkin Alexandren kohdalla korostuu myös. Tuntuu juuri hänen persoonalliselta asenteeltaan. Elokuva lataa voiman tekstiin ja luo ihmisistä erilaisia kuin pelkkä teksti. Elokuvan loppua kohti tummuvassa elegisyydessä korostuu jonkinlainen melankolia, tunteiden yö, kaipuu, tyhjyys ja kierkegaardilaisen esteettisen tason riittämättömyys ihmiselle. Toden kaipuu. Kyllä tässä jotain kuolemansairautta sairastetaan. Ainakin Veronikan osa on tuoda se esiin.

-
*Ks. tunnisteesta Houellebecq erityisesti kirjoitukset Houellebecq 1, 2 ja 3.

**Ensin minua suomalaisena vaivasi Kristina Haatajan käännöksessä henkilöiden runsas teitittely intiimeissä tilanteissa. Käytyäni lyhyen kirjeenvaihdon puhuttelusta ranskalaisessa fiktiossa väitöskirjan tehneen Johanna Isosäivän kanssa selvisi (Isosäivä siis myös katsoi YouTubesta mainitsemani kohdat), että ihmiset tosiaan teitittelevät toisiaan ihmettelemissäni kohtauksissa. Kyllä helpotti.  Nyt voi lukea käsikirjoitusta ja katsoa elokuvaa rentoutuneesti. Kiitos hänelle.