torstai 30. heinäkuuta 2015

KIITOS OLLI IMMOSELLE! (myös henkilökohtaiseen sähköpostiin lähetetty avoin kirje hänelle; päivitetty Jyväskylän tapahtumien jälkeen 1.8.)

Sait ihmiset huomaamaan että tämä maailma on välillä päivitettävä. Että itsestä on ihan konkreettisesti tehtävä reaalisesti havaittavissa ja kuultavissa oleva vastavoima moniäänisessä yhteiskunnassa. Vaikeneva ja asioita itsestäänselvyytenä pitävä yhteisö ei ole olemassa itselle eikä muille. Sellainen yhteisö jättää puolustamansakin yksin. Tulemalla selkeästi esiin voimme itse kukin huomata mihin uskallamme ryhtyä ja kyetä ja rohkaista muitakin siihen. Ja mikä tärkeintä, vain tämän ymmärtäminen antaa meille tilaa puhua maltillisesti ja omaa hämmennystään vilpittömästi jakaen. Ilman konkretisoituvaa moniäänisyyttä ja sananvapautta edes itsensä rehellistä arviointia ei ole olemassa. Ja tämä vaatii paljon kaikilta.

Mielestäni juuri tämä vastavoimiesi "yllättävänä" pitämäsi reaktio tapaasi ilmaista arvojasi sai sinutkin tarkentamaan, että taistelu tarkoittaa kohdallasi poliittista ja sananvapauden piirissä käytävää taistelua itsellesi tärkeistä arvoista. Moniäänisyys sai sinut itsesikin lukemaan itseäsi tarkemmin. Minun arvoni ovat varmasti paljolti erit kuin sinun, mutta tarkentamiesi toimintatapojen suhteen olen samaa mieltä.

Sitä en kiellä, etteikö monikulttuurisuus haastaisi sitä mitä kummatkin käsittääkseni ymmärrämme yksilön vapaudella esimerkiksi naisten suhteen. Jos tarkoitat tätä, olen paljolti samaakin mieltä. Älyllisen ongelman nimi on kulttuurirelativismi. On ollut jo ennen uhkaavaksi kokemaasi monikulttuurisuuttammekin. Lue vaikkapa kirjoitukseni Runous haastaa relativistin (juhasaari.blogspot.fi). Ja jo suomalaisessa romanikulttuurissa joudumme tiedostamaan tämän kysymyksen ja käsittelemään sitä - mielellään kiihkottomasti ja ellei muuten niin edes sisimmässämme. Itse olen kokenut vuorovaikutuksen romanien kanssa luontevaksi ja rakentavaksi kun kulttuurien risteymiä olen heidän kanssaan joutunut työssäni pohdiskelemaan. Tämä asenne vaatii kuitenkin sitä, että omia arvojani "riitauttavan" kulttuurin edustajaa on lähestyttävä myös omaa sisäistä ristiriitaansa uskaliaasti haastaen ja esiin tuoden. Tuolloin pääsee todennäköisemmin rakentavaan ja "yhteisintä tyhjyyttä" jakavaan vuorovaikutukseen. Tyhjyyteen pitää vain kummankin osapuolen uskaltaa katsoa vaikka sieltä tyhjyys usein katsookin takaisin.

On selvä että valistusfilosofian ja tieteellisen maailmankuvan perillisinä osamme on tässä hankala, mutta dilemmaa ei voi ratkaista kansallisuusaatteeseen vetäytymällä. Ja tarkkana täytyy olla sen suhteen ettei kulttuurirelativismia käytä tekosyynä vihan ja kaunan energioilleen. Ne kyllä tunnistaa niin halutessaan.

Myönnän että monikulttuurisuus voi haastaa todellisuuskäsitystämme, annetuiksi kokemiamme arvoja ja maailmankuvaamme. Siis meidän kummankin. Valehtelisin jos omalla kohdallani väittäisin muuta. Mutta tämä on tietoisen ja vapaan ihmisen osa ja tuohon eettiseen haasteeseen sitoudun ja haluan myös kaikkia omalla käyttäytymiselläni sitouttaa.


Ystävällisin terveisin Juha Saari

Päivitys Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisen Jyväskylän mellakoinnin jälkeen: 

Kun Immonen on vakuuttanut käyttävänsä vain poliittista retoriikkaa eikä hyväksy väkivaltaa, hänellä olisi nyt Jyväskylän tapahtumien avulla hyvä tilaisuus vahvistaa oikaisuaan ja todistaa yleisön käsittäneen hänet väärin kommentoimalla Vastarintaliikkeen toimintaa selväsanaisen kielteisesti. Hänen kohdallaan vaikeneminen tässä asiayhteydessä on väistämättä merkitystä antava teko, halusi hän sitä tai ei.

(Noinpa Immonen 2.8. tekikin. Hyvä niin.)

tiistai 28. heinäkuuta 2015

KUINKA PUHUA MAALLIKKONA CECIL TAYLORISTA OSA 2 (päivitetty Deweyllä 29.7.)

Kuuntelen Taylorin  neljän levyn boxia Seven classic albums.

Taylor ärsyttää. On kummallinen mutta kiehtova. Sitä on pakko kuunnella ja sen maisemaan jumittuu. Mietin aina, kokeeko se musiikin ihan eri tavalla kuin normaalilla hermostolla varustettu ihminen. Nykymusiikkia ja perinteistä modernismiakin "vääremmin"? (Esimerkiksi Magnus Lindbergiä tai Schönbergiä voin edes kuvitella tajuavani.) Eikä edes tiedä olevansa erilainen? Tai tietysti tietää mutta ei aisti poikkeavuuttaan? Vai tekeekö se kaiken ihan vain ärsyttääkseen? Ei sitten kiusallakaan soita nuottiakaan tonaalisesti tai rahvaan sävelasteikossa. Puhuu vain musiikillista monologiaan bändin pitäessä yllä perinteisyyden kulisseja? Mutta eihän tuollaista kukaan jaksaisi. Kiusantekoa elämäntyönä. En usko. Kyllä se varmaan KOKEE JA TUNTEE ihan vilpittömästi astekkonsa niin kuin me tavalliset ihmiset lattean tonaliteettimme asteikkojen puhtauden.

Aivan: näin ulkomusiikillisesti minun on Taylorista puhuttava ja kirjoitettava kun en musiikista ymmärrä mitään. Tai ainakaan hänen musiikistaan. Tonaalisuuden ihmisapinuuteni kyllä ymmärtää ja kokee  luontaisesti miellyttävänä. (Tätä on tutkittu kun yhdeltä neurologilta asiaa kysyin.) Mutta Cecil Taylor on toista maata. Mutaatio, evoluution oikku? Ehkä sillä on jokin "invaliditeetti" tonaalisuuden ja varsinkin sävelasteikon suhteen.

Niin kuin Taylor olisi sillä tavoin käsittämätön että luulemme vain jakavamme sen kanssa jotain vaikka oikeasti kuljemme eri kiertoradalla. Tavoittamattomissa? Tietämättä miten hän musiikinsa kokee ja mihin oikeastaan pyrkii. Kuin yrittäisi saada elämysta siitä, miten sokea näkee värit tai kuuro kuvittelee äänet ja siihen sitten luomme tyhjästä kielipelityksen kokeaksemme jotain mielekästä.

Taylorista saisi helposti hauskan parodian: bändi soittaa vaivaantuneena toisiinsa vilkuillen kun maestro pelittää rinnakkaisilla sävelasteikoilla ja eksyy sisäisiin rytmeihinsä.

Mutta ettei jokin tärkeä nyt unohtuisi tähän huumorin myrskyyn, on muistettava, että nämä taylorit ovat oudoiksikin koettuina tärkeitä. Pelkkä tutun kuvailu kun saa liian helposti unohtamaan sen "alun",  jossa mielikuvituksemme päivittyy. Lainaan John Deweyn teosta Taide kokemuksena sivulta 327. Hän kirjoittaa (pelkän tutun kuvaluun taipuvaisen) tavan estovaikutuksen ja aidon mielikuvituksekkuuden vastakkaisuudesta:

"Mieli juuri hakee ja vastaanottaa havaittuna uutta mutta luonnon mahdollisuuksien joukossa pysyvää. 'Ilmestys' taiteessa on kokemuksen elvytetty laajentuma. (---) Taide lähtee ymmärretystä ja päätyy ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä." (lihavointi minun)

Tosin Taylorin kohdalla voisi puhua ehkä ennemminkin luonnon elvytetystä oikukkuudesta.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

ÄÄNI JA VIMMA: Amy

Kävin katsomassa Amyn.

Ihan ok, mutta jo myöhemmin samana iltana tuli jotenkin semmoinen olo, että lähtikö tästä sittenkään mitään kotiin mukaan?

Amy Winehouse oli helvetin hyvä laulaja ja jostakin syystä altis addiktoitumaan. Ja kyllä. Isä vaikutti huomiota ja mainetta hakevalta mulkulta mutta hänestä sai tietää niin vähän, että lopullista tuomiota en sittenkään tämän elokuvan perusteella haluaisi antaa. No. Ehkä hän todella välitti enemmän itsestään kuin tyttärestään. Jotenkin oli gestiikaltaan etäistä hänen suhteensa Amyyn. Kuin hyvästä tuotteesta huolehtimista.

Sitten tämä narkkaava aviomies jonka nimeä en muista enkä kyllä jaksa edes tarkistaa.

Ehkä ne sitten rakastikin toisiaan, aluksi, jotenkin. Mene ja tiedä. Mutta kun Amy lopun aikoina puhui rakkaudesta, mitä kemiaa hän mahtoi tarkoittaa? Enkä taida sulhastakaan tikun nokkaan pistää. Työssäni tällaisen parin kummaltakaan osapuolelta en odottaisi mitään. Sanoisin vain että erotkaa hyvät ihmiset ja jos vieroituksen jälkeen näette toisissanne vielä jotain niin sitten. Jos sittenkään.

Menestys antoi liikaa vauhtia Amylle. Se oli tuhoisaa ihmiselle, joka addiktoitui helposti kaikkeen ja jolle elämä ei ollutkaan parasta huumetta. Ja sitten oli pysäytettävä hallitsematon vauhti sillä ainoalla tavalla minkä hän vielä osasi, enkä nyt tarkoita laulamista.

"Mut mikä siinä on että jotenkin nää taiteilijoiden syöksykierteet saadaan aina näyttämään tärkeemmiltä ku levyseppähitsaajien tai parturiakampaajien... Et niissä on aina niin ku pikkusen enemmän uhriutta kuin muilla ihmisillä..."

(Näin kysyi ilkeä sisäinen ääneni.)

Se mikä tässä lopulta melko tylsässä ja pinnallisessa dokumentissa oli hyvää niin se, että se herätti halun tietää lisää. Että mistäkö? Tai kenestäkö? No siitä isästä tieteski.






lauantai 25. heinäkuuta 2015

ELOKUVA JOKA SAA BRESSONIN TUNTUMAAN KEINOTEKOISELTA JA HANEKEN YLIMIELISELTÄ

Vaihdoin pitkän miettimisen ja uuden katsomisen jälkeen Scorsesen Taksikuskin Pasolinin Saloon kymmenen parhaan listalleni. Kummatkin 70-luvulta.

Salon yhtä aikaa sekä suora että laskelmoitu, karkean poliittinen lähestymistapa aiheeseen ja katsojaan sekä tahallinen tai tahaton aineellinen ja maailmallinen karkeus ja jäykkyys, joillan mittareilla jopa huonous, sai aitouden prinssinä pidetyn Bressoninkin elliptisen tyylin ja antipsykologisen näyttelijämetodin tuntumaan keinotekoiselta ja jotenkin liian harkitulta.

Tämä intuitiivinen ja kuin luonnonlain voimalla päähäni pälkähtänyt ajatus tuntui kertovan jotain tärkeää Pasolinin elokuvasta. (Siitä en kuitenkaan ole varma, kertooko se Bressonista mitään.) Näiden kahden niin erilaisen maailman rinnastus - mutta kuitenkin siinä määrin samanlaisen että mielleyhtymä eroista heräsi - sai oikeastaan lopullisesti näkemään Salon ainutlaatuisuuden ja merkittävyyden - myös tekijän oman tuotannon sisällä. Minusta Salo on Pasolinin tärkein teos. Siinä suoruus ja kummallinen, tosiaankin joko tahallinen tai tahaton, kömpelyys, näyttämöllisyys ja roolin tarkoitus edustaa luokkia ja ideoita eikä psykologista länäoloa (siinä yksi milleyhtymä Bressoniin) palvelevat sisältöä paremmin kuin missään muussa hänen elokuvassaan. Se on kummallinen näyttämö, jolla väärä ja epäoikeudenmukainen maailma, sen tylyin ja - kuten Pasolini mielestäni tuntuu yksinkertaistaenkin politikoivan - tässä epätäydellisessä maailmassa reaalisin ydin, asetetaan minulle nähtäväksi eikä eläydyttäväksi. Ehkä tämä ei todellakaan ole tietoista pyrkimytä, mutta ainakin itselleni se tuntuu toimivan kun sen näin ajattelen.

Se mikä ei anna tilaa mielikuvitukselle, haastaa sen. Näin kirjoitan itse toisaalla ja tuo sopii tähän elokuvaan. Pasolini on itse sanonut että tämä elokuva ei anna pienintäkään sijaa perusteettomalle mielikuvitukselle ja se on totta. Salosta on mahdotonta loikata taiteen tai mielikuvituksensa turvaan, koska niitä kumpaakin yritetään määrätietoisesti mitätöidä. Pasolinin näkemyksessä sen enempää ulkoinen kuin sisäinenkään maailma ei suo turvaa. Samaan pyrkivän Funny Gamesin Haneke tuntuu aiheensa yläpuolelle itsensä kohottavalta moralistilta Pasoliniin verrattuna. (Tästä enemmän kirjoituksessa Hassuja leikkejä Salossa.)

perjantai 24. heinäkuuta 2015

YEAH!!!

Tähän on tultu. 22.7. tyttären kanssa Hämeenlinnan AC/DC:n konsertissa. En ole koskaan käynyt festareilla, en vaikka asun kilometrin päässä Seinäjoen Provinssista. Enkä tuollaisissa mammuttikonserteissa. Perhe osti liput minulle 55-vuotislahjaksi. Ostimme bändin paidat ja korvatulppia ja eiku ääntä kohti. Olemme samaan aikaan noin puolisen vuotta sitten lopullisesti havahtuneet bändin hienouteen. Back in blackia soitettu autossa päivästä toiseen. Lujalla. Hieno levy kuten tuossa yhdessä tunnisteen jutussanikin kirjoitan.

Pysäköimme hyvissä ajoin jo muutamaa tuntia ennen keikkaa automme Hämeenlinnan keskustaan parkkihalliin ja kävelimme noin kolmen kilometrin matkan Kantolan tapahtumapuistoon. Sadekin loppui eikä alkanut uudelleen koko yönä.

Keikka oli hurja ja vaikuttava kokemus. Korvatulppia en yllättäen tarvinnutkaan. Vaikka kappaleet TNT ja Thundersrtuck tuovatkin aina mieleeni Frederikin Titanikin ja Tsingis-kaanin, jopa nekin menivät osana spektaakkelia. Ja kun paras rock'n roll-pohjainen materiaali kohottaa minut (ja siltä näytti että myös tyttäreni) irti materiasta, annan kaiken anteeksi.

Saatan ärsyttää joitakuita mutta mielestäni Brian Johnson kohotti yhtyeen iskuvoimaa osaamisellaan tullessaan bändiin 1980. Johnsonia edeltävät kappaleet saavat uutta virtaa hänen fraseerauksessaan, tarkkuudessaan ja voimassaan. Se on makuasia pitääkö enemmän Scottin vai Johnsonin tyylistä tai äänen väristä mutta ei se, että Johnson on taitavampi, sävykkäämpi ja vahvempi laulaja teknisesti.

AC/DC ei uusiudu ja hyvä niin. Tässä he ovat maailman parhaita. Heiltä saa mitä tilaa kuten Angnus Young jotenkin jossain lausui. Mutta Rock and roll ain't noise pollutionia ne eivät soittaneet. Eli sitä mistä tämä AC/DC -uskontomme alkoi. Ja kokemus oli kyllä uskonnollinen vielä siinäkin vaiheessa, kun noin 55 tuhatta kuuntelijaa lipuu syvänhämärässä yössä kohti kaupunkia ne punavaloiset pirunsarvet päässään. Tuli mieleeni jotakin anteeksi saanut uskonnollinen kärsimyskulkue.

Ainut miinus oli poistuminen tapahtuma-alueelta. Tukkoista ja helvetin hidasta. Jotain ois tarttenu tehä. Sitten vain autoon nukkumaan (se "hotelliyö" parkkialueella maksoi vaivaiset 12 euroa) ja aamulla kohti Tamperetta ja sieltä pienen hupikiertelyn ja kaverin kanssa kahvittelun jälkeen illaksi kotiin Seinäjoelle. Tulomatkalla kuuntelimme ne toiset yhteiset suosikkimme Jonathan Richmanin Modern Loversin sekä hienon pianokonserttofiilistelyn eli Gershwinin Rhapsody in bluen.

Hieno syntymäpäivälahja perheeltäni. Kiitos siitä.

Ai niin. Keikan aloittava "elokuva" jossa ensimmäiset ihmiset kuussa löytävät sieltä AC/DC:n, herätti ajatuksen, että ne ovat nähneet Iron Skyn.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

KUBRICK, STALLONE JA MALICK: sodan mielettömyydestä ja sotaelokuvasta (päivitetty 24.7.)

Itsestäänselvyydet joita minulle tarjotaan, maistuvat yleensä ideologialta, siis pedagogiselta eettisyydeltä, kuten yksi kommentoijistani asian ilmaisi. Ja vielä jos teos edustaa maailmankuvaa jonka koen jakavani, tämä efekti korostuu. Oikeastaan se todentuu vain silloin.

Paras esimerkki tästä ovat sotaelokuvat. Esimerkiksi Stanley Kubrickin Full metal jacketia en sen itsestäänselvistelyn vuoksi oikein meinaa jaksaa. Voin melkein kuulla hammaspyörien liikkeen kun katsojat elokuvateatterissa jakavat ajatuksen sodan mielettömyydestä yhdessä Kubrickin ja toistensa kanssa. Nauttivat ikään kuin oikeasta yhteisestä tietoisuudesta kriittisyyden pyhässä messussa.

No. Kyse on Vietnamista joten sarkasmi, ironia ja selkeä kriittisyys on tietenkin helpommin perusteltua. Kyse on siitä sodasta ja sen  kiistattomista julmuuksista, joita on hyväkin nostaa esiin ja erityisesti teoksissa, jotka asettuvat korkean ja populaarin rajalle tullakseen massojen todistamiksi. Mutta itse en noista teoksista oikein saa mitään. Ne toimivat jotenkin liian yleisellä tasolla ja mikä tärkeintä, ne tuntuvat jakavan jo lähtökohtaisesti kanssani saman arvomaailman. Toinen maailmansota on tietenkin se helpompi sota ja siinä arvomaailma on vielä helpompi jakaa - ellei sitten satu olemaan absoluuttinen pasifisti. Joidenkin mielestä liian tunteellinen ja korkeajännitysmäinen mutta minun mielestäni vaikuttava Pelastakaa sotamies Ryan nyt vaikka esimerkkinä. Samaan sotaan liittyvästä Malickin Veteen piirretystä viivasta en jaksa kuitenkaan innostua. Tämä elegia sodan kaoottisesta mielettömyydestä luonnon henkisyyttä vasten on mielestäni vieläkin enemmän tuota kriittisyyden yhteistä messua kuin Kubrickin teos.*

Mutta Sylvester Stallonen "seitsemän samuraita yhdessä miehessä" eli Rambo (2008**) inspiroi minua. Se hieroo nautittavan karkeasti ja taloudellisellisesti päin naamaani jotain joka olisi liian helppoa ohittaa ylimielisyydellä; nähdä se militantin ja konservatiivisen elokuvantekijän näkemyksenä pasifismista tai sen kärjistykset pelkkänä lajityypin manipulatiivisena tekniikkana, mitä ne varmasti myös ovatkin. Itse kuitenkin pidän asioiden kärjistämisestä motiiviin katsomatta (kuten lukijani varmasti jo ovat huomanneet). En siis voi ohittaa teosta vastaamatta sen haasteeseen; sen populistisiin ja viihteellisiin kärjistyksiin - ja ehkä juuri niihin: tjaide kun niin usein ja helposti heti valmiiksi vakuuttaa yleisönsä olevan hyvässä ja arvoisessaan seurassa. Viihde, ja varsinkin arveluttava sellainen, on vaarallisempaa: sen seurassa olen yksin. Elokuvansa käsikirjoittanut, ohjannut ja siinä pääosaa näyttelevä mitä ilmeisimmin konservatiivinen Stallone kysyy minulta suoria ja kärjistettyjä kysymyksiä: Miten ratkaista aseella suojeltavan pasifistin ongelma? Miten suhtautua ehdotonta pasifismia edustavaa retkikuntaa johtavaan mieheen, joka ideologiansa puhtautta suojaten suhtautuu ryhmänsä naisen pelastamiseen seksuaaliselta väkivallalta Rambon keinoja paheksuen ja jopa naisen ahdistusta huomaamatta tai ainakin huomioon ottamatta? Lajityypissä Rambo ei tietenkään kieltäydy tehtävästään vaikka muka lähtee siihen vastahakoisesti niin kuin sankarien kuuluu, mutta silti: saisiko hän kieltäytyä, jos lajityyppi sen sallisi? Ja lopulta: kenen sota on mieletön?

Sota on tietenkin mieletöntä yleishumaanissa katsannossa. Mutta kun kysymys esitetään yleishumaanissa mittakaavassa, ikään kuin maailman yläpuolelta, sen itsensä mielekkyys katoaa. Siihen ei voi vastata mielekkäällä tavalla. Se tyhjenee truismiksi. Sotaelokuvissa on usein juuri tämä vika. Ne yleistävät tuon sodan mielettömyyden ja yrittävät julistaa jotain sodasta sinänsä ja yleensä. Tuota lähtökohtaa en voi jakaa eikä se minusta ole kiinnostava. Sodasta an sich on vaikea ja ehkä mahdotonta puhua. Mutta silti siitä ei pidä vaieta. Kyse kun on aina jonkun tai joidenkin sodasta.

Sodan mielettömyydestä puhuvan on ajateltava sitä aina hyökkääjän tekona. Näin olen kirjoittanut toisaalla ja se sopii erinomaisen hyvin myös tähän yhteyteen. Sodasta on aina puhuttava jonkun välineenä jotakin vastaan, jotta sen mielekkyydestä tai mielettömyydestä on mahdollista mitenkään mielekkäästi kommentoida. Sotaa itsessään, yleistyksenä, on nähdäkseni mahdotonta vastustaa ajautumatta eettisiin paradokseihin.

No. Vielä on kai lopuksi kysyttävä tämä ilmeinen kysymys Rambosta: onko se tehty taloudellisen voiton toivossa, tuotteeksi? Epäilemättä Stallone oli tyytyväinen elokuvansa menestykseen. Rambo on myös tehokas tuotemerkki. Mutta konservatiiviseksi määritelty tekijä tuntuu helpommin juuttuvan kritiikin pullonkaulaan, kaupallisuuteen. Toki tämä johtuu myös siitä, että vaihtoehtoisuus, avantgarde ja muu sellainen, ei saa rahoitustaan isoilta yhtiöiltä koska se tiedetään pienen yleisön tuotokseksi. Sen sisäinen logiikka ei ole siis kaupallinen eikä sitä sellaiseksi tule syytettyä. Rambon rahoitusta en tarkkaan tiedä, mutta minusta olisi väärin määritellä se vain kaupalliseksi rambotuotteeksi, koska uskon sen sisältävän myös kirjoittaja-ohjaaja Stallonen maailmankuvaa ja arvoja. Kaupallisuuteen keskittyminen olisi minusta Stallonen esittämän moraalisen suuttumuksen mitätöimistä. Keinoista voimme olla toista mieltä, mutta hän esittää mielestäni minulle kysymyksiä joihin on vastattava. Ne ehkä tuottavat hyvin myös taloudellista tulosta mutta siihen en aio takertua kuin kärpänen muinoin tahmaiseen paperiin. Näen elokuvan tehokkaana moodyssonilaisena vihanpurkauksena ja aseellisen puuttumisen puolustamisena. Rambo on rehellinen ja ehkä älyllisesti ja moraalisesti haastavin toiminta- ja sotaelokuva tällä vuosiuhannella. 

-
Ettei Malickin arvostukseni kuitenkaan jäisi moitteeni varjoon, sanottakoon että Julmaa maata ja Uutta maailmaa ihailen ja paljon. Minusta tuntuu että edellinen on ehkä 70-luvun hienoin amerikkalaiselokuva Cassavetesin (tosin epätäydellisen) A Woman under the influencen rinnalla. Totta, minusta ne päihittävät vaikkapa Taksikuskin. Ja varsinkin Uusi maailma on juuri ELOKUVAA sen itsensä tähden. Jotakin mitä sanallisesti ei toiselle ihmiselle voi välittää; suoraa kokemusta kuvien eikä niinkään kertomuksen kautta; Julman maan pähenkilöt ovat nerokkaita psykopatologisia kärjistyksiä tajunnasta joita kulttuuriset kuvat täyttävät. Malick on nykytietoisuudella tuunattu Walt Whitman. (Psykopatiatutkimuksen klassikko Hare kehuu elokuvaa mutta mielestäni on myös väärässä tärkeältä osin; ks. tunnisteet Terrence Malick, Cassavetes ja Taksikuski.

**HUOM: ei director's cut! Se on latteampi ja siistitympi tyylissään; jo sen 2:35 kuvasuhde tekee siitä jotenkin romanttisemman ja oopperamaisemman. Alkuperäinen on ilmeisesti kuvattu 1:33 ja laajennettu siitä suhteeseen 1:77. Tässä alkuperäisessä kuvasuhteessa valo näyttää suoremmalta ja  kauniimmalta ja tapahtumat välittömämmiltä ja naturalistisemmilta. Kuvasuhde sopii paremmin sisällön karkeuteen. Myös alun tylyttävä rajuus on vesitetty myöhemmässä director's cutissa.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

MAAILMAN LYHIN ELOKUVAESSEE (Filmihullu 1/2016)

Kuinka paljon satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen?

Frank Capran Ihmeellinen on elämä kykenee ajattomasti, viihdyttävästi ja koskettavasti kertomaan ja lopulta ratkaisemaan tämän näennäisen paradoksin. 


Siinä sen ontologinen syvyys ja kauneus.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

KOKO FILM-NOIR YHDESTÄ IHMEELLISESTÄ ELÄMÄSTÄ (Filmihullu 1/2016)

Kun Teema aikoinaan esitti film noir -klassikkoja, en enää parhaalla tahdollanikaan löytänyt pakotonta yhteyttä hekilöiden tunteisiin ja kohtaloihin. Tuntui kuin jokin olisi tehnyt niistä liikaa esittämistä. Niiden katsomisessa tarvitsin liikaa hyvää tahtoa, kuten eräs ystäväni asian ilmaisee. Aika oli niiden kohdalla tehnyt minun suhteeni tehtävänsä. Toisin sanoen minulla on ongelma: osa elokuvataiteen yhdysvaltalaisista klassikoista (joita tämä kirjoitus lähinnä koskee) tuntuu minulle yhdentekeviltä. Karkeasti määritellen äänielokuvan synnystä 50-luvun loppuun.

Eikä tunne rajoitu rikoselokuviin. Esimerkiksi niin hirveästi kehutut Hawksin komediat ovat minulle sietämättömän tekohauskoja ja dialogiltaan kankeasti toimivia. Ja monille elokuvista intoileville tuttavilleni myös, joten en minä tämän kanssa ihan yksin ole. Komedia kuluu armotta ajassa eikä siihen auta aina edes mykkyys. Keatoniakaan en enää oikein tahdo jaksaa. Ensimmäisen Die Hardin varhaisesta emosta eli Kenraalista enää pidän, mutta siitäkin lähinnä visuaalisista ja kerronnallisista eikä komediallisista syistä. Voisi sanoa niin että niin kauan kuin juna liikkuu, se on nautittava elokuva.

Kuten tuossa ensimmäisen kappaleen määritelmässäni käy selväksi, ongelmani ei niinkään koske mykkäelokuvaa. Miksi? Koska mykän mimiikan taide on ajattomampaa. Mykkäelokuva onkin oikeastaan kuin eri taiteen laji. Siinä sietää melodraaman, liioitellun ja jopa sentimentaalisuuden. Ja syykin non selvä. Mykkä kun ei pyrikään (nykysilmään) olemaan realismia vaan enemmän runoutta (mistä Murnaun Nosferatu on itselleni kaunein esimerkki). Äänielokuva sai tekijät pyrkimään toden tuntuun. Puhe korvasi miimisen liioittelun ja alettiin tavoittelemaan luonnollisuutta. Mutta pitkään kesti ennen kuin opittiin näyttelemään näyttelemättä ja vain olemaan kameran edessä. Se tapahtui siis mielestäni jossain 50 - ja 60-lukujen vaihteessa.

Mutta aina on poikkeuksia. Frank Capran Ihmeellinen on elämä tuntuu - ja huom: myös teini-ikäisestä tyttärestäni kun hän pari vuotta sitten elokuvan ensimmäistä kertaa katsoi - tunnerekisteriltään ja dynamiikaltaan ajattomalta. Niin ikään samalta vuosikymmeneltä oleva John Fordin Erämaan laki maistuu pakottoman coolilta. Varsinkin sen lopputaistelu on täysin modernia elokuvaa (kunhan alun ja lopun välissä olevan romanttisen turhailun vain jaksaa - ja ainahan voi pikakelata). Ja juuri tuohon makuni siirtymävaiheeseen eli 50-luvun loppuun sijoituva Rio Bravo on myös tuoreena pysynyt merkkiteos. Tosin täydellisyyden pilaa lapsellinen dynamiittien heittely lopussa (eli sen lopputaistelu on vastakohta tuolle mainitsemalleni Fordille). Ikään kuin käsikirjoittaja olisi kyllästynyt pohjustamaan kohtausta kunnolla. "Hei tyypit tehääs nyt tää nopeesti loppuun niin päästään tästä..." Ja vielä Kubrickin Tappava suudelma vuodelta -55 on mainittava tässä. Se kun sisältää hämmästyttävän ajattomia ja autenttisia otoksia jotka ovat kuin Cassavetesiä ja Scorsesea ennen heitä itseään.

Sitten on tietenkin epätäydellinen maailman paras elokuvani Psyko, jossa kaksi aikakautta yhdistyy. Se on yhtäältä täynnä tylsää 50-luvun televisioestetiikaa ja toisaalta kliinistä uutta moderniutta niin, että Norman-kuvasto on sitä modernia. Perkins on jo hiustensa ja puvustuksensa suhteen (aivan: pienet jutut ovat tärkeitä) sekä änkyttävässä puheessaan enemmän 60-lukulainen kuin elokuvan muut henkilöt. Hän ON kameran edessä. Mielestäni Psyko toi formaalin pyrkimyksen ja taiteen sen itsensä vuoksi populaariin elokuvaan ja vei sen uudelle vuosikymmenelle. Tai ainakin tämä kaikki näkyy parhaiten Psykossa. Esimerkiksi aikalainen Peeping Tom näyttää mielestäni enemmän 50-luvulta ja vähemmän formaalilta modernilta elokuvalta. Truffautin haastattelussa Hitchcock sanoikin kokeilevansa voiko tv-kalustolla tehdä oikeaa elokuvaa ja sanoi kokeilun rajoittuvan muutamiin peruskohtauksiin. Taidamme tietää mitä kohtauksia hän tarkoitti.

Minulle puhe siis pilaa paljon elokuvia kunnes siitä tulee tarpeeksi modernia. Tässä mielessä puhe, siis intonaatio, tila, ajattomuus, läheisyys ja läsnäolo puheen kautta, ei dialogin sisältö, ovat tärkeä osa elokuvaa. Tätä äänimaiseman ja puheen jopa uhkaavaa voimaa kuvaa hyvin amerikkalaisten tapa suhtautua asiaan. Amerikkalaisethan tekevät usein brittijuttujakin itselleen uusiksi kun eivät siedä esteettistä Toiseutta. Katsokaapa australialainen Mad Max amerikkalaisella ääniraidalla. Vaikutelma on koominen.

Mutta miksi Capran Ihmeellinen on elämä on sitten itselleni yhä niin kestävä elokuva? Tätä olen itseltäni paljon kysynyt ja tullut toistuvasti siihen tulokseen, että sen tapa ja sävytys esittää tunteita ja ihmisen olemassaolon syvyyttä on ihmeellisen ajaton. Ilo, suru, pelko, paniikki sekä sattuman ja välttämättömyyden perimmäiset kysymykset puhuttelevat aina vain uudelleen ja tuntuvat minulle nykyihmisen todelta kokemukselta. Sen psykologinen ja filosofinen fokus on tarkka ja ajaton. Capran teos tuntuu ainoalta mykkäelokuvan jälkeiseltä ja ennen vuotta 1960 tehdyltä elokuvalta, joka kohdallani pystyy niin spontaanisti tähän.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

RAHASTA JA ONNESTA




Kun kuulen sanonnan "raha ei tee onnelliseksi", menen sanattomaksi mutta mieleni tekisi huutaa. Ikään kuin raha olisi se adsoluutti jolla onnea mitataan. Kuka missään ikinä on väittänyt, että raha itsessään tekee onnelliseksi? Sen mahdollistama vapaus kylläkin voi sen saada aikaan. "Vapaus ei tee onnelliseksi." Uskaltaako joku todella väittää näin? 

Se on selvää että jos rahasta tulee patologinen fetissi jota on kerättävä yli vapauden tarpeen, se ei tee onnelliseksi kuten eivät pakkotoiminnot yleensäkään. Mutta tuossa hokemassa ei käsittääkseni ole kyse siitä, vaan sen tarkoitus on korostaa hokijansa maailmankuvallista ja aatteellista jaloutta.

Tämä kirjoitus on kommentti Versoja-blogin tekstiin Arvovalinta:"Tehdään arvovalinta: puhutaan ainoastaan rahan arvosta."

Kyllä. Ymmärrän kirjoittajan ironian. Aina kun puhumme rahasta, puhumme heti kaikesta.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

SITAATTIEN TURHUUDESTA - romanttinen Godard

Filmihullussa 2/2015 Sampsa Laurinen kirjoittaa Jean-Luc Godardin mammuttimaisesta teoksesta Elokuvan historia(t) (jota en ole nähnyt). Hänen mukaansa teoksen perusyksikkö on sitaatti. Ja niin on tietysti Godardin elokuvissa yleensäkin.

Sitaatti assosiaationa, alluusiona, viiveenä ja jälkenä lumoaa ihmisen. Se luo vaikutelman syvyydestä, syvemmästä ymmärryksestä, ja siksi se niin helposti on myös lumetta ja harhaa, ääntä ja vimmaa vailla syvempää mieltä. Se on uskon asia. Tämän vuoksi suhtaudun Godardiin aina epäillen -  Laittomia lukuun ottamatta (ks. Ohi katsomisen taito).

Koska puhdas tietoisuus "kieltää" olevan - ainakin jos uskoo Sartrea - sitaatit ennättävät aina sen ja todellisuuden väliin. Sitaattien ketju on, tai siitä voi tulla, mielikuvitusta ja nautintoa liikkeessä pitävä tautologia, joka olisi turhuudessaan pysäytettävä. Sitaattien ketju on fantasia katoamisesta joka ei sittenkään tarkoittaisi kuolemaa. Unelma elävän kuolleena kulkemisesta. Tätä utopiaa maailman uskonnot ja filosofiat kannattelevat. Uskokaa pois. Ihan kaikki - Derridaa myöten. Kaikessa eettisyydessään hänkin oli organismiltaan metafyysikko niin kuin me kaikki - Godard mukaan lukien. Juuri pakonomainen mieltymys sitaatteihin tekee hänen elokuvistaan romanttista musiikkia, joka pyrkii vapauttamaan katsojan näkemästään mutta samalla pitämään tämän kiinni elämässä. Godard on elokuvan romantikoista itsepintaisin.

"Ellei sitaatti saa minua rakastamaan elämää, se on turha."




MILLOIN TEATTERIN NÄYTTÄMÖ JA VALISTUKSEN KATEEDERI MUUTTUIVAT MIELEN MAISEMAKSI SUOMALAISESSA KIRJALLISUUDESSA?


"Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden klassikkojemme kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä. Kiven veljeksetkään eivät puhu toisilleen vaan yleisölle, korkealta ja kovaa että kauaskin, ihan takariville asti, kuuluisi. Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi."


          Noin väitin tekstissäni Kirjoittamisen kopeus vaikka kaikkia kotimaisia klassikkoja en ole tietenkään lukenut. Tärkeimmät kyllä ja loput ehkä ainakin selaillut niiden kieltä maistellakseni. Esitänkin että joku suomalaisen kirjallisuuden opiskelija alkaisi valmistella tästä ajatuksesta tutkimusta vaikkapa sitten tämän kirjoitukseni otsikolla. Vaikka tulisikin siihen tulokseen että olen väärässä.
          Tarkennan tähän tuota omaa sitaattiani siten, että näyttämön käsite tässä voisi tarkoittaa kahta asiaa: ihan miellettä teatterista mutta myös kansan sivistämisen kaunokirjallista kateederia, josta käsin "runotonta puhetta" opetetaan pois. Kotimaisia klassikkoja lukiessa tuntee helposti itsensä teatterin yleisöksi tai rahvaaksi lukijaksi.
          Kestosuosikkini Alastalon salissa on tässä taas kiinnostava tapaus. Kateederia jos mikä. Ja enemmän kuitenkin katedeeria kuin teatterin näyttämöä ja ehkä kotimaisen kirjallisuuden snobistisinta sellaista. Olen blogissa käyttänyt Kilven romaanista määritelmää narsistinen ja sitä se ehdottomasti on. Tekstissä tekijä ilmenee erinomaisuuttaan todistavana pöyhkeilijänä. Mielestäni Kilpi todellakin harrasti kirjoittamisen kopeutta. Eikä edes rivien välissä vaan ihan niissä itsessään.
          Kilpi tietenkin kirjoitti Salissaan metakirjallisuutta (ainakin) Kantelettaren, Kalevalan ja Tristram Shandyn kustannuksella. Erityisesti Kantelettaren runouden rytmitystä ja muotoa hän joissain kohdin venyttää äärimmilleen ikään kuin haluaisi nähdä, paljonko se esteettistä vetokoetta kestää. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että Kilpi nauttii eniten itsestään tämän kaiken vulkaanisena lähteenä. Ja koska hän tekee sen mahdollisesti luonteensa voimasta, kateederin ja yleisön raja hämärtyy. Tuntuu ettei tekijä enää opeta meille mitään eikä nouse yläpuolellemme vaan tekee tämän kaiken ehkä ollakseen itselleen tosi ja että hän todistaa jotain ikään kuin kirjallisuuden puolesta itsensä ja naurettavuutensa likoon pistäen. Kissan on todellakin kuoltava aina taiteilijan vuoksi. Meille lukijoille riittää illuusio todesta. (Ja jos Kilpi on pystynyt luomaan näin nerokkaan illuusion narsismista, sitä parempi!)
          Kilpi on muuttanut näyttämön ja kateederin huomaamattamme mielensä maisemaksi. Raja ulkoisen ja sisäisen välillä hämärtyy: missä kohtaa luemme tekijän orgaanista ja psyykkistä rekisteriä ja missä uhmakkaan metaista estetiikkaa?
          Jos joku muuttaa kansallisen kirjallisen näyttämön ja kateederin "sisäiseksi" moderniksi maisemaksi niin ehkä Volter Kilpi Alastalon salissaan. Oliko hän ihan ensimmäinen lajiaan maassamme? Siihen vastatkoon se toivomani tutkimuksen tekijä.