HÄIRIÖTEKIJÄSTÄ JA REVENANTISTA

Katsokaa mieluummin Ihmebantut uudelleen ja Häiriötekijä halpana jälkiruokana jos mahaan vielä mahtuu.  (Sanoja unohteleva Musiikkitalon opas ja tilaamatta jääneet lentoliput toimi parhaiten; myös vain videolla oleva törkiä seksuaalisuusopetuslaulu on mainio.)


2 ja puoli tähteä tai 3 hyvinä päivinä.


---



Revenant oli ihan osaavaa elokuvantekemistä, mutta se elegisyys mitä siinä mielestäni myös haettiin, loisti poissaolollaan. Jotenkin mekaanista elokuvaa. Verratkaa vaikkapa Malickin Uuteen Maailmaan* tai Veteen piirrettyyn viivaan (josta en kylläkään sinänsä pitänyt, mutta noin ihan niin kuin esimerkkinä siitä mitä haen). Jotenkin naturalismin ja katsojaan väliin tuli sittenkin jokin esteettinen yliviritys sinisävytyksin ja kuvaa hetkittäin "vääristävin" linssein. Väline korostui niin, että kuvaajan pyrkimys jotenkin näkyi ja tuntui liikaa ja etäännytti minut nähdystä ja koetusta tahattomasti kun pyrkimys selvästi oli tehdä välitön vaikutus; luoda elämys vailla näyttämöä. Työkaveri antoi myös erinomaisen vertailukohdan jossa mielestäni realismin sävytyksessä onnistutaan paremmin: Peter Weirin Maailman laidalla.


DeCaprion ja Hardyn suorituksissa en nähnyt mitään erityisen kohottavaa. Ammattimiehiä. No. Ehkä Hardy vähän ylinäytteli. Se nuori kumppani joka jäi Hardyn kanssa "ruumista" valvomaan, oli elokuvan hienoin ja sävykkäin hahmo.

Vaikka kuinka yritin, en koko elokuvan aikana unohtanut itseäni elämykseen.


Jotenkin Iñárritun elokuvat tuntuvat jäävän aina suorittavalle tasolle. Jokin jää puuttumaan. Ehkä 21 grammaa on poikkeus.


Revenantille 3 ja puol tai välillä tuntuu että jopa 4.

-

*Kuvaaja Uudessa maailmassa (sekä myös Malickin Elämän puussa ja To the wonderissa) ja Revenantissa on sama, mikä osoittaa, miten valtavasti ohjaaja vaikuttaa siihen miten kuvaaja tekee työnsä. Malickin tallissa Lubezki saa elokuvan liikkumaan ja elämään kuin jumala. Kuviin todellka unohtaa itsensä. Inarritu on insinööri, Malick runoilija.

YKKÖSTEN JA NOLLIEN VÄLISSÄ - MIELENILMAUSTA SEINÄJOELLA 6.2.

Jonkin aikaa sitten kävin kiinnostavan keskustelun Seinäjoen partioon kuuluvan miehen kanssa. Kysyin että onko heidän tarkoituksensa varjella yhteistä turvallisuutta kansallisuuteen ja sukupuoleen katsomatta vai meneekö jokin aatteellisuus tai periaatteellinen rajaus turvallisuuden edelle. Eli kumpi on yläkäsitteenä, turvallisuus vai aatteellisuus? Menevätkö esimerkiksi väliin jos häiritään turvapaikanhakijaa ja rauhoittavat tilanteen? Vastasi että kyllä menisivät. Hyvä niin. Tätä heiltä odotan jos kerran tykönämme kulkevat.

Nyt siis keskusteltiin sillä periaatteella, että kun näitä partioita kerran on, niin miten ne voisivat osoittaa sen asiansa mitä vakuuttavat edustavansa, siis että kaikille yhteistä turvallisuutta.

Voisiko vaikkapa yhteistyö vastaanottokeskuksen kanssa olla mahdollista?

Kysymys on hankala ja erityisesti keskusten ja turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. Partioiden lähtökohdat ovat kiistatta ideologisesti latautuneita. Odinin sotureiden mielenilmausmarssit partioinnin yhteydessä eivät edistä yleisen turvallisuuden asiaa eikä myöskään partioihin kuuluvien some-äärimmäisyys. Toisaalla sitten nousee aatteellista ja kärjistynyttä vastarintaa ja kiihtymystä. Vihan kehästä ei tunnu olevan ulospääsyä. Toisin sanoen: profiloituisivatko tässä tilanteessa partioiden kanssa yhteistyötä tekevät turvapaikanhakijat ja keskukset vain pettureiksi tai koettaisiinko heidän antavan tilaa hiljaisesti yleistyvälle kansallismielisyydelle?

No. Keskustelukumppanini vastaus ainakin yllätti minut positiivisesti (kyllä, jaan yleisen käsityksen ja epäilyn partioiden edustaman turvallisuuden tendenssistä): he ovat miettineet turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä kun kieliongelmakin sitä vaatisi. Kannatin ajatusta vaikka muistutin edellä mainituista ongelmista. Tai jos en tuolloin sitä tehnyt, muistutan tässä.

Hyvät partiolaiset. Jos lauantain 6.2. tapahtumassa olette paikalla, nähkää itsenne ja kaikki siihen osallistuvat yhteisen ja kaikille kuuluvan turvallisuuden edustajina. Ainakin omalta osaltani haluan jatkaa sitä haastavaakin vuoropuhelua, joka lyhyessä kohtaamisessa partiolaisen kanssa toteutui. Ja muut osallistujat: unohdetaan hetkeksi ilkeät nettikeskustelut ja tahdittomat ja ideologiset profiloitumiset sivustoilla. Niiden alituinen ajattelu johdattaa kummatkin osapuolet mahdottomuuteen. Ja räikeä retoriikka varsinkìn ironian, dadan tai klovnismin avulla "pitää yllä samaa", kuten terapeuttisessa diskurssissa tavataan sanoa. Maailman pitäisi olla muutakin kuin ykkösiä ja nollia, vaikka mainiossa tv-sarjassa Mr. Robotissa toista väitetäänkin.

TEKEVÄTKÖ TURVAPAIKANHAKIJAT TIETÄMÄTTÄÄN HILJAISTA VALLANKUMOUSTA?

25.1. A-studiossa haastateltiin Evitskogin vastaanottokeskuksen johtajaa Pekka Sinisaloa turvapaikanhakijoiden ja saajienkin työllistymisestä vaikkapa heti tai ainakin jatkossa. Töihin olisi kuulemma intoa lähteä mutta byrokaratia tekee asiat vaikeaksi. Työllistyminen myös olisi Sinisalon mielestä hyvinkin mahdollista sellaisiin työpaikkoihin, joihin suomalaiset eivät tahdo oikein mennä, esimerkiksi vanhusten tukihenkilöiksi ja muidenkin, josta ohjelmassa oli yksi esimerkkitapaus.

Tuli mieleeni tuota katsoessa että jos tästä tilanteesta jotain hyötyä voisi suomalaisille työttömille olla, niin tuon byrokratian helpottuminen jatkossa: kun nämä ihmiset tänne asettuvat ja työllisyyskysymys haastaa viranomaiset kunnolla, siis ihan reaalisen tasolla, aletaanko yksityiskohtiakin havainnoida uudella tavalla?

Ikiomiin työttömiimme ja köyhiimme on jo totuttu liikaa. Niin. Rivoa sanoa näin, mutta heihin on jo totuttu liikaa ja siksi byrokratia menee heidän edelleen. He eivät herätä päättäjiä liskotasolla; eivät herätä aitoa hätää ja tyhjän kauhua keräilijä-metsästäjässämme. Koska niinhän se on että vasta tuo elementaarinen hädän ja paniikin kokemus, kun todellisuus pissaa taskuihimme, vaatii antamaan tosia vastauksia ja mikä tärkeintä, vihdoinkin perustaviin kysymyksiin.

Niin. Vasta kun hallitsematon pakolaisuus herättää päättäjissämme aiheellista tai aiheetonta paniikkia, jokin uusi pakottavuus herättää heidät tottumuksensa unesta. Ehkä turvapaikanhakija sittenkin voisi olla työttömän jos ei paras niin ainakin päättäjiä parempi ystävä.

TIETÄÄKÖ JOKU OMAN PARHAANI?

Anarkisti Suvi Auvinen oli Perjantaissa 22.1.

Niin mielelläni olisin paljosta hänen kanssaan samaa mieltä. Ne Espanjan sisällissodan aikaiset anarkistien kollektiivitkin joihin hän viittasi, olivat aidosti kiinnostavia yrityksiä luoda jotain uutta. Mutta kun Auvinen toisaalla* perustelee anarkismia väittämällä että "ihmiset itse tietävät mikä heille on parasta", hän on joko ajattelematon tai vääristelee todellisuutta aatteensa hyväksi.

Eivätkö ne sitten muka tiedä? Ehkä, mutta parhaansa tietäminen voi olla ristiriidassa utopian kanssa. Auviselle oletusarvona tuntuu olevan, että parhaansa tietävä ihminen on selvästi anarkistiyhteisön jakamis- ja vaihtokulttuuriin sopiva eli sisäisistä ristiriidoista, patologioista, intohimoista ja rikollisesta käyttäytymisestä vapaa yksilö. Auvisen ihminen on platoninen idea, joka vaatii olettamaan myös yhteiskunnan, jossa inhimilliset poikkeamat tulevat joko tarpeettomiksi tai mahdottomiksi.

Totta. Paljon rikollisuutta ja sopimattomuutta toki saadaan tällä yhä täydellisemmällä maailmalla siivottua. Valitettavasti kaikki laittomuus ja sopimattomuus ei kuitenkaan palaudu yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Vähempi osa kylläkin, mutta tarpeeksi iso häiritäkseen aatteen eheyttä. Eriarvoisuudet ja poikkeamat kun ovat myös yksilön taipumuksissa ja mieltymyksissä suhteellistuvia: aina joku haluaa hyötyä enemmän kuin muut, janoaa omia perverssejä mieltymyksiään tai vain enemmän kiihkeyttä elämäänsä.

Juuri nämä yksilöt viimeistään haastavat anarkistisen utopian. Tuovat sen kuvitteellisesta marginaalista takaisin keskiöön, jossa anarkistinkin on otettava teoilla kantaa institutionaaliseen tukeen ja kontrolliin (ja lopulta siis joko ihmisiä hyljäten tai piiriinsä ottaen). Sekä tukevia että kontrolloivia rakenteita tarvitaan ohjaamaan niitä, jotka tunnistavat väärällä tavalla oman tai lähimmäistensä parhaan. En tiedä onko sillä sitten väliä, kutsutaanko tuota kaikkea valtioksi vai organisoituneeksi yhteisöksi?

Politiikka on kiistaa vähäosaisuuden ja marginaalin määrittelystä. Liian usein ne vain määritellään aatteiden ulkopuolelle ihan aatteiden ja utopioiden itsensä rajaamista lähtökohdista. Siihen ei aina tarvita edes ideologista vastustajaa.**

-

*Pressiklubi 5.12.2014

**Tuossa perjantain nimikko-ohjelmassa Huhtasaari ja Auvinen kummatkin olivat todella häiritsevän eklektisiä omien tulokulmiensa suhteen. Partioiden ideologisuus tuntui olevan Huhtasaarelle kuuma puuro ja uudenlainen häirintäilmiö taas Auviselle. Eikä se ole tietenkään yllättävää. Kummallakin maailmankuva menee asioiden edelle. Usein tuntuu että nämä ihmiset pitäisi pudottaa johonkin kosmiseen tehosekoittimeen että saisi rehellisen tuntuman aiheeseen. Havainnot pitäisi asettaa rinnakkain viittaamatta periaatteisiin ja kaltaisuuksiin; pyrkiä niin paljon reaalisen efektiin kuin mahdollista, havainnoimaan niitä. En väitä että tämä on helppoa, mutta kannattaisi yrittää.

INSPIROITUMINENKIN ON ONNELLISTUMISTA

Onnellisuuden hetki (hetkiähän ne ovat mutta ne riittävät todistamaan jotain kokonaisuudesta) on jonkinlaista vapautumista itsestä johonkin toiseen, inspiroitumista toiseen tai toisesta. Onni ja ilo ovat vapautta jonka koen kun sattumasta inspiroituneessa kohtaamisessa tulee merkityksellistä.

Kyseessä voi olla satunnainen inspiroiva keskustelu tai taideteos tai essee tai filosofinen oivallus tai vaikkapa rakastuminen. Se, että jotkin asiat lankeavat palautumattomasti yhteen. Onni on eräänlainen satunnaisuuteeni luhistuva musta aukko, johon subjektiivisen satunnaisuus ja jonkin välttämättömän ero hämärtyy.

Joissain tapauksissa tämä kokemus on ikään kuin koteloitunut joihinkin asioihin, nopeisiin pieniin juttuihin, joita sitten haluaa pitää mukanaan. Minä kannan laukussani esimerkiksi Wittgensteinin pientä kirjaa Varmuudesta, joka oli joskus kauan sitten valtava valaistumisen kokemus. Haluan vain niin halutessani lukea sitä sieltä täältä. Äidin lähtö Tiessä on myös jotain niin kirkasta ja valtavaa, että sen voi ilmaista vain lukemalla ne kolme sivua uudestaan. Ja Bukowskin Naisia on eräänlainen maallinen hartauskirja minulle tässä kieltäymyksellä onnea tavoittelevassa ajassa. Se on eräänlainen nietzscheläinen vastaveto(ni) elämänkieltäymyksen aatteille vaikkapa tyyliin buddhismi. Joitakin elokuvia tulee ajateltua paljon. Psykon kirkkaimpia hetkiä esimerkiksi.

Se että on mahdotonta ajatella mielen ja maailman yhteyttä ja että olemassaolollaan silti hakee ratkaisua tähän mahdottomuuteen, juuri synnyttää onnellistumisen lahjan.

Tätä voi olla onnellistuminen - jos pysyn julkisella tasolla. Rakkauden ja heidät joiden kanssa sen jaan, jätän itselleni.

...

Kiitos Tommi Melenderille blogikirjoituksesta Haluan olla onnellinen ja sanon sen kaikille. Inspiroiduin eli onnellistuin sitä lukiessa niin paljon, että tätä piti jatkaa toisaalla, siis täällä.

Suosittelen myös  Mikko Lambergin tekstiä Kuolema otoksina Laajakuva-nettilehdestä, erityisesti sen toinen luku on vaikuttava.

LIIKAA TAI IHAN SOPIVASTI IHIMISIÄ

Täällä blogissani käydyissä keskusteluissa on haastettu ihmistä ajattelemaan ilmastonmuutoksen sijasta väestöräjähdystä. Edes pienen hetken. Nyt minusta tuntuu, että aihe ansaitsee oman kirjoituksensa. En ole asiantuntija ja siksi kirjoitukseni huokuu epätietoisuutta ja on täynnä kysymyksiä. Vastauksia kuulen mielelläni.

...

Miksi ilmastonmuutoksesta puhutaan mutta väestöräjähdyksestä ei? Siksikö, että ilmastonmuutoksesta on helppoa puhua kun sen ratkaisemiseen käytettävät keinot sattuvat olemaan eettisesti ongelmattomia ja solidaarisuutta efektovia?  Niillä jatkaa sivistyneistön kunniakasta kriittistä perintöä, jolla erottuu konservatiiveista ja taantumuksellisista. Ilmastonmuutoksen suhteen on helppoa olla hyvä. Eikö ilmastonmuutoksesta huolissaan oleva samalla ole huolissaan köyhien kohtalosta ja eloonjäämisestä kun "ilmastonmuutos koskee kipeimmin heitä"? Toisin sanoen: etuoikeutettuina ilmastonmuutoksen aiheuttajina me olemme vastuussa maailman tilasta ja siitä on helppoa puhua niin kuin länsimaisen sivistyneistön kuuluu eli itsekriittisesti. Sitä vastoin väestöräjähdyksestä puhuminen johtaa niin helposti nihilismin ja ihmisvihan efekteihin, että on parempi olla hiljaa. Ilmastonmuutokselle kai koetaan vielä voitavan jotakin, väestönräjähdykselle taas ei tai ainakin keinot ovat sopimattomia.

Anne Ehrlich Stanfordin yliopistosta näkee, että väestönkasvu sivuutetaan herkästi siksikin, että sen hillitseminen on osoittautunut eettisesti, poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti niin vaikeaksi. Kuka vetää lapsiluvuille rajat? Kuka maksaa valistuksen ja ehkäisyvälineet ja huolehtii vanhempien sosiaaliturvasta, jos jälkeläisiä on lian vähän? Kun kuolemaankaan ei kehtaa jättää.

Tai sitten väestöräjähdystä ei tule kun syntyvyys jossain vaiheessa taittuu. Tästäkin saadaan kiista ihan tutkijoittenkin kesken vaikka tämän piti olla matematiikkaa. Jälleen aatteet tuntuvat kiistelevän keskenään sillä aikaa kun ihmisiä on tai ei ole liikaa. Netistä löytyy kumpaakin leiriä vähällä etsimisellä.  Ja taas saa kukin olla vapaasti sitä mieltään joka ravisuttaa ja elähdyttää omaa olemassaoloa parhaiten ja erottaa itsen muista.

No, kuviteltasko kuiteski vähän aikaa, että väestöräjähdys ON totta ihan ilman häiritsevää epäilyä? Pitäisikö silloin lopettaa kehitysapu ja odottaa että liiat ihmiset kuolisivat nälkään, janoon ja sairauksiin vai jatkaa kehitysapua, ettei lapsia tarvitsisi tehdä vanhuudenturvaksi? Ja pitäisikö jatkaa vain sillä ehdolla, että hallitus rajoittaa syntyvyyttä (kuten tyttäreni tuosta sivusta ehdotti)? Koulutus ja elintason kasvu kun kuulemma laskevat syntyvyyttä. Vai olisiko sittenkin hyvä asia, että se että vain me joilla jo on kaikkea, jäisimme jäljelle? Juuri kehittyvien maiden lapsethan ne tulevat vaatimaan samaa kuin meillä nyt on ja sitten on sanottava se mitä Jeesus erään nuoruuden tuttavani mukaan mumisi partaansa 5000 ihmisen edessä: että ei tästä kyllä kaikille riitä.

Nyt siis vain torille feissaamaan joko kehitysavun lakkauttamisen tai sen lisäämisen puolesta.

Näin tässä ehdottomuudessa taas kävi.

VARJELE TULTA

Minulla on tapana samoilla hautaismailla sikaria poltellen. Mielellään jo hämärän laskeutuessa, koska se mahdollistaa oman tai läheisteni ja ystävieni nimien kuvittelemisen vanhoihin hautakiviin ja sillä tavoin eläytymisen ihmisen poissaoloon.  On hyvä kulkea "sen rauhan keskellä jossa työnsä tehneet lepäävät", kuten lapualainen kollegani Kari Sukuvaara hienolla ironialla mutta myös ehdottoman kauniilla vakavuudella harrastukseni kiteytti.

Näin tein eilenkin lauantaina paikkana Kokkolan Marian hautausmaan vanha pääty. Satoi lunta. Isoja hiutaleita. Unohduin katsomaan noin 150-vuotiasta kauniisti kulunutta kiveä liian pitkään ja sikarini sammui niin kuin se imaisemattomana tekee. Koska minulla ei ollut mukanani sytkää eikä tulitikkuja, olin sytyttänyt sikarin autoni tupakansytyttimellä. Idylli siis hajosi, koska oli käveltävä takaisin autolle enkä uskonut, että viitsisin enää tulla sieltä takaisin. Harmitti. Yritin paria voimakasta imaisua mutta turhaan. Hehku oli sammunut lopullisesti eikä mikään auttanut. Oli lähdettävä.

Tiedän. Tekin näette jo ratkaisun ongelmaani mutta ette uskalla liian sopimattomana päästää sitä mieleenne. Pysähdyin. Katsoin tarkasti joka suuntaan niin kauas kuin silmäni kantoivat ja kyykistyin ottamaan tulen hautakynttilästä. Äärettömän varovasti, ettei liekki sammuisi.

Kiitos hänelle, joka oli sen sytyttänyt.

VIELÄ KERRAN VAIKEASTA AIHEESTA JA SITTEN EI ENÄÄ...(päivitetty alaviitteineen 4.2.)

Se miten ilmaista osan ja kokonaisuuden suhde liioittelematta, vääristelemättä ja vähättelmättä, välähti minulle tänään katsoessani Pressiklubia. Aiheena oli, kuka uhkaa turvallisutta ja kuka uhkaa liioittelee ja kuka sitä vähättelee.

Tiedän. Tämä aihe jo kyllästyttää. Minun on kuitenkin pakko kirjoittaa toiston uhallakin vielä tämä. Jo senkin vuoksi, mitä olen aiemmin kirjoittanut.

Kun kulttuurin ja sen arvojen vaikutuksesta yksilön sopimattomaan tai rikolliseen käyttäytymiseen yritetään puhua kokonaisuutena, joukkojen ja tilastojen tasolla, se tuntuu johtavan kuin luonnonlailla mahdottomaan: joko liioitteluun tai vähättelyyn, vihaan tai puolusteluun. Kun taas sopimattomuuteen tai rikokseen syyllistyneen kanssa puhuu yksilötasolla, kulttuuriin, arvoihin ja asenteisiin on pakko kiinnittää huomiota. On tarkasteltava sitä, mikä on kokonaiskulttuurin suhde kyseisen yksilön käyttäytymiseen. Miten se juuri tässä ihmisessä ilmenee. Muuten ei kohtaa kokonaista ihmistä vapaana subjektina ja hämärtää toisen myös häneltä itseltään sekä määrittelee mahdollisesti kulttuuria liikaa yksilön käyttäytymisen perusteella.* Eli tekee työnsä huonosti.

Kun Kaarina Hazard kysyi, mitä merkitystä on tiedottaa turvapaikanhakijuus tai etnisyys rikosten ja häiriköinnin uutisoinnissa, kysymys on hyvä. Sebastian Tynkkysen vastaus oli, että salailu vain lisää yleistä epäluuloisuutta, katkeruutta ja vihaa. Sekin on totta. Minusta ratkaisu ongelmaan olisi sen tosiseikan informoiminen, että kaikki muuttujat otetaan huomioon tapauksia tutkittaessa ja varsinkin ennaltaehkäisevän tai uusimista ehkäisevän työn yhteydessä. Tällöin kyse ei olisi sen enempää väärästä yleistämisestä kuin vähättelemisestäkään. Pelkkä etnisyyden tai turvapaikanhakijuuden toteaminen aiheuttaa juuri tuollaisia Hazardin ja Tynkkysen välisiä umpikujia.

Uutisoinnissa kulttuuritaustan tietämisestä ei ole välttämättä hyötyä mutta rikosten uusimista ehkäisevän tutkimuksen ja työn kannalta sillä on varmasti merkitystä. On tärkeää tietää, miten kulttuuri ja sen arvot vaikuttavat muiden muuttujien kanssa ympäristössään muuttuvaan ja ympäristöään muuttavaan yksilöön.

-

*Hyvä esimerkki meitä lähempää on amerikkalaisen yliopistokulttuurin seksuaalirikokset, mistä näimme äskettäin dokumenttielokuvan Uhka kampuksella (nähtävissä Yle Areenassa vielä muutaman päivän). Testosteronia pursuavan alakulttuurin merkitystä ei yksittäistapauksisssa voi jättää huomiotta. Oleellista näiden nyt niin kuumuen kulttuuristen kysymysten kohdalla on se, millainen hegemonia yksittäisten tekojen hmpärille muodostuu: tuomitaanko teot yleisellä tasolla vai nähdäänkö ne ikään kuin yleisen arvomaailma jatkeena?


Samoin somessa joukkoraiskauksella suvakkihuoria uhkaavan arvoja ja alakulttuuria sietää tutkiskella yhtä lailla kuin ulkomaalaisia joukkohäiritsijöitä. Leikittelen myös ajatuksella että moinen ihminen pestautuisi palkka-armeijaan ja löytäisi itsensä vieraan ja omaansa kehittymättömämpänä pitämänsä kulttuurin keskeltä. Vapaana ja villinä. Ajatuskin pelottaa: miten kotimaassa vain someuhkauksien tasolle jäävä asenne pääsisi käytännössä toteutumaan?!


Mikä siis joukkohäiritsijöitä ja suvakkihuorittelijoita voisi yhdistää? Kulttuurinen ylimielisyyskö? Välinpitämättömyys ja välineellistäminen vähempiään kohtaan?

LUKEVAN MIEHEN SYYLLISYYDESTÄ

Miksi miehet lukevat niin kuin lukevat ja naiset omalla tavallaan? Miksi miehet katsovat yhdenlaisia ja naiset toisenlaisia elokuvia?


Minä olen jotenkin ihan kypsä tähän sukupuoliseen herra-orja-dialektiikkaan jonka kehästä ei päästä ulos. Jopa naiset itse vahvistavat orjuuttaan valittamalla sitä, ettei joku kirjailija käsittele naisia kirjoissaan tai jossain elokuvassa ei ole naishahmoja. Ja asianmukaiset kriitikot tietenkin perässä.* (Älkääkä nyt vain väittäkö että te ette ole koskaan kuulleet moista pohdittavan.) Eikä samaa jostain syystä valiteta koskaan toisin päin, että nainen kirjoittaa vain naisista tai elokuvassa on vain naisia. Se ei tunnu uhkaavan ketään. Niin kuin asetelma olisi jotenkin ideologinen itsessään.

Mies ei saa unohtua miehiin, mutta nainen saa naisiin. Mies joka kirjoittaa miehistä, on uhka diskurssiiviselle edistykselle. Tai lukee miehiä: kun intoilen Bukowskin Naisista tai Dickeyn Syvästä joesta ja niiden "empiirisestä" eleettömyydestä jota tyyliä rakastan (vaikka Syvä Joki onkin eleginen teos ja Dickey piti Edith Södergranista), tuntuu että minun pitäisi tunnustaa jotain. Jokin sanoihin palautumaton syyllisyys. Etten esimerkiksi ymmärrä naisten irigaraymaista** nestemmäisyyttä ja sisäisyyttä ja luen liian jäykistyneesti jäykistynyttä tekstiä, falloksen periaatteella. Tunnen siis spontaania herran syyllisyyttä.

Kysymys lukeville naisille: Kun valitsette lukemisenne vaikkapa sen perusteella, että kirja käsittelee arjen hallitsemista ja ongelmia ja sen keskeiset henkilöt ovat naisia, tunnetteko pistoa sydämessänne? Koetteko tekevänne valintanne jonkin ylhäältä annetun ideologian vaikuttamana tai tukeutuvanne stereotypioihin? Että olette velvollisia valintaanne, alitajuisesti? Miesten aiheet nimittän saavat minut helposti tuntemaan niin. Heti kun vaikkapa kootaan kirjalistoja sukupuolen mieltymysten mukaan, tämä tunne jostain tuntuu nousevan mieleen. Ikään kuin nainen lukiessaan lukisi automaattisesti orjuutensa ja vapautumisensa historiaa, olisi henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen muutoksen signifioija ja mies taas pitäytyisi vanhassa jäykistyneessä vallassaan eikä edes tunnistsisi herruuttaan.  Kuin tuota naislukemista herrankin kuuluisi arvostaa koska vain se luo uutta. Oikeastaan vain sen kautta voi uusi tulla näkyväksi. Juuri niin kuin herran ja orjan dialektiikka opettaa.

Ja vielä toinen kysymys: jos Syvän joen kanoottiporukka muodostuisi naisista tai Tien lapsi olisi tyttö ja aikuinen hänen äitinsä, olisiko teoksia helpompi lähestyä? Ja jos, niin miksi?

Itsekin vastaan. Syvän joen naisporukka olisi valtavan kiehtova ajatus. Elokuvaversio siitä? Tiestä taas olisi todella kiinnostavaa lukea äidin ja tyttären tarina sen jälkeen kun tällä kertaa isä on kadonnut tappamaan itsensä. Oikeastaan kirjassa onkin vavahduttava ja koko teoksen efektillään täyttävä naishahmo noin kolmen sivun verran: äiti joka on päättänyt tappaa itsensä ettei joudu kannibaalien raiskaamaksi. Hän haluaisi ottaa poikansa mukaan ja tappaa tämänkin, mutta isä pysyy kannassaan: poika lähtee hänen mukaansa "vaarallaiselle tielle".  Äiti katoaa yksin pimeyteen. Olen lukenut Tien kolme kertaa enkä äidin lähtemistä kertaakaan kuivin silmin.

Taide on eettisen eksistenssin sekä ontologisten ja metafyysisten kysymysten muotoilemista ja kuvaamista. Sukupuoli, ikä ja ihmisen taipumukset ovat muuttujia merkityksiä syntetisoivassa maisemassa, mutta mielestäni mikään niistä ei voi olla periaatteellinen lukemisen tai katsomisen valintaperuste.

En kiellä eriarvoisuuksia johtuivat ne sitten kulttuurista tai jo turhiksi käyneistä biologisista valmiuksista. Tiedän myös, että lukemisen mieltymykset ovat tärkeää kulttuuripoliittista todellisuutta. Tuntuu vain, että tässä on jähmetytty historiallisiin asetelmiin ja kiistoihin siinä, missä  ne pitkälti ovat enää psyykkisiä jäänteitä.

-

*Ks. myös kirjoitus Hengen fenomenologiaa väärin kehutusta kauneudesta tunnisteesta herra/orja;  lukemisella ja naisen kauneudella on jotain yhteistä.

**Googlaa Luce Irigaray. Tässä ote Wikipediasta: Irigarayn mukaan "E=mc² on sukupuolittunut yhtälö, koska se pitää valonnopeutta tärkeämpänä kuin muita nopeuksia, jotka ovat ihmisille elintärkeitä. Hän on myös kritisoinut fysiikkaa nestemekaniikan vähäisestä tutkimuksesta, mikä hänen mukaansa kielii "maskuliinisten fyysikoiden" suosivan jäykkiä, kiinteitä asioita."

No. Onhan tuossa määrättyä metaforista osuvuutta...



.

AUTISTINEN STATUS

Edellisen väkivaltaista fiktiota käsittelevän kirjoituksen keskusteluketjussa tein jälleen kerran viittauksia kirjoitukseeni Autistinen status, joka on ilmestynyt Nuorisotutkimusseuran julkaisussa Kauhajoen jälkipaini (toim. Tommi Hoikkala ja Leena Suurpää, 2009). Päätin tehdä kirjoituksesta tämän postauksen, johon olen valinnut oleellisia osia siitä. Viittaan juttuun aika usein eikä näitä kukaan siellä netissä jaksa kuitenkaan käydä katsomassa. Kaikkiin kirjoituksiin joissa pohjana on kirjoitukseni Autistinen status, pääsee nyt helposti tunnisteella Kauhajoen jälkipaini. Tekstit ovat jossain määrin korjattuja ajatuksen kuitenkaan muuttumatta. 

1
Oikeusministeriön ja rikoksentorjuntaneuvoston julkaisemassa Haaste-lehdessä (3/08) Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen yliopettaja Matti Laine viittaa artikkelissaan ”Miksi olemme erilaisia?” Judith Rich Harrisin kirjaan Kasvatuksen myytti. Laine kirjoittaa statuksen merkityksestä rakentuvalle identiteetille: ”Status edellyttää palautetta, vertaamme itseämme saman kategorian ihmisiin. Tarvitaan ’yleistetty toinen’, jonka kautta peilaamme itseämme. (...) Statuksella on itseisarvo, sillä ei vain pyritä ruoan, juoman ja seksin hankintaan. Ja sen menettäminen satuttaa, joskus suunnattomasti. Välitämme statuksestamme kuolemankin jälkeen.”

Statuksessa piiloiset arvomme ikään kuin manifestoituvat ja tulevat maailmaan, niiden uskottavuutta koetellaan konkreettisesti arvojen ja periaatteiden kestävyydellä. Kouluampujien tapauksissa saattaa erityisen tärkeää olla se, miten ulkopuolelta, haastavan toiseuden taholta, heidän arvopohjaansa ja ajatteluunsa suhtaudutaan: koetaanko kyseenalaisetkin periaatteet patologian ilmentymiksi vai ajatteluksi, johon on vastattava ajatelluin argumentein?

Toisin sanoen: millainen yleistetty toiseus näiden poikien olemassaoloa jäsentää: vakavasti ottava vai diagnosoiva? Itselleni tämä kysymys heräsi jo heti tapausten jälkeen, mutta statuksen käsite vielä kirkastaa asetelmaa. Eikö psykologishumanistinen diskurssi tarjoa näille väkivallantekijöille juuri väärää statusta? Ja nettitodellisuus taas oikeaa: vahvistavaa – ja erityisesti: vakavasti ottavaa. Tämän tarjouksen kanssa reaalitodellisuudessa elävän yhteisön on kilpailtava. Ja vielä statuksesta on muistettava tämä: Me oletamme näiden ampujien ”yleistetyksi toiseksi” nettitodellisuuden, piittaamattoman aikuisen tai toimimattoman yhteiskunnan. Samalla kuitenkin unohdamme, että me jotka näin luulemme ymmärtävämme heitä, ehkä olemme juuri sitä etäisintä toiseutta. Ja edelleen: Kun kohtaamme ”pahan”, kiirehdimme diagnosoivaan kieleen ja puhumme huonosta itsetunnosta; etäännytämme pahan laadullisella määreellä. Mutta eikö välittömämmin ole selvää, että ”pahan” itsetunto on omien arvojemme valossa ennemminkin väärä kuin huono? Itsetunto on arvoista ja statuksesta käytävän kamppailun aluetta. Tässä kamppailussa olemme ensisijaisesti osapuolia, emme diagnostikkoja. Itsetunnon kysymys enemmän yhdistää kuin erottaa meitä toisistamme, laatuumme katsomatta.

2
Kun nyt puhutaan koulupsykologian, -terveydenhuollon sekä opetus- ja oppimismuotojen tilasta, pitäisi ainakin spekuloida samalla sitä, kuuluisiko näille nihilisteille oikeus tulla vakavasti otettaviksi ajattelun eikä vain patologian tasolla? Ja vaikka sitten olisivatkin narsisteja, eikö silloin pitäisi vedota mahdollisimman houkuttelevasti ja vastustamattomasti juuri heidän ajatteluunsa? Tätähän pelkää kysyä, koska kokee ehkä itse menettävänsä uskottavuutensa. Mutta sittenkin rohkenen sanoa tämän: koulufilosofi voisi olla ihminen, jonka avulla voisi yrittää poistaa tarvetta kommunikoida asein. Sitähän nämä teot ainakin jossain määrin ovat: kommunikaatiota, halua saada – mielestämme tuomittavakin –maailmankatsomus ja ihmiskäsitys esiin, jaettavaksi ja vakavasti otettavaksi. Toisin sanoen: jos koulupsykologeja, miksei myös sellaisia filosofeja? Yhtä hyödyttömiä tai hyödyllisiä?

3
Koulusurmien ”evoluutio” saattaa näyttää tältä: yhä vahvemmin tekijät kokevat ottavansa haltuun valmiin alakulttuurisen välineen ja halveksivansa itseään sairaaksi tulkitsevaa humanistispsykologista ”toiseutta” (jonka diskurssin yhä paremmin oppivat sisäistämään). Tällöin heidän löytämisensä on vieläkin vaikeampaa. Ja eritoten sen ratkaiseminen, mitä on tehtävä sen jälkeen, kun siinä on onnistuttu? Miten pitkälle kontrollissa ja yksilöön puuttumisessa ollaan valmiita tämän (vielä) tuntemamme oikeus- ja hyvinvointivaltion puitteissa etenemään? Ongelman voi tietenkin kiertää sillä, että alamme rakentaa nyt parempaa päiväkotia, koulua, armeijaa ja terveydenhoitoa potentiaalisille, tuleville ”pahantekijöille”: katkaisemme kärjen heidän maskuliiniselta hormonipiikiltään tai patologiselta kehitykseltään. Voimme siis toivoa, että tuleva maailma on ainakin tilastollisesti parempi. Mutta on puhuttava myös heistä, jotka juuri nyt ovat tekemässä valintoja suhteessaan meihin, ”toiseuteensa”. Eikä ole mahdotonta olettaa, että joku haluaa tulla kohdelluksi vihollisenamme. Nauttii autistisesta statuksestaan ja saa siitä voimaa.

4
Onko mahdollista vihata mitään, minkä suhteen ei tunne millään tavoin pettymystä? Uskon, että lopulta vihaan edetään juuri pettymyksen kautta. En usko puhtaan pessimismin tai kyynisyyden tai edes nihilismin olevan mahdollista. Täysin puhtaassa muodossa ne tekisivät vain jokaisen teon täysin turhaksi, myös kaikenlaisen tuhoamisen itsemurhaa myöten; johtaisivat kaikessa toivottomuudessa ja yhdentekevyydessä pelkästään vihoviimeiseen ilonpitoon (se on kuviteltavissa: iloon johtava nihilismi!). Vihaan niistä ei yksinkertaisesti löytyisi suuntaa ja voimaa. Tarvitaan muutakin: aluksi liian puhtaat ideat ja pettymys niihin, jotta yksilö voisi tuntea joko muut tai itsensä vähäisemmäksi tai epäaidoksi, huonoksi laadukkaan vastakohtana. Jos ja kun uskomme esimerkiksi ihmisen luontosuhteen olleen joskus muinoin enemmän henkinen ja vähemmän tekninen tai vanhempien joskus ennen suhtautuneen lapsiinsa henkevämmin kuin nyt työn ja tekniikan aikakaudella, koemme tietenkin automaattisesti olevamme nyt vähemmän henkeviä ja enemmän teknisiä, siis laadultamme huonompia kuin ennen. Koemme ikään kuin olisimme menettäneet puhtaan olemuksemme. Olemme platonisteja, joita kiusaa ideoiden epäpuhtaus.

Mutta pettymys ideoihin ei vielä riitä. Pettymyksessä vasta luodaan perusta katkeruudelle, joka on avain vihan teoille. Vasta kun ideoiden epäpuhtauteen löydetään syyksi aikomuksellinen subjekti,viha voi syntyä: nykyihmisen liian välineellinen suhde luontoon, nykyvanhempien liian etäinen suhde lapseen. Siinä esimerkkejä puhtaiden ideoiden personoiduista vihollisista. Kuluttavat yksilöt ja huonot vanhemmat. Ei ole tarpeeksi yksinkertaista vihata ajatusta, että evoluutio olisi tuonut tietoisen ihmiseläimen kivikirveen keksimisestä (jolloin paluuta ei enää ollut) nyt tähän tilanteeseen, näkemään tiedon ja tekniikan mahdollistamana itse oman vastuunsa; tai että vanhemmat ovatkin nykyisessä alakulttuurien välisessä kilpailussa suurempien ja aivan uusien haasteiden edessä, ja siksi ehkä myös parempia vanhempia kuin koskaan. Vihan energia, siihen tukeutuva status, vaatii todellisuuden yksinkertaistusta ja sen palauttamista vastuuttomiin yksilöihin. 

VÄKIVALTAINEN FIKTIO JA VAIHTOEHDOTON TODELLISUUS

1
Joka ihmettelee, miksi kukaan haluaa katsoa fiktiivistä väkivaltaa, sotaa, rikosta, kauhua, dystopiaa, maailmanloppua, ahdistusta, inhoa ja elävältähautaamista tai Friin rikosdokumentteja, teeskentelee tietämätöntä. On selvää, että se vastenmielinen tai kauhistuttava joka ei tunnu kuuluvan omaan todellisuuteemme, herättää kiinnostusta. Niitä hälytysajoneuvoja siis mielellään seurataan jos vain kehdataan. (Kyllä, ajatus käy aina mielessäni, mutta en halua nähdä itseäni sen toteuttajana.) 

Mutta mielestäni siinä ei ole kaikki. Myös arvojen jakamattomuus ja semanttinen pohjakosketus eli sosiaalisen mahdottomuus kiehtoo ihmistä. Siis se yhteisin tyhjyys jossa kohtaamme. Vaikkapa Olkikoirat, Taksikuski,Boormanin elokuva mutta erityisesti Dickeyn romaani Syvä joki, Funny Games, History of violence, Salo 120, Rambo IV, Cormac McCarthyn romaani Tie, Muodonmuutos ja Sotilaspojan (ja erityisesti elokuvaversion) kuolemaa kaipaava Johnny-torso tai kostogenren edustajat kuten Last house on the left ja I spit on your grave käyvät hyvistä esimerkeistä.

Filosofiaa ihminen harrastaa  paljolti siksi, että ajattelun suhteellisuus ärsyttää häntä. Hän haluaa ratkaista satunnaisuutensa ongelman eli sen näennäisen paradoksin, paljonko satunnaisuutta tarvitaan hänen välttämättömyyteensä. Toisin sanoen filosofoidessaan ihminen kysyy, miten hänen kuuluisi - varsinkin äärimmäisissä tilanteissa - ajatella ja toimia ollakseen enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Siis yhä eettinen, johdonmukainen ja kokonainen olento. Tähän pohdintaan vaikkapa edellä mainitut teokset antavat hyvän pohjan oli ne sitten siihen alun perin tarkoitettu tai ei.

2
"Väkivallan tarkoitus on salata kyvyttömyys ns. kognitiiviseen kartoittamiseen." Näin lausuu Žižek puhuessaan Taksikuskista erinomaisessa dokumentissa Elokuvan kätketty ideologia.

Ilmaisu salata on tässä kiinnostava. Sehän antaa ymmärtää, että toinen ratkaisu olisi olemassa ja kyse vain ajattelemisen osaamisesta. Taksikuskissa näin varmasti onkin. Travis on patologinen yksilö, joka rakentaa mieleensä osa-ideologian jolla uskoo ratkaisevansa kokonaisuuden. Hän siis uskoo ratkaisevansa (liian ahdistavan) satunnaisuutensa keksityllä välttämättömyydellä. Mutta yleisemmällä tasolla kysymys kuuluukin, milloin ilmaisusalata muuttuu perustelluksi ratkaisuksi? Eli missä kohtaa muita ratkaisuja ei enää näytä olevan? Milloin osalla ja kokonaisuudella ja satunnaisuudella ja välttämättömyydellä ei enää ole eroa? Milloin voimme uskoa satunnaisuutemme mittaavan kokonaisuutta siinä määrin, että se perustelee arvomme ja toimintamme? Vai voimmeko koskaan? Toisin sanoen: milloin kognitiivinen kartoitus ei ole enää mahdollista ja ainut kieli joka pelittää, on väkivalta?

Eikä vastaus ole se, että aina on olemassa vaihtoehtoja. Ei vaikka ihmisyydessäni kovasti niin haluaisin ajatellakin. Esimerkiksi rikosseuraamustyössäni en suostu käyttämään ilmaisua "aina voit toimia toisin". Varsinkaan jos ihminen kertoo puolustaneensa itseään väkivalloin. Virkamiehenä minun on vain yritettävä toimia niin, ettei ihmisen tarvitsisi enää kokea joutuvansa moiseen tilanteeseen. Tuossa ennaltaehkäisevässä prosessissa olen itse mukana ja siitä voin puhua paremmalla tiedolla ja eettisesti kestävämmältä pohjalta kuin väittäessäni jotain todellisuudesta, jota en ole toisen kanssa jakanut.

3
Paitsi että äärimmäisyyksiä käsittelevä fiktio palvelee subjektiivista uteliaisuutta ja tirkistelyä omaan elämäämme kuulumattoman brutaalin suhteen, se koskettaa meitä siis syvällisemminkin. Se koskettaa sitä eksistentiaalista halua, joka pakottavasti kohdistuu mielettömyyden ratkaisemiseen. Toisin sanoen väkivaltaa tai muuta sosiaalista mahdottomuutta ja äärimmäisyyttä kuvaavassa fiktiossa tunnustelemme vaihtoehdotonta todellisuutta ja arvojemme muodostumista ja kestävyyttä siinä. Vain äärimmäisissä olosuhteissa voimme syvällisesti tunnistaa (olettamaamme) vapaata tahtoa perustavammat arvot ja aistia niiden synnyttämiä tunteita ja haluamme toimia "vapaasti". Äärimmäisyyttä emme kuitenkaan elämäämme halua ja siksi sitä on tunnusteltava vaikkapa sitten fiktiossa. Mielellään sellaisessa, joka haastaa mielikuvituksemme antamatta sille liikaa tilaa.

VAROITUS: TÄMÄ KIRJOITUS SISÄLTÄÄ DAVID BOWIEN RINNASTAMISEN JUMALAAN JA MUUTA USKONTOJA LOUKKAAVAA KIELTÄ !

Katson juuri Ylen Ykkoseltä Gideon Gitain dokumenttia Jumalan nimissä.  Se kertoo Israelin ortodoksijuutalaisista, jotka uskova kirjaimellisesti jumalan antaneen heille pyhän maan.

Ei nämä kuulkaa poikkea Isisistä mitenkään. Samoja paskoja kummatkin. Tappamaankin ovat epäilemättä ihan yhtä valmiita jos kova paikka tulee. Tosin antavat poliitikkojen ja armeijan tehdä sen puolestaan.

Näin tietenkin sanon siksi, koska en koe heidän pyhää jorinaansa todeksi sen enempää kuin Isisin heppujen. Olen uskonnoton eikä yhteistä kielipeliä löydy kummankaan kanssa. Tietenkin väkivaltaa lukuun ottamatta. Sehän on se kieli jossa pelit lopulta kohtaavat jos eivät ennen sitä.

Mutta jos tämä kaikki metafysiikka sittenkin on totta ja kumoamatonta, jos he jumaliste sittenkin ovat oikeassa, siis Isis tai nämä, viittaan yhä siihen, mitä kirjoitan jutussa Kuva ja sen tulkinta. 

YouTubessa kanadalainen astronautti Chris Hadfield laulaa avaruusasemalla painottomassa tilassa David Bowien Space Oddityn. 

Vitut jumalasta. Katselkaa ja kuunnelkaa se.

PALUU FILOSOFIAAN eli miten blogini ajattelee

1
Sartren Inho ja kaverilta lahjaksi saatu Esa Saarisen Sartre - pelon inhon ja valinnan filosofia joskus 80-luvulla olivat minulle ymmärrystä avaavia kirjoja: vilpillinen tietoisuus, mauvaise foi; vapaan tietoisuuden konstituoima vastuu arvojen ja olemassaolon merkityksen määrittelystä ja sen kierto ulkoisten syiden nimissä.


Tuosta Sartren varhaisfilosofian ytimestä eli vapaan tietoisuuden ontologiasta tuli minulle ensimmäinen suuri filosofian avaama eettinen sääntö. Se on myös ensimmäinen filosofia, jossa yhteisimmän tyhjyyden ja jonkinlaisen äärimmäisyyden aistin tavoittelu alkoi kiehtoa minua. Sitä vastoin Sartren poliittinen eli sodanjälkeinen filosofia ei minua ole koskaan kiinnostanut.

Yhäkin Sartre kummittelee kirjoittamiseni taustalla ehkä sittenkin enemmän kuin kukaan muu. Vapaan tietoisuuden varhaisemman edeltäjän eli nihilismin nietzscheläisen ylittämisen - tai tulkintani siitä - oivalsin kunnolla vasta paljon myöhemmin, lukiessani Deleuzen Nietzscheä ja filosofiaa samanaikaisesti Wittgensteinin Tractatus logico-philosophicuksen kanssa.  Se oli henkilökohtainen milleniumkokemukseni 2005. (Derridan différance tuntui kokoavan kaiken tämän yhteen käsitteeseen ja siksi hän on minulle paljosta hölynpölystään huolimatta juuri moraalifilisofi.)* Sitten tuli Deweyn pragmatismi ja työssäni oivaltama arvojen ensisijaisuus vapaaseen tahtoon nähden. Uskonto minua ei ole koskaan puhutellut muuta kuin kohtaamattomien kielipelien kiehtovana paradoksina.

2
Sartrelle minä ja kaikki siihen kuuluva on ulkoista ja tietoisuus mihinkään palautumaton absoluutti, ikään kuin tyhjyys puhtaimpana välineenä, joka tekee olemisen liikkeen mahdolliseksi (vrt. lacanilainen reaalinen joka ei palaudu sanaan eikä kaltaisuuteen, mutta on välttämätön niiden mahdollistumiseksi**).

Tämän ontologisen rakenteensa vuoksi Sartre ei tunnustanut tiedostamatonta; se on aina jo reflektoidun ja ulkoisen minän aluetta:

"Aina kun havaittu tietoisuus "näyttäytyy"*** ei-refleksiivisenä, sen päälle asetetaan refleksiivinen rakenne, jonka väitetään jääneen tiedostamattomaksi jonkinlaisen huolimattomuuden takia." Näin Sartre kirjoittaa kirjassaan Minän ulkoisuus sivulla 80 ja kysyy edelleen sivulla 81, että "vaikka tiedostamaton olisi olemassa, miksi pitäisi uskoa, että se kätkee reflektoidut spontaanisuudet? Eikö reflektoitua määritä tietoisuudelle asettuminen?"

Tätä Sartren ontologian ilman tiedostamatonta rakentuvaa subjektikeskeisyyttä en kuitenkaan ihan osta. Tietoisuus on erottamaton osa biologista ja siksi myös sosiaalista laumaista organismia ja siitä syystä sen absoluutti on suhteellista, aina reaktiivista (kääntyköön vaikka Nietzsche nyt haudassaan).  Samalla myös tiedostamattomasta tulee vähemmän psykologinen ja enemmän luonnontieteellinen käsite. Myös vapaus suhteellistuu.

3
Meillä oli hetken toinen kissa, toffeenpunainen Paavo. Naukui tuskaisesti 20 asteen pakkasessa ja kun vaimo avasi oven, tuli vikkelästi sisään ja jäi. Paavon kohdalla kyse oli naaparista ulos livahtaneesta kissasta, mutta kesäkissojen suhteen en ymmärrä ihmisen vilpillistä tietoisuutta (johon tietenkin jokainen syyllistyy väistämättä, mutta kissan hylkäämisessä otsalohkoni peilisolut vain reagoivat vahvasti). On hämmästyttävää, miten vaivattomasti ihminen uskoo erehtyvänsä vapaudestaan; uskoo tietoisuuttaan väärinkäsitykseksi. Kätevästi huimaava moraalinen vastuu hylkäämisestä siirretään kissan olemukseen: luontoon kuuluvaan "villeyteen". Tietoisuuden vastuusta raskas tyhjä paikka täyttyy kuin gravitaation voimasta. Tätä tarkoittaa vapaan tietoisuuden vilpillinen kieltäminen, mauvaise foi.

4
On selvää, että tietoisuudesta absoluuttina seuraa loogisesti ajatus ehdottomasta vapaudesta. Kirjaimellisesti tulkittuna tämä tarkoittaisi syyllisyyteen kykenemättömän psykopaatin persoonallisuutta. Missä määrin tietoisuus ihan tarkalleen ottaen on vapaa, ei kuitenkaan ole minusta perustavin kysymys. Arvot ovat vapaata tahtoa tärkeämpiä. Ne mallintavat tyhjyyden ja konstituoivat tulevaa. Tämä määrittää jälleen tiedostamatonta. Paitsi että tiedostamaton on luonnontieteellinen käsite, on se siis myös syvästi eettinen käsite. Eräänlainen eettisen ja sosiaalisen eläimeni ajaton tila.

 - 

*Ks. kirjoitukseni Olemassaolon kutsu sekä Puutteen evankeliumi ja Différancen etiikka 

**Janne Kurjen Lacan ja kirjallisuus on hyvä johdatus lacanilaisiin käsitteisiin; myös hänen kirjoituksensa Psykodiagnostiikka lacanilaisesta näkökulmasta on löydettävissä klikkaamalla tätä osoitetta www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm.

***Lainausmerkit lisäsin itse koska sana näyttäytyy on tuossa paradoksi: voiko mikään näyttäytyä ei -refleksiivisenä? Onko fenomenologinen reduktio mahdollinen muuta kuin suhteellisena, välineellisenä ja alati renfleksiivisyyttä asettavana metodina? Ks. myös kirjoitukseni Maailma tiedostamattoman säiliönä

VÄLIHUOMAUTUS

Tapani venyttää liikaakin ilmaisun ja vapauden rajoja tässä blogissa vaatii välillä näitä pysähtymisiä. Tämä on toinen varikkokäynti.

Olen vastuussa siitä, miten lukijani kokevat sivuillani olon ja havahdun tähän joskus liian myöhään. Lukijani herättävät minut ajautuessani soralle ja kiitos siitä.

Toivon ettei kenenkään tarvitse poistua loukattuna. Asioita ei tarvitse suoristaa, mutta ei saa myöskään henkilöidä aiheita asiattomasti. Ongelmat ovat tosia ja niistä voi puhua suoria älyllisiä ja asiallisia haasteita keskustelijoille esittäen.

En ole myöskään enää ole varma, toimiiko keksitty henkilöllisyys toivotulla tavalla vai viekö uskottavuutta kokonaisuudelta. En tarkoita nyt nimimerkillä kirjoittamista vaan kommenttien sävyä. Yksi kommentoijani käytti sanaa turhauttava. Anything goes -efekti ilman aitoa vuorovaikutusta liiallisesta fiktiivisyydestä helposti tulee.

En ole  turvautunut tähän asti poistoihin. Lukijoiden mielestä olisi varmasti pitänyt. Olen yrittänyt kommentoida mahdollisimman tarkasti lisäämättä kuitenkaan vauhtia. Toivon että tämän varikkokäynnin jälkeen ei yhäkään tarvitse poistoihin ryhtyä.

PENTTI LINKOLAN MAHDOTTOMASTA MERKITYKSESTÄ

Itse asiassa kuultuna  7.1.2016: Pentti Linkola.

Taas se tuli selväksi. Kaikki äärimmäisyys tekee sen ymmärtämisestä minulle hyödytöntä. Pitää vain ajatella että maailma on kone, josta on kuuluttava tämäkin ääni.

KUVA JA SEN TULKINTA

Charlie Hebdo julkaisi taas tuhman kuvan. Nyt suuttuivat kristitytkin. Kuvassa Jumala juoksee lymyten kivääri selässään ja kuvateksti kuuluu: Vuoden jälkeen tappaja yhä vapaana. Kuvaa syytettiin rienaavaksi. Minusta se on mainio ja syvällinen kuva teodikean ongelmasta. Se sai minut kuvittelemaan seuraavan imaamin tai kirkkoherran pitämän puheen:


"Irtisanoudun suhteestani Jumalaan niin kauan kuin Hän sallii nimissään tehdyn väkivallan. 

Pahuutta ei voi sallia vetoamalla luotujensa vapaaseen tahtoon koska silloin sen tekee uhrien kustannuksella. Uhri kun ei sitä käytä. Ikään kuin pahuus olisi kahden kauppa, Jumalan ja julmuuksiin syyllistyvän. Ja varsinkin kun pahuus tehdään hurskaitten toimesta vilpittömästi luojaansa vedoten, välinpitämättömyys on minusta erityisen törkeää ja sanon sen tässä teidän sitä todistaessanne Kaikkein Korkeimmalle. 

Ajatteletteko nyt että nämä julmuuksien tekijät eivät ole aidosti hurskaita? Sekö on selityksenne? Vai vetoaminen tietämättömyyteenne Jumalan tuntemattomasta tahdosta? Mutta kuulkaa minua: Niin vaikealta kuin se tuntuukin hyväksyä, hurskauden arvioiminen ei ole käsissämme. Vain Jumalan. Ja juuri koska en voi tietää Jumalan tahtoa, voin vain vastustaa sitä kokiessani sen vääräksi. Tai voitte ehkä ajatella ettei kukaan omassa uskossamme syyllisty julmuuteen ja siksi olemme siitä vapaita. Mutta on epäloogista ajatella Jumalan rajaavan Hänen nimiinsä tehdyn väkivallan sen mukaan, millä opilla Hänen nimensä julmuuteen liittää. Kun me Jumalalla perustelemme, osumme aina oikeaan olemassaolevaksi oletettuun Jumalaan. Siksi minunkin kristittynä on tämä vaatimus Korkeimmalle esitettävä ja puhuttava suoraan Hänelle ilman, että samalla turvaan itselleni Hänen läheisyytensä vetoamalla noihin mainitsemiini selityksiin tai lopulta armoon. 

Uskon että Jumala kuulee ja kykenee ja se on nyt kaikki mitä tarvisen pyhimmäksi opikseni. Emme voi vapautua tietämättömyyteemme silloin kun on sitouduttava ihmisen kärsimykseen eikä mykkään Jumalaan. 

Eikä Jumalalle tarvitse todistaa mitään. Jos Jumalaan todella uskoo, pitää Häneltä vaatia. Mutta tekin uskotte vain uskomiseen, ette kuulevaan ja pystyvään Jumalaan, jolta voisi ja olisi oikeus jotain vaatia. Ja tällä te vain suojelette pakenevaa Korkeintanne ja mahdollistatte rikoksen.

Tässä tilanteessa vahvinta todistamista on vastustaa Korkeinta johon uskoo vaatimalla Häntä pelottomasti vastuuseen ihmisen rinnalle; ainut todellinen uhrautuminen on jättäytyä Hänen turvansa ulkopuolelle tässä eettisessä mahdottomuudessa eikä hakea Hänestä turvaa. Juuri nyt minun on ryhdyttävä elämään pelkäämättä tulevani Jumalalta hylätyksi, koska minä ennen sitä hylkään Hänet. Armoa en nyt Jumalalta pyydä koska se on tässä hyödytöntä. Se ei ole ratkaisu ongelmaani.

Ehkä tämä Jumalalle osoitettu vaatimus tietää minulle helvetin kärsimyksiä, mutta jos en puhuisi teille näin, juuri silloin ansaitsisin ne. 

Hajotkaa ja palatkaa koteihinne. Minä jään kahden Jumalani kanssa. Tällä erää minulla ei ole teille enää muuta kuin valheita ja kuvitelmia kerrottavanani."


Charlie Hebdonissa tämä ilmestyisi tietenkin ranskaksi.

SUOM! VO!TT!

PARHAIMMILLAAN URHEILU ON VALTAVAA!!!


(Tällä hetkellä leijonapaidat tuntuvat taas yhteisiltä.)