KOMMENTTI VIHAVAISEN BLOGIN NIHILISMI-KIRJOITUKSEEN

Ihminen on otus, joka haluaa aina vastauksia ja sairastaa syyn ja seurauksen tautia, niin sanoakseni. Oireena sitten on, että kun itseä ei ole perusteltu millään suuremmalla tai sitä kovasti epäilee, ihminen kieltää kuin vaistomaisesti mielestään liian pienen ja siinä samalla myös ainutkertaisen olemassaolonsa.

Juuri tässä ihmisen Nietzschen mukaan on ylitettävä itsensä. Ihmisestä on tultava kokonaan nihilismin ylittämistä. Hänestä on tultava kaikessa satunnaisuudessaankin välttämätöntä. Itselleen ja muille. Ja jos ihminen tähän nihilisminsä ylittämiseen aidosti pystyy, sattumanvaraisuus on hänelle vapauttavan absoluuttista ja juuri siksi niin perustelematonta, ettei sillä voi perustella edes julmuuttaan. Tai jos niin kuitenkin tekee, on epäilemättä jättänyt nihilisminsä kesken saadakseen käyttää sitä muita vastaan.

Näin minä näen nietzscheläisen nihilimin. Tai siis painotan sen näin. Sitä en kiellä, etteikö Nietzsche anna löysää julmuudelle. Kyllä, hän oli vaarallinen filosofi. Oireellistahan on, että Nietzscheä joudutaan aina selittämään itseään helpommaksi ja turvallisemmaksi mm. juuri koulusurmien yhteydessä. Kuin jotain uskonnollista messiasta, jossa ei voi seuraajiensa mielestä olla mitään pahaa ja huonoa.

Ajatus siitä, että on yhtä turha elää kuin jättää elämättä on kiinnostavampi kuin miltä se ensin näyttää. Minulle se tarkottaa ilon valitsemista. Mitä enemmän nihilismissä on tarkotuksettomuudesta ja tyhjyydestä kumpuavaa pettymystä ja kaunaa, siis lausumatonta korkeimman kaipuuta, sitä enemmän kesken se jää. Ja samalla siis muuntuu julmuuden motiiviksi. Näin ajattelisin. Niin. Mikäpä voisi olla turhempaa kuin tarkoitusettomuuteensa tuskastunut ateisti? Ketä tai mitä vasten kosmista pettymystäni tuntisin? Toki synkkyyden apostolius on minussakin hirveän pinnassa koko ajan. (Beckettiäkin on aina niiiiin ihanaa lukea, 'Millaista on' on oma suosikkini.)

Jotenkin se on niin, että tarkoituksettomuuden synkistely kuuluu syyn ja seurauksen sairauteemme, jonkinlainen julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka meissä elää sitkeästi. Siis se, että julmuus ja turhuus olisi luonnossa ensisijaisempaa. Sehän oli Nietzschenkin kompastus ja siihen hänen lukijansakin liian usein jumittuvat. Hyväntahtoisuuden luonnottomuuteen. Näin sokea taluttaa sokeaa.

Tämä julmuuden ensisijaisuuden metafysiikka hämää ihmistä; hänen evolutiivinen vaaran vaistonsa on siihen altis, saaliiksijoutumisen tunteensa; sitä mikä on hyvin, ei tarvitse tematisoida, se vain on, todistaa meille luontomme. Tarkoituksettomuutta julistaessaan nihilisti harrastaa ensisijaisuuden metafysiikkaa toissijaistamalla hyväntahtoisuutensa. Ja juuri tuo metafysiikka yhdistettynä luonteen kiihkeyteen tekee Nietzschestä niin vaarallisen filosofin.

Lopuksi arvottomuudesta ja (Vihavaisessa kommentoiduista) koulumurhaajista:

Jos joku tekisi julkisen itsemurhan tappamatta muita ja jättäisi jälkeensä viestin, jossa sanoo kunnioittavansa yhtä vähän elämää kuin jokainen loputonta kasvua ja lisäkulutusta vaativa ihminen, pitäisikö häntä kutsua nihilistiksi? Sen enempää kuin tuota kuluttajaa? Kumpi on sisäistänyt vahvemmat arvot? Jos nihilismi tarkoittaa arvojen ja mielekkyyden kieltämistä, ei ole perusteltua väittää edes koulumurhaajuuden sinänsä olevan sitä.

Eli kun puhumme arvojen katoamisesta, mistä ja keistä puhumme? Kasvun politiikkaa toteuttavasta vai moraalisessa vihassaan toimivasta yksilöstä? Nyt jälkimmäiset saavat edustaa arvottomuutta niin paljon, ettemme enää huomaa sitä muualla eikä muissa.

Tosin emme me edes elä mitään arvottomuuden aikaa. Arvojen entistä moninaisempi ja äänekkäämpi dialektiikka vain hämää meidät luulemaa niin. 

IHAN LOPUSSA ON VIELÄ SANA, MUTTA KENEN?

1
"Mitä mieltä sää oot eutanasiasta?"

"En tiiä... se on vähän semmonen juttu että vastaan minä ny sulle ihan miten tahansa, vastaan aina väärin. Tää on niin yhtäältä ja toisaalta juttu..."

"Eiku nyt ihan totta vastaat ekkä tolla lailla kiertele!"

"No... no jos oikeen vaikee paikka ihimiselle tulee ni kyllä mää autanasiaa."

2
MUTTA MINULLA EI OLISI RAKKAUTA: ehdotus kamarinäytelmäksi tai elokuvaksi

Puoliso pyytää toiselta kuolinapua, mutta tämä ei suostu. Ehkä syy kieltäytymiseen on se, että hän haluaa säilyttää puhtaana sen mihin uskoo. Rakastetun ruumillisuus häviää arvojen puhtaudelle. Tai sitten hän ei vain pysty toteuttamaan puolisonsa toivetta. 


Mitä tässä tilanteessa tapahtuu rakkaudelle? Tuleeko kummastakin jonkinlainen puhtaan idean edustaja, toistensa ratkaisematon vastakohta? Ketä on rakastettava ja kenen ehdoilla? Mikä rakastavaisille tapahtuu?

Aiheen ja henkilöiden käsittelytavan on tässä tarinassa oltava ehdottoman neutraali. Kaikki näkökulmat esitetään ilman tekijän tarjoamaa patologisointia, psykologisointia tai ideologisointia.(Varoittavana esimerkkinä tekijän tarjoamasta patologisoinnista toimikoon Juha Jokelan Fundamentalisti, jossa häiritsevät ontologiset kysymykset pehmitetään psykologialla: fundamentalisti on epävakaa.)

3
Toivon ettei minun koskaan tarvitse pyytää kuolinapua ystävältä eikä omaiselta eikä johdattaa ketään laittomuuteen asian tähden. Siinä perusteeni sille, miksi kannatan kansalaisaloitetta eutanasian laillistamiseksi. Keskustelu kivunlievityksestä ja kuolemansairaan olon helpottamisesta kiertää perustavimmat kysymykset. Ne ovat muotoiluja, joilla ne sivuutetaan tahdikkaasti.

Kun eutanasian yhteydessä puhutaan kivusta, annetaan sellainen vaikutelma, kuin se olisi ongelman perustavin nimittäjä vaikka juuri se on se yksityiskohta, johon periaatteessa on löydettävissä käytännöllinen ratkaisu ilman, että se vielä ratkaisee mitään. Kuolemassa olevan olon helpottamisessa ihan sama juttu. Kipua ja kuolemanpelkoa voi lievittää lääkkeillä tai kokonaan poistaa nukuttamalla. Ja sitten kun tämä on sanottu, keskustelu yleensä oletetaan tärkeimmiltä osin käydyksi, vaikka siinä ei ole päästy vielä edes alkuun. 

Neliraajahalvaantunut voi elää ajattomassa ja - mikä tässä tärkeintä - kivuttomassa olemisessaan "ikuisuuden". Hän saattaa kokea elvänsä tilassa jota ei "laillisesti hallitse", koska ei hallitse ruumistaan. Hän ei myöskään ehkä koe hallitsevansa suhdettaan kieleen samasta syystä. Toisin sanoen elämän ja kuoleman merkityksen määrittely on Toisen hallinnassa. Hän on pahimmassa tapauksessa jopa arvoja ja aatteita uhkaava ja olemattomuuteen katoavaksi toivottu. Dalton Trumbon Sotilaspojan Johnnyn tilanne on tästä hyvä mallinnus (ja Kafkan Muodonmuutos käsittelee tätä myös). Tässä ote Sotilaspoika-jutustani Maailma vailla mitään (ks. tunniste eutanasia):

"Mitä edes niin itsestään selvänä pitämämme kuin elämän itseisarvo Johnnylle enää tässä voi tarkoittaa? Mitä reaalista ja ontista ja ontologista vasten se voisi merkityksellistyä? Elämä tarkoittaa hänen kohdallaan vain esineenä olemista, kauhistuttavaa jäämistä mykistyneen olevan piiriin. Hänen kohdallaan elämä ja sen sana kuuluvat enemmän muille, koska niistä on tullut hänelle ikään kuin jotain puhtaasti ulkoista. Sisäisyys ja yksilöllisyys ovat menettäneet kaiken vaihtoarvonsa. Sanan merkitys riistetään Johnnylta ja palautetaan hänelle vieraana. Edes hänen oma kaltaisuutensa ei enää ilmene hänelle itselleen, koska se ei ole jaettavissa muiden kanssa. Johnnysta on tullut paradoksaalinen organismi, kummallinen ontinen olio. Otus vailla hyödyllistä mielikuvitusta."*

Kun keskustelin aiheesta paljon arvostamani Päivi Räsäsen kanssa (hänen avusajansa välityksellä), kipu ja kuolemansairaus tuli siinäkin eutanasian ontologiaa määrittäväksi tekijäksi. No. Olisi vain sanonut suoraan että elämä on pyhää ja sillä siisti, ettei tässä ole keskusteltavaa koska todellisuuskäsityksemme eivät kohtaa. Sitä oikeastaan Räsäseltä odotin ja sen olisin häneltä täysin hyväksynyt. 

-

*Eutanasiaa käitellään kirjaimellisesti vain Trumbon itse käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvaversiossa (1971).

MYÖHEMPIEN AIKOJEN SALALIITTOTEORIA

WTC-tornit, kuumatkan kuvitteellisuus, Elvis elää! Tiedättehän ainakin nämä.

Harva kehtaa myöntää uskovansa salaliittoteorioihin, ainakin jos haluaa säilyttää älyllisen uskottavuutensa. Mutta kun salaliiton nimeää itseään uhkaavaksi tiedeuskovaisuudeksi, siihen kehtaa uskoa jo paljon paremmin. Eli kaikkeen sen vastakohtaisuuteen kuten narratiivien tasa-arvoisuuteen ja kaiken tiedon ja tieteen yhdenvertaisuuteen tunteiden, mielipiteiden ja epäjohdonmukaisen mielikuvituksen rinnalla. (Mielikuvituksen vastakohtahan kun ei ole todellisuus vaan juuri johdonmukaisuus.)

Donald Trumpin voisi sitten julistaa tämän maallistuneen ja huomaamatta arkiseksi ja tunnistamattomaksi muuntuneen salaliittoteorian Ukko ylijumalaksi ja relativismin filosofit hänen tuloaan pahaa aavistamatta valmistelleiksi profeetoiksi. Tuntuu kuin Trump olisi vain odottanut oikeaa hetkeä laskeutuakseen maan päälle. Tätä eriarvoisuuden tunnusta kumpuavan kaunan ja postmodernin lopullisesti popularisoineen aikakauden keskipäivää.

HETKI FILOSOFISEN PÄIVÄKODIN JOULUJUHLASSA

Joulupukki jakaa lahjoja filosofisen päiväkodin joulujuhlassa. Lapsi vetää ohjaajaa hihasta. Tämä kumartuu kuuntelemaan kun lapsi kuiskaa:


"Juha-setä."*


"Niin?"


"Onko tuo joulupukki oikia pukki kun sen parta on tuolla tavalla kumma ja sillä on päiväkodin pyykkikorissa lahjat?"


"Hyviä huomiota, mutta ei huolta. Vaikka juuri tuo pukki ei olisikaan oikea pukki, jouluna juuri se oikea voi tulla kotiisi."


Lapsi katsoo luottavaisesti Juhaa silmiin ja selvästi hänellä on vielä kysymys esitettävänään.


"Uskotko sää Juha-setä joulupukkiin?"


Juha katsoo lasta lempeästi hymyillen ja tähän rauhallisuutta valaen.


"Kyllä, kyllä se voi olla olemassa."


Lapsi nyökkää hieman epävarmasti mutta hänen hymynsä viestii uskoa ja luottamusta. Hän keskittyy taas seuraamaan lahjojen jakamista.


-


*Olen 80-luvulla työskennellyt muutaman vuoden päiväkodissa. Minusta jopa tehtiin lehtijuttu kun olin niin kumma ilmestys.

HUME OLI TOLKUN IHMINEN

"Tämä skeptinen epäilys sekä järjen että aistien suhteen on tauti, jota ei voi koskaan perin pohjin parantaa, vaan sen täytyy palata luoksemme alinomaa, vaikka kuinka häätäisimme sitä ja joskus tuntisimme siitä kokonaan vapautuvamme. Minkään järjestelmän ei ole mahdollista puolustaa sekä ymmärrystämme että aistejamme, ja saatamme ne vain suurempaan vaaraan, kun koetamme puolustaa niitä sillä tavalla. Koska skeptinen epäilys herää luonnollisesti noiden aiheiden syvällisestä ja tiiviistä mietiskelystä, se kasvaa aina sitä mukaa kuin viemme mietiskelyjämme pitemmälle joko sitä vastustaen tai sitä noudattaen.  Huolettomuus ja mielenkiinnon puute ovat ainoat mahdolliset parannuskeinot."

-

Sitaatti on David Humen tärkeimmästä teoksesta A Treatise of Human Nature eli Tutkimus ihmisluonnosta. Tuomo Aho on suomentanut siitä kaksi lukua Malin Grahn-Wilderin toimittamaan (ja itseäni suunnattomasti viihdyttävään) teokseen Skeptisismi - epäilyn ja etsimisen filosofia. 

HETKI FILOSOFIEN PIKKUJOULUISSA

"Näitkö Artun? Oli taas niin helevetin hyväntahtoinen ja positiivinen."


"Joo näin. Sille ei pitäis antaa enää yhtään viinaa."

SOMEUTOPIA

"Ihmiskunnan hienostunut osa, joka ei ole uppoutunut elämän perusvälttämättömyyksiin, vaan työllistää itsensä henkisissä toimissa, voidaan jakaa oppineisiin ja seurallisiin. Oppineet ovat valinneet osakseen ylemmät ja mutkikkaammat henkiset toimet, jotka edellyttävät joutoaikaa ja yksinäisyyttä ja joita ei voi täydellistää ilman pitkällisiä valmisteluja ja ankaraa työtä. Seurallinen maailma taas liittyy sosiaaliseen mielenlaatuun ja mielihyvän tavoitteluun, helpompiin ja vaivattomampiin ymmärryksen harjoituksiin kohdistuviin taipumuksiin, ilmeisiin pohdintoihin ihmisten toimista ja arkielämän velvoitteista sekä tiettyjen ihmistä ympäröivien objektien puutteiden tai oivallisuuden havainnointiin. Tällaiset ajattelun aiheet eivät tuo muassaan asianmukaista yksinäistä aherrusta, vaan edellyttävät sopivista hengen harjoituksista käydäkseen seurustelua ja kanssakäymistä lajitoveriemme kanssa. Tämä puolestaan yhdistää ihmiset yhteisöksi, jossa kukin esittää ajatuksensa ja havaintonsa kykyjensä mukaan parhaalla tavalla sekä vastavuroisesti antaa ja saa niin tietoja kuin mielihyvääkin."

David Hume: Esseitä, s 27. Vastapaino 2006.

MIELEKKÄÄN MAISEMAN RAJAT: Vähänen ja Beckett

Aluksi. Minä koen maiseman jonkinlaisena semanttisena perusyksikkönä. Sanojen syntetisoijana. Maisema on ensin. Olen jo pitkään ajatellut niin, ilman sen kummempia patevyyksiä, minusta kun vain tuntuu siltä että kun tiedän missä jokin tapahtuu, tiedän paremmin myös että miksi. Se on perustavaa. Semanttinen mielekkyys konstituoituu objekteja merkityksiksi syntetisoivassa maisemassa.  Itse etsin taiteesta aina tätä synteettistä maisemaa. Jotakin on ensin ymmärrettävä kyetäkseen ymmärtämättömyyteen. Väitettä ettei taidetta tarvitse ymmärtää en ole koskaan ymmärtänyt.

Luen Juhana Vähäsen Kakadua. Pidän siitä. Ensimmäinen asia minkä huomaan on, miten lukukokemukseeni vaikuttaa se, ajattelenko teosta romaanina vai runona. Jos kuvittelen asemoinnin runomuotoon, lauseita on jotenkin helpompi lähestyä kuin että kysyn kuka puhuu romaanissa. Samalla kun runon lauseita on helpompi lähestyä, niitä myös tulee tulkittua jotenkin vapaammin, toisaalta ehkä myös laiskemmin. Lukutapani on välineeseen ohjelmoitu. Se miten sanat paperille asemoituvat ja esimerkiksi tässä tapauksessa järjestyvät romaanin tavoin lukuihin, on elementaarisesti merkitsevää. Myös väline maisemoi tavallaan.

Markku Eskelinen viittaa blogissaan Kakadusta kirjoittaessa Beckettiin ja rinnastus on osuva. Erityisesti oma ikisuosikkini Millaista on korreloi päässäni vahvasti Vähäseen. Beckettin kohdalla synteettisen maiseman koettelu kyllä viedään vielä pidemmälle. Millaista on kysyy, kumpi on peustavampaa, kumpi tulee ensin, maisema vai siinä ilmenevä olento tai olio? Kuinka pitkälle toista voi hämärtää kadottamatta toista?

Pieni maiseman ulotteisuuteen liittyvä yksityiskohta Vahäsen tekstistä vielä. Sivulla 5 oleva kirjoitusvirhe "lamppuja ei oltu irro(i)tettu katosta" tekee minut epätietoiseksi. Kirjoitusvrheen voi tulkita tahalliseksi "kolmiulotteisuuden" efektiksi siten, että tekijä leikittelee fiktiivisen subjektin huolimattomuudella. Nimeämätön puhuja paljastaa itsensä kirjoitusvirheessä. Virhe on tosinta. Joku tuolla puhuu minulle. Tuntuu kun Vähänen haluaisi leikitellä halullani samastua henkilöhahmoon pelkän tekstin lisäksi. Tosaalta: samalla teksti itsenäistyy jälleen. Luen tekstiä. Tekstissä ei lymyä edes fiktiivistä ihmisen kaltaista hahmoa johon samastua. Vain kirjailija joka pilailee kustannuksellani. Virheessä tekstin tekstiys vahvistuu ja teksti palaa tekstiin. Kirjoitus on vain kirjoitusta, ei sen enempää. Tai vähempää.

MAAILMAN LAIDALLA: Karhunkivi

1
Kirjan takaliepeessä lukee: "Ensimmäisessä romaanissaan Haapala kuvaa rapistuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa ja vanhemman kaiken ylittävää rakkautta lapseen."

Määrittely latistaa romaanin todellisuuden kuvitukseksi. Huonoksi realismiksi. Ikään kuin isä sen jo tietäisi, mitä rakkaus on. Eikä hän ehkä tiedä rakkaudesta enempää kuin että se on helpottava sana velvollisuuksille, selittämättömille siteille  ja läpitunkevalle huolelle. Hyvinvointiyhteiskunnasta en puhuisi mitään.

Haapala on kirjailijana armollinen. Hän antaa isälle toivoa: ainakin hetken aikaa vaikeasti käyttäytymishäiriöinen poika ymmärtää omaa mahdottomuuttaan ja koulusta tulee vahvistavaa palautetta. Pahuus vetäytyy, ei tanssi, poika pelastuu. Tuntuu kuin kirjailija tässä kohtaa tekisi tietoisen valinnan sen suhteen, mitä antaa ihmisilleen tapahtua; taiteestaan piittaamatta, kuin jumala koneesta, asettuisi kirjoittamaansa vastaan. Sillä yhtä hyvin, tai oikeastaan uskottavammin, olisi voinut käydä toisin.

Lopulta kuva tyhjää huitovista unikäsistä ja ilmoitus muodonmuutoksesta. Siinäkin puhuu Kafkansa tunteva kirjailija. Kuin tasoittaakseen optimismiaan.

2
Jälleen kerran kommentoinnin inspiroimana päivitän kirjoitusta.

Miksi kirjoitukseni otsikko viitaa Anti Hyryn pienoisromaaniin  Maailman laita?

Minulle Hyryn teos, sen maisema ja ihmiset siinä, on metafora olemisen kantavuudesta mutta samalla sen nostattamasta huolesta. Huolesta, josta veneessä olevat miehet eivät puhu vaikka romaanin maisema tuon huolen reaalisen väistämättömällä voimalla virittää.  Maailman laitaa on mahdotonta lukea aistimatta huolta. Se on osa sen implisiittistä tekstuuria.

Haapalan isä on Hyryn Pietari. Minulle assosiaatio syntyy kokonaisuudesta. Jokin hyryläinen sanoja syvempi lausumaton huoli ja atavistinen pelko siitä että ääneen lausuttuna se vie mennessään; että arvaamaton poika ja suhde häneen särkyy enemmän. Pyhän raja isän ja pojan välillä...

En muista, käyttikö Haapala kirjassaan kertaakaan sanaa rakkaus, mutta ainakin minussa heräsi epäilly tuon sanan kyvystä viitata aidosti pojan ja isän (maailma)suhteeseen; tuon sanan ahdistava suhteelliisuus, vaikka sitä niin helposti käytetään maailmasuhteen kokoavana ja absoluuttina ilmaisuna.

Kahunkivi virittää minussa tunteen huolen perimmäisestä lausumattomuudesta. Siinä arki on näyttämö jollekin reuna-alueiden perustavalle kysymykselle. Niin kuin Hyryn maisema Maailman laidassa. Ja onhan Haapalan romaanissa se Hyryn venekin: auton muuttuminen epävarmaksi välineeksi "on" Hyryn vene ilman sitä karannutta varavenettä.

Heideggerin mukaan välineet ja oliot kokoavat maailman kukin tavallaan. Ja sana ja tunteet joita ne virittävät, lisään minä. Rakkaus. Miten sana rakkaus kokoaa maailman? Tuon kysymyksen Karhunkivi virittää.