TRUMP RULETTAA

Kaksi maailmaa. Toisessa Trump puhuu ja toimii ja toisessa hänestä puhutaan mutta ei kyetä toimimaan kun ei olla varmoja siitä, mitä siitä seuraisi. Mikään aiemmin hyväksi havaittu kun ei tässä toimi. Siksi pitää vain odottaa ne 4 tai 8 vuotta, minkä kummatkin maailmat kestävät.

Näin komentoin erään mainion blogin ketjussa.

Eli mikä Trumpin tappais? Ku Klux Klan joka pettyy jos se ei ole tarpeeks rasisti? Tai militantit liittovaltiota vihaavat asehullut jotka lopulta kokevat tulleensa petetyiksi? En tiedä... Miksi sitä kukaan saisi yhtään mistään häädettyä ulos? Äänestäjät ovat tyytyväisiä ja ne jotka ovat pettyneitä, nielevät kiukkunsa kun eivät demokratiassa muuta voi. Ja uskolliset kannattajat uskovat kuitenkin, että eliitti on syypää Trumpin lupausten mahdottomuuteen (jonka aika todellisuudessa vasta näyttää).

Hurjinta on, että Trump uskoo tähän kaikkeen vilpittömästi, siis siihen että hän presidenttinä saneeraa huonosti johdettua yritystä, luo uuden puolueettoman median ja että ihmiset vielä tulevat kiittämään häntä siitä. Sehän tässä todellakin hurjinta on. Ei syviä suunnitelmia vaan pelkkää lapsekasta innostusta ja vilpittömyyttä ja halua näyttää että kyse on pelkästä määrätietoisuudesta ja päättäväisyydestä tässä ja nyt sillä aikaa kun älymystö etsii vanhaan tapaansa syvyyttä ja monitasoisuutta Trumpista. Sitä siinä ei ole. Trump ei ole arvoitus. Se on todellakin vain innokas ja vilpitön kuin pikkupoika.

Entä tapahtuuko vielä joskus jotain josta tulemme sanomaan että miksi tämän sallittiin tapahtua? Aika näyttää, mutta jos tapahtuu niin siksi, että demokratia tällä kertaa tapahtui näin.

No. 4 vuotta kuluu nopeammin kuin arvaammekaan. Ja 8 vuoden päästä minäkin pääsen jo eläkkeelle. Ehkä yhdessä Trumpin kanssa.

VOIKO HUONO TUNTUA HYVÄLTÄ?

Meillä on muutaman rakkaan ystäväni kanssa tapana soitella tiheään ja jutella jutuista jotka ovat mieltämme askarruttaneet, ilahduttaneet tai vain muuten mielissämme pyörineet. Parina viime kertana olen yhden kanssa ihmetellyt, miksi pidämme kummatkin Mad Maxista, siitä ensimmäisestä, vaikka se on melestämme täynnä virheitä, tyylitajuttomuutta ja kömpelöä huumoria.

Esimerkkejä. Lopussa sadistinen moottoripyräjengin (jonkinlaiseksi sarjakuvahahmoksi typerästi puettu, kammattu ja maskeerattu) johtaja kuolee liian helposti ja vielä ennen aikojaan kun kakkospahis on vielä hengissä! Ei sen noin pitäisi mennä. Täysin hölmöä genreosaamattomuutta! Ja koko motoristijengi on liian tyypitelty sadismiinsa nähden. Julma realismi olisi toiminut tehokkaammin kun siihen on sevästi pyritty; tylyä realismia kuitenkin välillä tarjotaan (elokuvalla on jopa rajun teoksen maine). 

Suomentomppapoliisipäällikkö on myös kumma ilmiö. Huumoria vai ei? Ehkä yrittää jotenkin sitä olla mutta sävytys jää melestämme puolitiehen. (Jos tahatonta koomisuutta haluaa vielä vahvistaa, kannataa valita amerikkalainen, tooosi miehekäs dubbaus.)

Onko Mad Max kitsiä vai ei? Saman kysymyksen esitin ystävälleni keskustelussamme myös Leonen spagettien osalta. Joita siis myös kummallisesta kökköydestä huolimatta katsomme aina vain uudelleen.

Ensimmäiseen Maxiin siis aina palaamme. Meitä on kolme jotka pidämne sitä lopultakin selkeästi sarjan parhaana. Kaveri sanoi nyt viimeksi keskustellessamme, ettei hän ensimmäiseksi siitä luopuisi kaikkia omistamiaan elokuvia miettiessään.

Hyvä on aineen huomaamatonta sujuvuutta. Näin olen kirjoittanut. Mutta Mad Maxin (ja palkinnosta ja fanittavasti fiilistelevistä ulkomaan kritiikeistä päätellen myös Kaurismäen toivottavasti jo viimeiseksi jäävän) perusteella voi huomata, että näköjään aineen pystyy sittenkin unohtamaan huonompaakin katsellessa.

Niin ja joo. Kyllä ne on, kumpikin, kitsiä. Sen verran niissä on pyrkimystä vakavaan. Ja Leonen kohdalla Morricone vielä vahvistaa vaikutelmaa.*

-
*Huuliharppukostajan Morriconella ryyditetty pateettinen kits on ihan sietämätöntä ja toisaalta alun asemaodottelun huikeus ja aikansa edeltävyys... Siinä Leone tai kirjoittajat tai Morricone tai kaikkj yhdessä ovat tehneet innovatiivisen oivalluksen. Yksi tarinahan kertoo, että juuri Morricone tajusi, että ei musiikkia, mikä on tuon kohtausen ydintä. Muistan ikuusesti joskus 70-luvun ihan lopulla tuon kohtauksen näkemisen kankaalla isona scopena. Mykistävää. Toisaalta siinä oli elokuvan heikkous. Tuon kaiken jälkeen tunnelma väistämättä latistui, muuttui paikoitellen sentimentaaliseksi oopperaksi, kitsiksi. Alun metailevaa innovaatiotahan ei enää käytetä jatkossa. Mutta katson spagetteja aina uudelleen, jokin kokonaistunnelma niissä nappaa.

TAPAHTUMISEN TUOLLA PUOLEN ELI PERUSTAVINTA DRAMATURGIAA

Ihminen on suloinen otus. Se keksii itselleen merkityksen jonka puutteesta se sitten voi tuskastua että elämä tuntuisi kaikessa traagisuudessaan merkitykselliseltä. Tragediaa se kirjoittaa antaakseen sattumalle mielen ja tyhjyydelle muodon, komediaa muistaakseen ainutkertaisuutensa ilon ja arvon.

CHAPLINILLA PERUSTELTUA PIERUHUUMORIA

Muistaakseni Chaplinin Tilipäivässä on seuraava kohtaus.  Chaplin tulee aamuyöstä hiprakassa kotiin, vaimo nukkuu. Chaplin istuu sängylle ja alkaa varovasti riisua vaatteitaan. Äkkiä vaimo havahtuu hereille ja kysyy että "mihis sinä olet menossa". "Töihin", vastaa Chaplin ja alkaa sujuvasti napittaa takkiaan, jota oli juuri riisumassa.

Seuraava tapahtui 80-luvulla Kokkolassa. Ihan ikiomassa tosielämässäni. Olin töissä päiväkodissa ja minun  vuoroni oli potattaa vauvalassa taaperoita. Olin jo tovin odottanut Jari-pojan vieressä tulosta, mutta mitään ei pottaan ilmestynyt. No. Huoneessa ei ollut muita aikuisia ja samalla kun aloin nostaa Jaria potalta, päästin palaneen kumin katkuisen peräilman. Ja tietenkin: siinä samassa pian eläkkeelle jäävä rempseä siivoojamme syöksyi ovesta sisään. Muistan kuin eilisen päivän hänen sanansa: "Huhhhuh! Kylläpä täällä haisee! Oikein rikinkatku. Taitaa olla Jarilta kakka tulossa." "Niin taitaa", vastasin minä ja istutin sujuvasti suoraan nostoliikkeestä pojan takaisin potalle.

Se mikä tämän kaiken mahdollisti oli tietenkin se, ettei lapsi vielä osannut puhua ja paljastaa petostani. Tosin epäilen vahvasti, että sisimmässään siivoojamme tajusi moisen katkun lähtevän vain aikuisen ihmisen elimistöstä, mutta kun hienotunteinen ja mukavakin oli, jätti sanomatta. Rauha hänen muistolleen.

Niinpä. Jotkut jutut vain on pakko kertoa.

ONKO SE SITTENKÄÄN PITUUDESTA KIINNI?

Kommentoijani vinkistä luin Hesarin uuden lauantaiesseen Trumpin tyylitajusta. Osuvaa ja hauskaakin tekstiä. Trumpin maku on kuin mafiapomolla, siniverisyyden kitsistä tavottelua. Eikä se todellakaan osaa sitoa solmiota vaan jättää sen liian pitkäksi (ellei se sitten tee sitä tahallaan arsyttääkseen tosikkoja).

Mutta kirjoitus sai minut myös epäluuloiseksi. Tekeekö tämä Trump-huuma myös vastustajat ja pilantekijät vauhtisokeiksi? Onko tämä korrelaatio huonon maun, älyn ja hallitsemistavan välillä perusteltua? Tämä oletus, ettei sivistynyt ihminen ja hänen ympäristönsä voisi näyttää tuolta? No. En tiedä. Voiko? Siitä olen kuitenkin varma, että jos Trump olisi nainen, näin ei kerta kaikkiaan voisi kirjoittaa. Ulkonäön, maun ja taiteen tuntemuksen suhteuttaminen älykkyyteen tai moraaliin olisi kirjoittajalta naisen kohdalla älyllinen ja sosiaalinen itsemurha. Edes heikkoa negatiivista yhteyttä hengen ja aineen välillä ei hyväksyttäisi.

Kirjoitus on osuva. Standn up -koomikolle hyvää aineistoa. Mutta paljastaako se sitä, mitä se väittää paljastavansa? Voisiko, sittenkin, myös demokraatti- tai muuten vain mukavampi presidentti sitoa solmionsa väärin? Oikean värinenhän se jo Trumpillakin on.

Ai niin. Yhden kuvatekstin tulkinta, että Trumpin arkkitehtoninen maku on fallinen, on huonoa ajattelua: mitä Manhattanilla voisi muuuta olla?

KIRJOITTAMISEN KOPEUS JA ITSEKKYYS (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 3.10.)

Volter Kilven Alastalon salissa on romaani, jota lukiessani en ajattele sen suomalaisuutta. Se on uniikki universaali teos, romaanitaidetta puhtaimmillaan. Se ei kuitenkaan ole vaikea teos. Se vaatii vain sitkeyttä. Alastalon salissa ei ole mitään kätkettyä. Kaikki mikä on tärkeää, näkyy.

Kun moderni kirjailija vakuuttelee, ettei hän tavoittele syvyyttä tai ettei hänen teoksissaan ole mitään kätkettyä, älä usko häntä. Mikään ei ole taiteilijalle houkuttelevampaa kuin syvyys, ihan sama mitä väittävät. Kun Claude Simon sanoo, että oikeastaan ei ole mitään sanottavaa, sekin on olemassaoloa koskeva metafyysinen väite, ongelma, jota Simon ratkaisee kirjoittamalla. Mutta Kilpeä lukiessa kätkettyyn ei erehdy, ei edes vahingossa, ja syykin on selvä: hän on aivan liian innostunut esittelemään briljantteja taitojaan. Syvyys ei häntä kiinnosta. Ellei sitten Kilven narsismia ajattele sellaiseksi.

Kilpi antaa palaa, häpeilemättä. Hän ei piittaa ajan ja avaruuden rajoitteista. Hänen egonsa ei mahdu niihin. Hänen henkilöidensä ajattelu ei sopisi missään tapauksessa romaanin kuvaamiin tilan ja ajan ehtoihin. Myös ajattelu kun vaatii oman aikansa ja paikkansa; valveen kieli on toiminnan tavoin ajallis-avaruudellista eikä Kilven salissa kukaan nuku. Toisessa luvussa huvittavan kateellisen Pukkilan olisi kuljettava huomiota herättävän hitaasti salin läpi ehtiäkseen ajatella Kilven kirjoittamin lausein sen mitä ajattelee; 70 sivua pitkässä kolmannessa luvussa piippua valitseva Härkäniemi herättäisi ajatteluunsa jähmettyneenä kummastusta muissa vieraissa. Kummatkin tapaukset näyttäisivät lähinnä sairauskohtauksilta. Noissa kohtauksissa aikaa ja tilaa määrittää todellisuudesta vähät välittävä kirjailija. Romaani alkaa tuntua narsistiselta autofiktiolta, jossa mitään tai ketään tärkeämpi on tekijän ego. Salin tärkein henkilö on Volter Kilpi.

Tämän ajallis-avaruudellisen epäsuhdan voi tietenkin yrittää selittää tajunnanvirralla, joksi romaania on kuvattukin. Minä en kuitenkaan osta ajatusta. Kilpi ei kirjoita tajunnanvirtaa. Kaikki Salissa ajateltu on loogisesti etenevää ja järjellä jäsenneltyä; jos ajatus virtaakin, niin selkeisiin empiirisiin uomiinsa. Minä siis selitän Kilven niin, että hän nyt vain ei nakkaa paskaakaan siitä mikä on uskottavaa esitellessään erinomaisuuttaan.

Ja hyvä niin. Juuri se tekee minulle Alastalon salista niin nautittavan ja maailmankirjallisuudessa ainutlaatuisen teoksen. Se, että Kilpi itse tuntuu olevan Kilvelle tärkeintä. Hän oli aito itsekäs taiteilijasielu. Ja sekös meitä harmittaa. Kirjailijan kun olisi mielestämme aina omistauduttava lukijalle eikä itselleen.

EHKÄ HÄTIKÖITY MIELIPIDE

Katsoin uutta kirjallisuusohjelmaa Pilkun jälkeen noin kolme minuuttia. Eka osa oli Hulluus. Eli kevyttä fiilistelyä hulluudesta. Siitähän taideväki tykkää, flirttailla toiseuden kanssa puhumalla itsestään luovina hulluina. Oikea kärsivä mielisairas joka ei voi pitää hauskaa ja poseerata hulluuden kanssa, ei näihin ohjelmiin pääse. Tai ei ahdistukseltaan, peloiltaan tai masennukseltaan uskalla tai pysty tulemaan. Huomaako edes tämä kuttuuriväki ite miten korneja ne on? Palefacekin piti itteensä luovana hulluna. Voijumalautasaatana.

Ja sitten tää että "niin kuulkaas, mikä on hulluuden ja terveyden raja? Kuka sen määrittelee?" Jjjep... Noin voi kysyä vain ihminen joka ei ole koskaan ollut psykoosissa. Ymmärrän kyllä että hulluuden mystifiointi on inspiroivaa luovuuden ammattilaisille mutta sitteki tyypit ihan totta hei...

...me ollaan hullujen parhaita kavereita. Me ymmärretään hulluja paremmin ku kukaan muu. Me ymmärretään hulluja niinku syvällisesti tiatsä ku me ollaan itekki jotenki niinku oikeestaan vähän hulluja ku me keksitään niin huisin hupsuja juttuja koko ajan ja sillai ihan jäädään kiinnikki henkilöhahmohimme, ne vie niinku vaan ihan kertakaikkiaan mukanaan tiätsä. Tässä ollaan kuule rajalla koko ajan. Et tiiäkkään kuule miten rajalla me ollaan...

Voi perkele sanon minä. Olkaa hiljaa jos ette osaa puhua hulluudesta kunnolla! Minä lupaan etten ikinä tule käyttämään ilmaisua luova hulluus kun en ole tähänkään asti vitutukseltani pystynyt käyttämään.

Sarjan muut otsikot eivät lupaa hyvää. ILMASTONMUUTOS! SEKSI! NAISEN ASEMA! VAUTSI! Nyt päästään osallistumaan!

No. Yritän kuitenkin rauhoittua ja katsoa niitäkin. Ainakin ne kolme minuuttia.

KESKUSTELU REHELLISYYDEN ONTOLOGIASTA JA VIHKIKAAVASTA SEKÄ LISÄNÄ WOODY ALLENIN CAFÉ SOCIETY (päivitys 12.2.*)

1
Nuori sukulaiseni on menossa naimisiin ja tuli puheeksi vihkikaava. Hän siis kuuluu Kirkkoon, kunnon kirkkohäät tulossa. Puhuttiin siitä mitä sitä oikein alttarilla tulee toiselle luvatuksi. Keskustelu kiertyi myötä- ja vastoinkäymisten ympärille ja siitä päästiin totuuden ja valheen kysymyksiin. Sanoin että ennemmin kuin myötä- ja vastoinkäymisistä, pitäisi puhua totuudesta ja valheesta. Rakastaako toista niin totuudessa kuin valheessa, kuuluisi kysyä. Myötä- ja vastoinkäyminen kun on tarpeeksi etäistä ja yhteistä huolimattomasti luvattavaksi, mutta totuudessa ja valheessa toinen valitaan aidosti. Siihen kysymykseen vihkiparit joutuisivat todella vastaamaan; vastaisivat johonkin, mikä aidosti tuntuu velvoittavalta jo lausuttaessa. 

Keneltäkään ei pitäisi tietenkään edes vaatia ehdotonta totuudellisuutta eli kyvyttömyyttä epätoteen. Se on kuin käskisi toista pidättämään hengitystä ja yrittäisi itse sanoa jotain mistä ei voi puhua. Puhdas rehellisyys kun ei saa minkäänlaista hahmoa johon viitata ja jonka perusteella jotakin vaatia. Kuulostaa hullulta sanoa näin, mutta ihminen voi valehdella itselleen ja toiselle väistämättä. Valheessa ja totuudessa vain mahdollinen on niin vahvasti läsnä, että se on jo välttämätöntä. Ja siinä jutun juoni juuri piileekin: sen vuoksi juuri totuudessa ja valheessa, niiden ontologisessa mahdottomuudessa, on kysyttävä ihmiseltä uskollisuutta.

Ihmiseltä ei siis voi vaatia rehellisyyttä sinänsä. Ihminen on valehteleva eläin ja siksi mielekästä olisi pelkästään kysyä, miksi toinen valehtelee. Vain tuo kysymys voi olla aidosti absoluutin tietoisuuden suhteuttava eli eettinen ja mielekäs. Vain se viittaa johonkin ymmärrettävään. Vaatia toiselta kyvyttömyyttä epätoteen on kuin yrittäisi muodostaa kuvaa jostain kohteettomasta tai puhua puhtaasta olemassaolosta.

Yritän vielä tarkentaa. Ero myötä- ja vastoinkäymisissä ja todessa ja valheessa on vähän sama kuin klassisen kerronan ja avantgarden välillä. Myötä ja vastoin on kuin kertomus, jota me katselemme etäältä ja siksi myös lupauksen merkitys ja efekti on toisenlainen kuin silloin kun ymmärrämme yhtenä havahduttavana hetkenä, jo toiseen sitoutuessamme, että rehellisyyden vaatimus on toisen ihmisen idealisaatiota, olemuksellistamista. Ja samalla idealisoi tietenkin myös itsensä epätodelliseksi, koska odottaa toiselta jotain itsensäkin kannalta epäinhimillistä ja mahdotonta. "Tehkää niin kuin teille itsellenne toivoisitte tehtävän." (Epätarkka lainaus kuten huomaatte.) Tätä alttarilla seistessään pitäisi ajatella. Tai sitten sitä, mitä ajattelen Anthony de Mellon tarkoittavan Havahtumisessaan. Että me olemme toisillemme väistämättä olemisen fetissejä mutta jos sen hyväksyy, se ei hirveästi meitä sittenkään haittaa.

No. Keskustelu oli kieltämättä hirveän yksipuolinen. Sukulaiseni lupasi kuitenkin ajatella totuutta ja valhetta myötä- ja vastoinkäymisistä puhuessaan.

2
Katsoin loppuun juuri äsken Woody Allenin viimeisimmän elokuvan Café Societyn. Olin jo luovuttanut hänen kohdallaan mestarillisen Match Pointin jälkeen ja nyt hän on tehnyt parhaidensa säätyyn kuuluvan elokuvan. Dynaamisen, pienin elein kulkevan ja hiljaisesti puhuvan draaman. On mukavaa olla näissä odotuksissaan joskus väärässä. (Kun sen Kaurismäen kohdalla olin niin oikeassa.)

Mutta miksi tähän tästä?  Heti kun elokuva loppui (erityiseti ihan loppu on huikeaa elokuvakerrontaa), tuntui että tämä juttuni osuu myös Allenin elokuvassa johonkin ytimeen. Siksi tästä tähän. Katsokaa elokuva. Saas nähdä, katsoinko jo näin ajoissa vuoden parhaani.

-
*Kommentoijani toivoi tarkennusta myötä- ja vastoinkäymisten ja valheen ja totuuden eroon. Siksi päivitys.

-

Kuva: Osa Henri Rousseaun maalauksesta Karnevaali-ilta (1886). Kuva on kansi Leena Rantasen hienosta Rousseau-kirjasta Unessa ja valveilla, Kustannus Oy Taide 1998.

TUNTEEN JA JÄRJEN RAJA: Jim Jarmuschin Paterson

Patersonia katsoessa nousi mieleeni kysymyksiä tunteesta ja järjestä, mutta ei välttämättä Jarmuschin tarkoittamalla tavalla. Lilluin jossain tykästymisen haaleassa välitilassa, jostain syystä. Elokuva nosti koko ajan mieleeni kysymystä, haluaako tekijä sanoa jotain enemmän kuin mihin ylettyy? Näkyykö tässä elokuvassa se pyrkimys, joka siinä tuntuu olevan? Ja jos en koe sitä näkeväni, miksi? Mielestäni tekijä halusi jotakin syvällistä olemassaolosta sanoa.


Elokuva ei tuntunut pitkästyttävältä, ei ollenkaan, sitä olisi jaksanut katsoa pitempäänkin. Silti jokin vajeen tunne minua koko ajan häiritsi. Odotus joka ei täyttynyt sitten kuitenkaan. Jokin paljon ajateltu mutta puolittain toteutettu. Kaksosmystiikka erityisesti tuntui turhalta viritykseltä suhteessa kokonaisuuteen. Sillä haettiin ehkä jotakin olemisen mysteerin tuntua.


Mitä olisi pitänyt olla toisin? Ehkä eleettömyyttä, etäännyttämistä ja henkilöiden ohuutta olisi pitänyt viedä pitemmälle. Lost in Translation? (Ks. tunniste Sofia Coppola)


Näin minulle ei käynyt mielestäni Jarmuschin parhaassa elokuvassa Broken Flowersissa. Syvyyttä ei tarvinnut olettaa. Se näkyi kertomuksessa eli elämänkulun näyttämisessä. Melkein yhtä hyvin toimi Only Lovers Left Alive.


Millä perusteella tämä elokuva tuntuu minusta tältä? Ehkä vain siitä yksinkertaisesta syystä, että olisin halunnut sen vakuuttavan minut paremmin kuin mihin se pystyi; koska siis asennoiduin odottamaan jotain muuta. Entä onko tunteeni perusteltu? Johtuuko se vain osaamattomuudestani "elämän" edessä? Siitäkö tässä elokuvassa oikeastaan on kyse? Elämän lukutaidosta?


Tunne on syyn ja seurauksen tihentymä ja siksi epätodeksikin osoitettavissa.* Mitä Jarmuschin Patersonissa tihentyy, että tunnen sen näin? Otan ehdotuksia vastaan.



-
*Kirjoitus Milloin tunnetta voi sanoa todeksi ja oikeutetuksi? saattaa ehkä tuoda tähän tekstiin jotain lisää. Tai sitten ei ollenkaan.

ELOKUVATAIDE KADOKSISSA: Kaurismäen uusin

Niin kuin harrastajateatteri olisi pistetty esittämään Kaurimäen hahmoja. Roolit eivät tunnu sisäistyneiltä, läsnäolo on puolittaista, poissaokevaa jotenkin Kaursmäelle vieraaseen tapaan. Sakari Kuosmasen näyttelemälle Wikströmille rakennettu veriveljeys Khaledin kanssa tuntuu haetulta faneille kirjoitetulta akistelulta. Siinä minun tuntemukseni tästä elokuvasta. Mutta aina ei tarvitse julistaa omaa ääntään. Juho Rissasen arvio Iltalehdessä ja Eero Tammen omassa blogissaan vastaavat täysin omia tuntemuksiani.

http://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/201702032200054107_tw.shtml
http://einyt.blogspot.fi/2017/01/mika-maa-mika-valuutta-elokuvista_23.html

ÄLÄ TURHAAN LAUSU VASTUSTAJASI NIMEÄ: Marine Le Pen ja minä (päivitetty leipätekstin viimeisen kappaleen osalta 18.3.)

1
Kun Feministipuolueen puheenjohtaja puolusti julkisesti Ylen Arto Nybergissä burkan käyttöä vetoamalla yksityisasiaan ja yksilövapauteen asiaa lainkaan problematisoimatta, minusta tuntui että tuo ihminen ei ole ymmärtänyt mitään sisäistetystä herruudesta. Tai sitten kieltää sen ymmärtämisen itseltään. Ja samalla myös vastaamisen vapaan tietoisuuden asettamaan valtavaan haasteeseen. Huivin ja Burkan sisällä voi olla vapaa subjeti, mutta pelkästään kontingentti, ei puhdas entiteetti johon voi viitata kiertääkseen ongelman.

Yksilönvapaus puhuttaessa kulttuurisista, uskonnollisista ja ideologisista kysymyksistä ja yksityiskohdista on monimutkainen asia. Eikä puhe auta, jos lauseet eivät viittaa mihinkään. Niin kuin esimerkiksi tässä.

On tärkeää huomata, että voidakseen puhua burkasta tai huivista vapaana valintana, puhujan olisi se ensin dekonstruoitava (tai neutraloitava niin kuin tyttäreni asian paremmin ilmaisi). Se kävisi helposti päinsä yksinkeraisella teolla: ottamalla se julkisesti pois ja laittamalla takaisin. Tähän puheenjohtajalla olisi ollut mainio julkinen tilaisuus suorassa tv-lähetyksessä. Mutta ilman tätä konkreettista tekoa yksilönvapaudesta puhuminen ei viittaa mihinkään sisältöön tässä yhteydessä. Se on pelkkä retorinen väistö.

Feministisen puolueen puheenjohtajan tulee edustaa kaikille naisille uskontoon ja ideologiaan katsomatta rohkeaa yksilöllisyyttä. Muuten hän tahtomattaan vahvistaa sitä hegemoniaa, joka missä tahansa päin maailmaa ja millä tahansa ideologialla määrittelee naista. Vain tuollaisella julkisella teolla, huivin riisumisella ja takaisin laittamisella, voi tässä puolustaa naisen vapautta omiin valintoihinsa eli vastustaa julkisesti sen ideologista tai uskonnollista määrittelemistä.*


2
Marine Le Pen piti puheen. Naisten määrittelemistä uskon perusteella ei tule sallia. Myöhemmin hän keltäytyi pitämästä huivia Libanonissa. Yllä kirjoittamani perusteella taidan tässä asiassa olla peniläinen, monissa muissa taas vihreä vasemmistolainen tai jonkinlainen demari. Myös Sirpa Pietikäistä äänestäisin mielelläni.

Esitän nyt teille kysymyksen: Mikä, jos mikään, erottaa minut tässä asiassa Marine Le Penistä? Ja vielä: tekeekö Le Penin nimen mainitseminen tässä yhteydessä tekstistäni ja mielipiteestäni ongelmallisen? Onko nimi itsessään rajoja vaarallisesti hämärtävä? Mikä on nimen voima? Ilmeneekö siinä jokin mieltä häiritsevä reaalinen? Saanko turhaan lausua vastustajani nimeä?

Jotenkin se vaan on niin, että omat periaatteensa kuulee joskus selkeimmin vihollistensa suusta ja tarvitsee toiseutta puhuakseen rehellisesti. Eettinen ongelma syntyy sitten siinä, miten kirjoittaa tuon tarpeen esiin; miten viljelee sisällään puhuvaa vihollistaan ja mitä etua hänelle häneen viitatessaan huomaamattaan tuottaa.

-
*Miksi kristilliset koodit naisten pukeutumisessa uskonnollisissa tilaisuuksissa eivät lataa niin vahvasti naisten aseman kysymystä kuin islamin? Onko niin, että ne jäävät siinä määrin uskonnollsen yhteyteen, etteivät ole enää islamin koodiston tavoin elävää polittiista ja miehistä hegemoniaa? Ovatko ne muttuneet jo enemmän symboleiksi kuin islamilaiset koodit eivätkä siksi herätä sen kummemmin kysymysiä naisen asemasta arjess? Näin ajattelisin. 

ITSENSÄ VAPAAKSI SYYLLISTÄMISESTÄ JA MUISTA TILAAN ASETTUMISEN RATKAISUISTA

"Luin aamun hesarin. Siellä kauhisteltiin sitä ettei Trump kauhistellutkaan Putinia. Toi esiin että me jenkit tapamme koko ajan ihmisiä samalla tavalla. Että emme ole sen kummempia. Törkeää, röyhkeää, siekailematonta inhorealismia Trumpin suusta!  Mutta. Samalla valitettavasti niin totta. Ei voi mitään. (---) On ideaalikieli, se millä me käymme dialogeja ja monologeja, se on turvallista ja meistä oikeaa, koska se ei haasta meitä itsemme suhteen. Inhorealismi taitaa olla se viimeinen vielä jollakin tavalla peitetty taso, jonne emme mielelämme laskeudu."

Näin edellisen kirjoitukseni ketjussa kommentoi yksi lukijoistani. Totta. Valikoiva puhe on kaikkien pahe tilanteesta riippuen. Ihan kaikkien. Tahallinen tai tahaton. Jopa tuo Trumpin käyttämä itsensä vaapaaksi syyllistäminen on valikoivaa puhetta, filosofista eklekitsyyttä (suonette että käytän ilmaisua filosofia Trumpin kohdalla). 

Ympyrä siis sulkeutuu. Jos olemme ihan tarkkoja itsestämme, voimmeko enää lainkaan toimia eettisesti? Edes askeesissa? Siinäkin hylkäämme heikoimmat kanssaihmisemme "niiden muiden" armoille. Kyse on reaallsen ytimestä, eli siitä, missä määrin meillä on ontologista tilaa, siis todellakin: tilaa, ajatella, arvottaa, määritellä ja toimia. Myös ajatteleminen ja arvottaminen ovat tilaan palautuvia elementaareja. Perustava reaalinen kysymys on siis arvojen ja ajattelemisen suhde ajateltuun ja reaaliseen tilaan. Asetun, siis olen. Tilassa niin kutsuttu henki on siis lopultakin yhtä aineen kanssa ja asettuakseen tuohon tilaan ihmisen on käytettävä valikoivaa kieltä. Hänen on oltava relativistinen, itseään syyllistävä, arvojaan ja haluaan suhteuttava, ehkäpä meditoiva, eristäytyvä, hyökkävä tai vetäytyvä, militantti tai pasifisti, humanisti tai anarkisti.

Meille kaikille tuttu tapa syyllistää itsensä vapaaksi sisäisestä ristiriidasta lienee se, mitä me varmasti olemme usein huomaamattamme käyttäneet, nimittäin viittaaminen Amerikan Yhdysvaltojen tai yleensä länsivaltojen ristiriitaiseen ulkopolitiikkaan: "Ensin he itse aseistivat ne ja nyt sotivat niitä vastaan!" Mainiossa kirjassaan Kuinka humpuuki valloitti maailman Francis Wheen kysyykin sarkastsesti, eikö juuri siksi USA: n kuuluisi puuttua ongelmiin kun itse ovat niitä viljelleet? Kenenkäs muun? Erityisesti Noam Chomsky saa häneltä täyslaidallisia. Eli ajatus on tietenkin se, ettei tuolla argumentilla voi perustella suurvallan vetäytymistä vaikkapa terrorismin vastaisesta sodasta, päinvastoin. Ajatuskulku paljastuu ajattelijan asenteiden ja arvomaailman huonoksi perusteluksi ja puolustelemiseksi.

Toinen esimerkki itsensä vapaaksi syyllistämisestä on vetoaminen moraaliseen anakronismiin, esimerkiksi näin: koska kaikki ovat joskus syyllistyneet alkuperäiskansojen syrjimiseen, emme voi nykyajan perspektiivistä paheksua Amerikan intiaanien joukkomurhia. Tietenkin kaikki julmuudet on asetettava oikeaan historialliseen kontekstiin, muuten voimme syyllistyä vääränlaiseen paheksuntaan ja demonisointiin. Pahan arkipäiväisyys kun on kavalimmillaan uskomista hyvään ja hyvän määrittelyssä ajalla ja uskomuksilla on ratkaiseva merkitys. (Terrence Malickin Uusi maailma on elokuva, joka herättää intuitiivisesti ja ilman välitöntä arvottamista juuri näitä kysymyksiä.)  Mutta kun tuollaisia itseään ja edustamaansa kulttuuria syyllistäviä argumentteja käytetään, se liian usein on retorista ja relativismiin naamioitua puolensa valitsemista ja asenteellisuutta, ei halua avata keskustelua laajemmin, syvemmin ja neutraalimmin. Silloinhan tuo retoriikka olisikin asiallista ja perusteltua. Implisiittinen asenteensa puolustaminen, itsensä sulkeistaminen ulos diskurssista, on minusta tuossa retorikassa häiritsevää. Kuten Trumpinkin Putin-kommentissa. Toisin sanoen: mitä relativisti ja itsensä syyllistäjä jättää sanomatta, on aina se tärkein kysymys.* Mikä on vaikkapa sitten Trumpin motiivi relativoida politiikka uutisoinnin kuvaamalla tavalla? Se on ehkä tärkeämpi kysymys kuin syyllistää itseämme historialla. Mitä hän rajaa relativismillaan pois?

"Minun aikanani kaikki muuttuu ja odotan samaa Putinilta." Mikä estää häntä sanomasta vaikkapa noin? Onhan hän hullumpiakin asioita luvannut.

-

*Ks. vaikkapa kirjoitukset Halu, himo, vietti ja rakkaus: sublimaation ideoliginen ansa,  Hyvän ja pahan selittämisesta ja Runous haastaa relativistin. Niissä yritän maistella ideoligisen ja itseään syyllistävän valikoivuuden rajoja.

ONKO HANDKE YLEVÄ?

Handke vaivaa minua niin paljon, että hänestä on nyt vihdoin kirjoitettava oma tekstinsä.

Kivun kiinalaiseen aina palaan, koska olen pitänyt siitä eniten. Siis niistä romaaneista, joita Handkelta olen lukenut. Mutta sekin ärsyttää minua nykyään ihan hirveästi jostain syystä. Tai no. Kyllä minä tiedän syyn: en osaa päättää, onko Handken taide älyllistä kitsiä vai ei. Onko Handke liian pateettinen ollakseen ihan uskottava? Onko hän paskaa vai kultaa? Nämä kysymykset vaivaavat minua niin paljon, että se häiritsee lukemista. Handke tuntuu arvoitukselliselta mutta  samalla tyhjältä; hänen syvyytensä jotenkin tarkoitukselliselta ja rakennetulta.

Volter Kilvestä olen kirjoittanut täällä otsikolla Kirjoittamisen kopeus. Alastalon salin meta-asenteesta, narsistisesta poseeraamisesta, kielestä ja tyylistä kielen ja tyylin vuoksi, nautin ehdoitta. Siinä ei tunnu olevan mitään keinotekoista. Kun Kivun kiinalainen 1985 ilmestyi suomeksi, rakastin sitä. Uskoin siihenkin ehdoitta, sen ylevään syvyyteen ja varmaankin siksi kun tunsin itsekin sitä lukiessa olevani ylevä ja syvä. Kirjoitin jossain vaiheessa kirjan etulehdelle Husserlin sanat: "Ensin meidän on epochessa kadotettava maailma, jotta voisimme sen löytää jälleen ja nyt universaalissa merkityksessään."  Kun nyt luen Handkea, tuo antamani merkitys tuntuu lattealta. Liian ilmeiseltä. Jopa pinnalliselta hölynpölyltä. Eikä Husserl sinänsä vaan Husserl Handken yhteydessä. Tai Handke Hasserlin yhteydessä. Pikkuisen vaivaannuttavalta, jopa.

Minä siis ainakin olen muuttunut. Mutta ehkä olenkin aina tulkinnut Handkea väärin enkä enää vain osaa tai viitsi lähestyä häntä oikein, ehkä niin.

Elokuvan Kivun kiinalaisesta kuitenkin haluaisin tehdä. Kuvaisin kirjailijaa joka kirjoittaa itselleen ylevää imagoa. Itse syvyyteensä uskoen. Kertojaääni lukisi romaanin lauseita elegisellä saksalla ja kirjailijan vieraantunutta samoilua tietenkin kuvattaisiin lauseden virratessa taustalla. Todellisuus olisi sopivasti outo; muiden ihmisten käyttämät lauseet kummallisesti irrallisia kirjailijan korvaan. Kuin vihjeitä jostain syvemmästä. Arvoituksia. Välillä kirjailijaa kuitenkin kuvattaisiin toisten näkökulmasta. Silloin hän vaikuttaisi pelkästään oudolta ja kaikki eteerinen ja eleginen sävy elokuvasta katoaisi. Hänen ympärillään olevat ihmiset tuntuisivat olevan todemmin olemassa.  Ei syntyisi mitän epochea eikä myöskään mitään universaalia. Vain ärsyttävän ja vähän tosikkomaisen kummajaisen banaali filosofia joka ei viittaisi mihinkään. Mutta yksittäisten ihmisten moneus olisi ehdottoman kaunista, heidän konkreettisuutensa ja arkipäiväisyytensä.

Ja kyllä. Mielestäni Handke ainakin haluaa  olla syvä ja ylevä. Ja tuntuu siksi vähän falskilta.

VERAANNUTTAVA SUOMENNOS

Teksti ei saa tahattomasti vieraannuttaa lukijaansa. Joskus käännös voi tehdä sen. Luin taas Annie Proulxin hienoa novellikokoelmaa Lyhyt kantama, jonka on suomentanut Marja Alopaeus. Ensimmäisessä novellissa Puoleksi nyljetty härkä puhutaan vasikoita ja partiolaisia tappaneista leijonista. Tiedän että  Amerikassa puumia kutsutaan myös vuoristoleijoniksi, mutta eikö hämmennyksen ja vieraannuttamisen välttämiseksi olisi syytä suomentaa eläin puumaksi? Tai sitten Alopaeus luulee että Amerikassa on leijonia.