VANKILAKIRJAT

Tyhjennän hyllyäni "turhista" kirjoista. Osaksi lähenevää muuttoa varten, mutta muutenkin. Jälkeläisten ei ole mukavaa miettiä, mitä tehdä kirjoilleni kun minusta joskus aika jättää. (Tyttäreni on selvästi tyytyväinen projektistani.) Ja kyllä tämä tuntuu jotenkin niin puhdistavalta ja vapauttavalta tämä ylimääräisen ja jotenkin turhalla tavalla velvoittavan materian raivaaminen silmistään ja mielestään. Lahjoitan kirjat Vaasan vankilalle. Rikosta, katumusta, filosofiaa, runoja, dekkareita, logoterapiaa... Noin 10 hyllymetriä. Naiskirjailijoitakin olen ujuttanut mukaan vaikka lukijakunta tietenkin koostuu miehistä. Ja yhdestä Beckettistäkin luovuin. Jo työni puolesta minun on uskottava ihmisen mahdollisuuteen muuttua, myös lukutottumuksissaan.

Hyllyä putsatessani osui käsiini kirjoja, joita en enää muistanut tarvitsevani tai joihin en ollut hankkimisen jälkeen koskenut. Joitakin kirjoja lukaisin vielä hätäisesti ennen lopullisia jäähyväisiä. Kirjoista luopuminen oli yllättävän helppoa, koska hyvin näytin sittenkin tietävän, mikä vielä on tärkeää. Tämä on vähän niin kuin oman päänsäkin siivoamista.

Ajattelin kirjoja pakatessani myös vankilaa lukemisen paikkana. Rajatussa vapaudessa on aikaa johonkin uuteen. Ehkä kirjaston hyllyjä katsoo siellä toisin silmin kuin vapaudessa. Salaa muilta, niin vangeilta kuin työntekijöiltä, melkein itseltäänkin. Joillekin vankilaan sijoittamilleni sanonkin, että yritä ajatella paikkaa luostarina ja keskittyä kerrankin kunnolla itseesi ja arvoihisi. Nyt voin vielä lisätä, että siellä Vaasassa on muuten aika hyvä kirjasto, jota voit meditaatiossasi hyödyntää.

NÄYTELMÄSTÄ HIENOKSI ELOKUVAKSI: Fences/Aidat

https://www.keskipohjanmaa.fi/144268/roskakuskin-kuolema/s/347c638a

http://www.filmgoer.fi/new/elokuva/fences



Yllä kaksi linkkiä Denzel Washingtonin ohjaaman ja August Wilsonin (1945 - 2005) omasta näytelmästään kirjoittaman Fencesin arvioihin.

Käykää lukemassa valaisevat arviot linkeistä ja katsokaa hieno elokuva deeveedeeltä.

Yhtä asiaa kummatkaan noista kirjoittajista eivät kuitenkaan huomanneet kysyä. Miten Washingtonin näyttelemän isän katkeruus valkoisia rakenteita kohtaan ja luonteen perimä (myös hänen isänsä oli brutaalin väkivaltainen ja mikä oleellista, myös seksuaalisesti) jatkuu perheessä hänen kuoltuaan? Jatkuuko rakenteellisen epätasa-arvon sisäistämisen ja luonteesta kumpuavan väkivallan kehä?

Kysymys on oleellinen sen suhteen, miten elokuvan kokee. Se miten leski lopussa puhuu pojalle, joka kieltäytyy tulemasta julman isänsä hautajaisiin, ei lupaa hyvää. Leski tuntuu melkeinpä hyytävällä tavalla romantisoivat miehensä kasvatusperiaatteita. Oikein pelottaa pienen tyttären puolesta. Häntä kun äitipuoli lupaa kasvattaa kuten miehensä kasvatti nyt syystäkin hautajaisista kieltäytyvää poikaansa. (Eli suojellakseen lasta pahalta valkoiselta maailmalta?) Onko isän katkeruus valkoisia kohtaan - tai ainakin sillä selitetty julmuus läheisiä kohtaan - peruuttamattomasti jäänyt elämään perheeseen? Siltä tuntuu kun leskeä kuuntelee; aivan kuin joku muu, eli isän tahto, puhuisi hänen kauttaan.

Auringon pilkistämisen pilvien takaa elokuvan loppukohtauksessa voi ajatella olevan irvokasta sarkasmia ja onnellisen lopun ironisointia. Isävainaako se sieltä vielä viimeisen kerran paskasta elmästään vapautuneena kurkistaa - vieläkään inhottavuuttaan ymmärtämättä?

Toivon todella, että kyseessä on hieno ja julma ironia. Ja myös julma itsekritiikki rakenteelliseen sortoon vetoamista ja sillä käyttäytymistään selittämistä kohtaan. En voi enkä halua uskoa muuta tuosta äitipuolen ymmärtämättömästä julmuudesta poikaa kohtaan enkä satumaisesta auringon ilmestymisestä. Mutta jos olen väärässä, elokuva tuntuu oudolla tavalla hyväksyvän henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

SCORSESEN HILJAISUUS

Papiksi ensin aikoneen Scorsesen muuten tylsä uutuus kysyy mm. nämä isot kysymykset:

Kuinka vahva ihmisen luottamus armoon sittenkään on? Tai jumalan kaikkitietävyyteen? Tarvitseeko tai saako uskoaan todistaa ihmisen kärsimyksen hinnalla? Ja kenelle sitä on itsensä lisäksi edes tarpeellista todistaa? Entä haluaako epätietoinen yksilö marttyyriudessaan aina lopulta pelastaa vain itsensä? Missä määrin marttyyrius mitataan kanssaihmisten verellä?  Onko martyyriudessa lopulta mitään kunnioitettavaa? Uskooko ihminen oliollista jumalaa enemmän uskoonsa, jota hänen on todisteltava itselleen? 

Shūsako Endon romaania en ole lukenut, mutta lienevät samat kysymykset siinäkin tärkeitä. (Tuohon sukunimen oohon en tuota yläviivaa löytänyt.)

MUSIIKILTA NÄYTTÄVÄ ELOKUVA (päivitys 19.9.)

Christopher Nolanin Dunkirk on sinfonia. Ei nykymusiikkia, mutta varovaista modernismia. Ihan lopussa vähän  liikaa sentimentoa, mutta kauniisti soiva kokonaisuus silti. 4 ja puoli pinnaa.

Joskus elokuvat tuntuvat yhtä paljon soivan kehossani kuin näyttävän joltain. Jos pysytään tällä vuosikymmenellä, niin Dunkirkin lisäksi Gareth Evansin Raid 2, Spielbergin Lincoln, osa Malickin Elämän puusta ja Tom Hooperin Kuninkaan puhe ovat minulle tällaisia elokuvia. Trierin Melankolia on siinä rajalla.

Päivitys:

Filmihullun 4/17 arviossaan Mikael Leskinen kirjoittaa, että Dunkirk on ennen kaikkea elokuvaspektaakkeli ja että sellaisenaan hieno teos, ja että vain sellaisena se olisikin rehelustä markkinoida, ei sen syvällisempänä juttuna.

Leskinen muotoilee asioita hyvin. Joskus saa lukea toisen sanomana jotain, mitä ei itse ole osannut ilmaista. Tämä jokin voi sitten jälkikäteen joko huonontaa kokemusta tai parantaa sitä. Ehkä tuolla ei niin nykymusiikillisella sinfonialla hain jotain tuollaista. Nautin muodon suvereenista halinnasta enkä edes odottanut sen lumoamana muuta. Halusiko Nolan sitten edes kertoa enempää kuin säveltää upeaa sinfoniaa? Se lienee nyt se oleelinen kysymys.

TUNTEELLA KYLLÄSTETTY JÄRKI 4: relativistin järkkymättömyys

1
Relativisti (ainakin se sellaiseksi tunnustautunut, jonka kanssa olen asiasta keskustellut) näkee rangaistuksen vaatimukset ja rangaistusjärjestelmän ikään kuin vallasta itsestään syntyneenä, ilman minkäänlaista universaalia - myös esimerkiksi muilla kädellisillä ilmenevää - oikeudentunnon ydintä. Relativistin konstruktio selittää seurausta ennen syytä.

2
Mitä voin tehdä tulematta hulluksi?* Relativistille tämä on pitkälti tarpeeton kysymys Tai ainakin hän uskoo sen olevan tarpeeton. Hänen todellisuuskäsityksessään myös tunteet ovat suhteellisia ja vapaasti valittavissa. Relativisti uskoo järkiperäisyyteensä loppuun saakka.

3
Relativistin (varsinkin jos aate on vasemmistolainen) konstruktio jää helposti sellaiseksi poliittiseksi ja filosofiseksi retoriikaksi, jossa (rikoksiin syyllistynyt) kansalainen nähdään kohteena ja (rankaiseva) valtiokoneisto toimijana. Jollain välttämättömällä logiikalla tässä luodaan eräänlaista epäoikeudenmukaisuuden, uhrin ja uhriuttajan alkumyyttiä; enemmän aatetta kuin tieteellistä mallia. Ja minusta kyllä tuntuu, että halutaankin luoda enemmän sitä kuin kysyä viimeistä kysymystä. Viimeisin kysymys kun vaikeuttaisi poliittisen filosofoinnin puhtautta ja puolien selkeää jakamista.

4
Tietenkin myös biologiset selitykset ja viittaukset hulluksi tekeviin tunteisiin voi nähdä alkumyytiksi, mutta ainakin ne pitää ottaa mukaan ennen poliittisen uhrimyytin rakentamista. "Biologinen kaltaisuutemme" hyvässä ja pahassa vaatii selitystään, sitä ei voi ohittaa. Se joka ottaa biologian ja kanssaihmistemme moraaliset tunteet ja reaktiot huomioon, ei voi tyytyä vastauksissaan kehään, jossa vakuutellaan vallan rankaisevan vain siksi, koska se on päättänyt haluta rangaista.

5
Näkemys moraalin yleisestä suhteellisuudesta ja (sosiaalisesta) konstruktiivisuudesta ei muuta tässä mitään. Totta. Ehkä jokin mutaatio tai mullistus tulee joskus muuttamaan käsityksiämme hyvyydestä ja pahuudesta sekä rangaistuksesta niin paljon, että lajimme nykyisessä tuntemassamme muodossa ja elämäntavassa kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Moraali on tietenkin suhteellista, mutta "vain" siinä määrin kuin tämä mahdollisimman hyvin toimiva yhteiskuntamme ja olemassaolomme sitä on. Suhteellisuuden mukana liikkuu kokonainen manner.

-
*Ks.  Tunteella kyllästetty järki: sarjamurhaaja erehtyy

YLIAISTILLISTA TIETOA

"Olin lukioikäisenä radikaalivasemmistolainen, niin kuin monet sen ikäisenä ovat. Se ei kestänyt kovin kauaa, koska en osannut koskaan aidosti omaksua vasemmistolaista ihmiskuvaa. Kaikissa sosialistisissa aatteissa on läsnä tietty alkumyytti, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyväntahtoinen mutta vääränlaiset olosuhteet pilaavat hänet. Se on eri asteisena kaivettavissa esiin kaikista saman kategorian aatteista sosiaalidemokratiasta anarkismiin. Se ei perustu mihinkään oikeaan kokemukseen tai tietoon ihmisen toiminnasta, se on jonkinlaista lapsenuskoa josta halutaan pitää kiinni vaikka mikä olisi. Ymmärrän tarpeen ajatella noin, mutta minusta ei siihen ole.

Mutta nopealla vieraantumisellani siitä maailmankuvasta oli myös eräs merkittävämpi ja radikaalimpi syy. Totesin, etten oikeasti haluaisi elää sellaisessa maailmassa, josta kaikensorttiset idealistit ja utopistit haaveilevat. Sosiaalisen tasa-arvon, sukupuolten tasa-arvon, maailmanrauhan ja sen sellaisten toteutuminen tarkoittaisi maailmaa, joka olisi tappavan yhdenmukainen ja ikävä. Sellainen kuin ylivalotetut kuvat paratiisista Jehovan todistajien lehdissä. Konflikti, eturistiriidat, kilpailu ja hierarkia on syväkoodattu ihmiseen, ja niiden redusoiminen pois on ihmisyyden typistämistä, vaikka se aina tehdäänkin humanismin nimissä. Spengler, jota aloin lukea joskus parikymppisenä, sanoi että pitkän sodan kestää vain harva mutta pitkää rauhaa ei kestä kukaan."

Näin Hännikäinen Marginaliansa itsehaastattelussa ja likipitäen samoin sanoin Lihamyllynsä sivulla 134.

Olen paljossa samaakin mieltä.  (Ja Lihamyllyä oli viihdyttävää ja inspiroivaa lukea, kuten tämäkin kommenttini todistaa.) Mutta ei Hännikäisen näkemys perustu sen enempää kokemukseen kuin tuon ylioptimistisen vasemmistolaisen humanistinkaan. Vai missä "tuonpuoleisuudessa" hän (tai sen kummemmin Spengler) on käynyt mittaamassa, paljonko rauhaa ja tasa-arvoa ihminen sietää?* Ja miksi esimerkiksi homoseksuaalin pitäisi epätasa-arvollaan lunastaa tuo ihmisen metafyysinen olemus, Totuus, jonka Hännikäinen jostain tuntemattomasta syystä minua paremmin tietää? Miksi hän yleensäkin valitsee juuri nuo esimerkit alkuperäistä ihmistä estäviksi arvoiksi? Minusta jotenkin tuntuu, ettei hän sittenkään paljasta - edes itselleen - todellisia motiivejaan. 
-


* Tulee mieleen Sören Kierkegaardin perustelut subjektiivisen uskon ja vapauden "välttämättömyydelle": "Jos (---) jatkettaisiin todistelua (---) kristinuskon totuudelle, päädyttäisiin lopulta siihen kummallisuuteen, että juuri kun kristinuskon totuus saataisiin todistetuksi, sen ilmiö läsnäolevana ilmiönä olisi päättynyt." (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus s. 49)

Miten niin läsnäolevana ilmiönä päättynyt? Mistä ihmeestä Kierkegaard nimittäin voi tietää, millaista läsnäoloa tuon mainitsemansa ilmestyksen (niin, mitä muuta se voisi olla?) ja nykyisen maailmankuvan hajoamisen jälkeen olisi olemassa? Kaipaisimmeko enää vapaata hengen subjektia, joka paremman puutteessa yrittää uskoa tuonpuoleiseen? Kaipaisimmeko edes subjektia ollenkaan? Olisiko meillä enää sellaista halun rakennetta? Kuka tietää?

(Kuva on osa Francis Baconin Omakuvasta.)

SUVAKKISUOMILEIJONAPAIDAT (päivitetty 17.11.2018)

En laita nyt tähän kuvaa, netistä löytää suvakkisuomileijonapaitoja. Hämmästyin kun näin noissa mainioissa paidoissa burkaan pukeutuneen Suomileijonan. Miten siihen pitäisi suhtautua? Kun tuntuu etteivät ideoijatkaan ihan olisi osannet ajatella asiaa tappiin saakka. Paidan on tarkoitus haastaa konservatiivista leijonamielisyyttä, mutta burkaan pukeutuneen leijonan käyttäminen provokaation välineenä on ongelmallista. Se on väistämättä maskuliinisen (ei tosin valkoisen heteromiehen) hegemonian luonnollistamista. Eikä se, että yksilö sanoo pitävänsä burkaa vapaaehtoisesti, muuta asiaa. Sisäistetty herruus on monitahoisempi juttu, samoin vapaaehtousuuden osoittaminen jonkin vaatteen käytössä. Se onnistuu vain riisumalla vaate julkisesti. Ja vaikka yksilö riisuisikin, niitä ei niin vapaaehtoisiakin on maailmalla vielä ihan liikaa, että tämä provokatiivinen suvakkileijonapaitaretoriikka toimisi ongelmitta. Paita on nolo lapsus. Huonoa ajattelua hyvällä tarkoituksella.

Burkasta on vaikea puhua an sich, koska sillä on epäilemättä monia salaisia naista kontekstissaan "vapauttavia" funktioita. Välttämättömyydestä on tehty hyöty kun sillä on laajennettu "rengin" vapautta herran katseelta ikään kuin sisältä päin. Minusta hegemoninen pakottavuus on kuitenkin se taso, joka on pidettävä tarkasti mielessä, jotta asun väkivaltaista tehtävää ei unohda. Varsinkin jos ja kun asua käyttää poliittisessa ja relativistisessa retoriikkassa. Tätä tarkoitan tuodessani esiin esimerkiksi nämä suvakkusuomileijonapaidat. Paitojen viesti sinänsä on mainio.

KUVOTUSTA

Sartren Inhon alkuperäinen nimi La Nausée, kuvotus, olisi parempi. Inho on reaktio jotain sellaista kohtaan, mitä ei edes halua koskettaa. Kuvotus taas on reaktio jostain sellaisesta, aineellisesta tai "muuten huonosta", mikä on jo sisälläni, myös valinnoistani riippumatta ja jopa osana inhimillisyyttäni. Sartren yhteydessä kuvotus on jotakin, joka ei oikein asetu tietoisuuden matriisiin, jokin olevan ylimäärä, mistä haluaisi eroon. Voisi ajatella, että kokemamme huono muistuttaa tuosta ylimäärästä, olevan ja tietoisuuden erosta, hyvä taas on aineen huomaamatonta sujuvuutta, tietoisuuden "saumattomuutta".

Myös hyvä voi tietenkin tilanteesta riippuen olla huonoa. Hyväkin voi kuvottaa. 

"Radikaalinen humanisti on erityisesti virkamiehistön ystävä. ’Vasemmistolaisen’ humanistin suurimpana huolena on ihmisyysarvojen vartiointi. Hän ei kuulu mihinkään puolueeseen, koska hän ei halua pettää ihmisyyttä, mutta hänen omatuntonsa on nöyrien puolella. Nöyrille hän uhraa kauniin klassillisen sivistyksensä."

Tämä lainaus Sartren Inhosta sopii mainiosti rikosseuraamustyöntekijän karikatyyriksi. Eräänlaista ihmisyyden vartiointiahan tämä homma on: "Tuomitse vain teot, älä ihmistä; luota hänen kykyynsä muuttua." Useimmiten näihin periaatteisiin on helppoa sitoutua. Eikä siihen edes tarvitse avuksi ammatillisuutta, kanssaihmisyys ja kädellisen hyväntahtoisuus riittää. Silti täytyy myöntää, että nöyrille minäkin uhraan mieluummin tuon klassisen sivistykseni: helpotun vasta, jos tuomittavien tekojen tekijä vilpittömästi katuu. Tai edes kiittelee humaaniuttani (se kun mielestäni on katumuksen efekti). Siinä ihmisen ja hänen tekojensa raja kulkee, helpotuksessani. Eli jossain hyvän ja huonon välimaastossa. Ihmisyys voi olla kuvottavan epätarkkaa.

AVARUUSSEIKKAILU 2001

Katsoin Stanley Kubrickin Avaruusseikkailun piiiitkästä aikaa kun tuli Teemalta. Deeveedeeltä katsottu edellisen kerran ja silloin tuntui yliarvostetulta. Elokuvissa nähty joskus 80-luvun alussa. Nyt tuntui taas mielekkäämmältä. Ihmisen halu saada vastauksia jää havaitsemisen ja kokemuksen tasolle eikä syvemmälle edetä. Mitään ei selviä. Matka tehdään joko psyyken sisäisessä tai empiirisen ulkoisessa tilassa ja ajassa, mutta mitään syvyyttä ei ole. Transsendenttia agenttia ei löydy. (Ja ilman agenttia tanssendentti on sekin vain "sitä samaa".) Tämä arjen kokemus ja kosmiset siirtymät eivät anna kumpikaan vastauksia. Ja jos monoliitin olisikin lähettänyt joku meitä viisampi olevainen, mitä sitten? Miten tämä matkojen taso siitä muuttuisi? Tuntisimme itsemme ehkä entistäkin neuvottomammaksi paiskatessamme kättä ylempiemme kanssa. Samastuisimme luultavasti siihen monoliittia eläimellisesti ihmettelevään esi-isäämme enemmän kuin uusiin tuttaviimme. Pelkkä havaintojen ja elämyksen taso toimii etsiessämme vastausta, vain tapahtuminen tapahtuu. 

Tämän ontologisen tautologian kuvaamiseen elokuva taitaa olla taidemuotona paras, omimmillaan. Se  voi näyttää ajan, liikkeen ja tilan ilman sanoja ja jättää yleisön kaiken ulkopuolelle. Siksi se voi visualisoida neuvottomuuden täydellisesti. Ehkäpä Kubrick ajatteli juuri tätä.

Rakasta elämää. Siinä on se syvin viesti, minkä Avaruusseikkailu 2001 voi antaa.

-

Tämä postaus on aika hyvä. Otsikon vaihtaisin. Ihminen kohtaa korkeintaan itsensä.

http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87165-kubrickin-avaruusseikkailu-teemalla-kun-ihminen-kohtaa-luojansa

SUOMI 100: Kansallistunne herää

Volter Kilven Alastalon salissa on romaaani, joka samalla sekä nousee kansallisuuteni yläpuolelle että myös saa nosteensa siitä. Että meillä on jotain näin ainutlaatuista kirjallisuudessamme: joku on kirjoittanut yli 800 sivua vain kokeillakseen, miten pitkälle kielemme ja sillä luotu tilan ja ajan suhde venyy ja paukkuu.

ARMOSTA: Jussi Parviaisen monologit ja A-studio 5.7.

Parviaisen monologit ovat kuunneltavissa Yle Areenalla. 4 osaa. Suosittelen erityisesti jaksoa, jossa hän puhuu armosta. Se on kyllä rautaa. Tiivistäen: Parviainen neuvoo "heittämään armon seinään", koska se on kaiken olemassaolon ratkaisematon vastakohta ainakin niin kauan kuin aivofysiologiamme ei kykene sitä tässä kärsimyksen ja katkeruuden maailmassa hyväksymään. Armo ei vielä tule todeksi. Kuitenkin meille vielä tuntemattomassa evolutiivisessa tulevaisuudessa armon aito kokeminen on ehkä mahdollista, koska aivot tutkimustenkin mukaan muokkautuvat ajattelun, uskomusten, lumeen ja käyttäytymisen myötä. Siihen asti ihminen kuitenkin kertoo itselleen helpottavaa tarinaa, juonta, ratkaistakseen kohtalonsa mielettömyyden.

Voisi melkeinpä väittää, että tätä ihmisen osaa helpottavaa juonta on kaikki kulttuurimme, sen tuottamat melodraamat Jobista ja Abrahamista aina eksploitaation hurjimpiin kostofantasioihin. Eikä filosofian historiakaan tältä säästy. Woody Allenin mukaan Nietzschen filosofia on filosofiaa itsepetoksen väistämättömyydestä. Tässä olen pitkälti samaa mieltä Allenin kanssa (vaikka muuten mies nykyään aiheuttaa minussa ennemminkin ristiriitaisia tunteita).

Parviaisen mainio mietiskely pisti ajattelemaan eilistä A-studiota (ja palaamaan vanhaan aiheeseeni). Siinä homoparin vihkinyt pappi odotti seuraamuksia tottelemattomuudestaan. Siis ihan odotti niitä päästäkseen kärjistämään ristiriitaa. Perustava kysymys kuului, miten kirkko selviää tästä umpikujasta uskottavasti fundamentaalin ja liberaalin kristillisyyden ja maallisen lain ristipaineessa? Kirjoituksessani Onko nietzscheläinen armo mahdollinen? ehdotin - uskonnottoman röyhkeydellä tai vapaudella, kuinka vain - puhtaasti Jumalan ja häneen uskovan yksilön väliseen armoon heittäytymistä seurakunnan asettamista ehdoista piittaamatta. Siis ihan helvetillä pelottelunkin uhalla, ja vieläpä vaikka siihen itsekin jossain sisimmässään yhä, edes salaa, uskoisi. Eli rakastamaansa Jumalaa haastaen rakastaisi toista ihmistä sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta. Armon ylivoimaisuuteen olisi siis luotettava jopa armottominta tuomiota uhmaten. Kaikki muut ratkaisut kun tuntuvat johtavan vain perustelujen ja puolustelujen opilliseen ja metafyysiseen kehään.

Ei siis ole lainkaan uskaliasta vaan pelkästään johdonmukaista kysyä (kuten tuossa mainitsemassani kirjoituksessa jo kysyin): kuka voisi tässä ajassa todistaa armon arvaamattomuutta, armon subjektiin avaavaa kuilua, homoseksuaalia kristittyä uskaliaammin ja todemmin? Eikö tämä jos mikä ole nietzscheläistä armoa? Mutta uskaltaako Kirkko luottaa armoon näin paljon? Siis niin paljon, että se jättäisi armon haasteen pelkästään Jumalan ja yksilön väliseksi asiaksi? Ja jos armo on aidosti Jumalan ja yksittäisen ihmisen välinen asia, niin mihin ihmeeseen tässä tarvitaan tätä Kirkon sisäistä kamppailua? Pelon ja tyhjyyden käsittelemiseenkö?

IT COMES AT NIGHT

Oli ainekset piinaavaan mestariteokseen mutta kolmeen pinnaan se jäi.  Aikaa hukattiin turhaan jahkailuun sekä pojan unikuviin.

Mutta kattokaa ite.

FILOSOFIAN PUOLUSTUS

Kun filosofia äärimmäisessä muodossaan muuttuu runoudeksi, se viimeistään perustelee olemassaolonsa. Tähän ei tietenkään tarvita itse runoutta avuksi, filosofia pärjää kyllä omillaan, mutta Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista on taas mainittava. Aina vain, kun muuta en keksi, Haasjoen Planeetastakin huolimatta. (Se ei herättänyt minussa samanlaista pakottomuuden tunnetta; juuri tunne pakottomuudesta on Tennilässä poikkeuksellista.) Tennilän "saranalauseet" näyttävät sen, mitä ei voi sanoa. 

AJATON ORWELL

"[O]n mahdotonta lähestyä asioita todella objektiivisesti, koska jokainen on muodossa tai toisessa nationalisti. Vasemmistointellektuellit eivät pidä itseään nationalisteina, koska he yleensä ovat siirtäneet uskollisuutensa kohdistumaan johonkin vieraaseen valtioon, kuten Neuvostoliittoon, tai ilmaisevat sitä vain negatiivisena, kuten vihaamalla omaa maataan tai sen vallanpitäjiä. Mutta heidän ajattelutapansa on olennaisesti nationalistinen, koska he ajattelevat pelkästään valtapolitiikan ja arvovaltakilpailun ehdoin. Oli edessä mikä tilanne tahansa, he eivät sano: 'Mitkä ovat tosiasiat? Mikä on todennäköisyys?', vaan: 'Miten saan tilanteen näyttämään sellaiselta, että oma ryhmäkuntani on pääsemässä jonkin kilpailevan ryhmäkunnan niskan päälle?' (---) Ja sama koskee anarkisteja, pasifisteja, konservatiiveja, ties ketä." 




Jokainen lisätköön Neuvostoliiton ja vasemmistointellektuellien tilalle haluamansa "nimikkeen".

Sitaatti on osa Orwellin Partisan Review'n Lontoon kirjeestä joulukuulta 1944. Kirje sisältyy Jukka Kemppisen valitsemaan ja suomentamaan esseekokoelmaan Kun ammuin norsun (WSOY 1984). Samassa kokoelmassa oleva essee Nationalismista avaa aihetta lisää. Kuva on osa kantta kyseisestä kokoelmasta. Myös hienosta esseestä Kosto on karvas inspiroitunut kirjoitukseni löytyy Orwell-tunnisteesta.

ENSIMMÄINEN OMA KIRJANI

Sain Tarzanin pedot muistaakseni joululahjaksi 10-vuotiaana. Tai vähän nuorempana. Se oli lukukokemus jota en unohda, enkä sitä hetkeä, kun lahjapaketin avasin ja näin tuon kansikuvan. Rakastan yhä näitä J. Allen St.Johnin kansia ja kuvituksia. Ne ovat ehdottomasti vieläkin parasta Tarzan-kuvitusta ikinä. Myös sarjakuvat ja kaikki elokuvat mukaan lukien. Tarzan on näissä kuvissa arvaamaton, peloton ja villi. Eikä lihaksikas vaan vain jäntevä. St.Johnin näkemys Tarzanista on minulle se oikea.