SANAT JA TUNTEET

Lakimies vai juristi? Tietenkin juristi. Kulttuurievolutiivisesti se on tätä päivää. Se tuntuu myös helpolta ja luonnolliselta, koska se on jo olemassa sisäisessä rakenteessani. Mutta jos korvaavaa sanaa ei tahdo löytyä, millä tyhjä paikka täyttyy? Millaisilla asenteilla, tunteilla, mielikuvilla, ja ajatuksilla? Itse huomasin, uskomastani edistyksellisyydestäni huolimatta, että kun korvaaja löytyy heti tai on jo olemassa, asia ei herätä niin vahvoja tunteita; ne nousevat, jos nousevat, esiin enemmänkin retorisesti, viileämmässä rekisterissä.

Käytännöllisesti katsoen tietoisuus on tila, johon syntyy alati täyttyviä tyhjiä paikkoja (niin, ettei tyhjyyttä koskaan ole osoitettavissa). Ja koska vapaasta tahdosta on tässä turha puhua, on puhuttava arvoista ja siitä historiasta, jossa arvot ja aatteet joko säilyvät ennallaan tai uudistuvat. Eli liikuttavat sitä vapaaksi uskomaamme tahtoa. Toisin sanoen on tarkasteltava valppain mielin tunteita, jotka sanoista tyhjentyviä paikkoja täyttävät.

Tietenkin vasta aika näyttää, miten sukupuolineutraalit nimikkeet vaikuttavat asenteisiimme. Vähän niin kuin tupakkalaki on vaikuttanut asenteisiin ja käyttäytymiseen huomaamatta.

MYRSKYN JÄLKEEN YLE AREENALLA* JO NYT (täydennystä 1.10.)

Leea Klemolan ja Kaarina Hazardin minisarja on niin ajan hermolla, että siitä epäilemättä kuuluisi pitää, mikäli haluaa kuulua hengen etulinjaan. Julkisuus ja turvattomuus; vakautensa menettäneet turvallisuuden ruumiillistumat eli poliisit median ehdoilla. Hallitsematon, liian kauan torjuttu intohimo puhkoo rakenteiden läpi heti, kun rakenteellinen vastustuskyky heltiää. Dialogi on herkullista ja hauskaa, liikutaan farssin rajoilla vakavin ilmein. Teatteritaiteelle tyypillisiä elliptisiä, siis ei oikeastaan suoraan sille toiselle hahmolle, vaan jonnekin dramaturgiseen eksistenssiin puhuttuja lauseita. Ja hienoja lauseita. Ja hienoja otoksia. Tai erityisesti yksi. Pitkä puhumaton kuva Hazardista vessan peilin edessä pyyhkimässä käsiään pistää nieleskelemään tyhjää. Hienoa näyttelemistä ja tekijöiden tyylitajua.

Kaikesta tästä hienoudesta huolimatta kokonaisuus jättää minut välinpitämättömäksi. Tunteista, rakkaudesta ja intohimosta kyllä puhutaan ja niitä näytellään koko ajan, mutta lataus hukkuu ikään kuin dramaturgisten maneerien alle. Taiteen alle. Uskon ymmärtäväni tätä, mutta en tunne mitään. (Mutta ymmärtääkökään silloin mitään?) Ja vielä tuosta ajan hermosta. Miksi minusta sittenkin tuntuu, että tämä kaikki on jo nähty? En tiedä missä, mutta siltä tuntuu. Että ensi-ilta on auttamatta myöhässä; että todellisuuden juna meni jo. Periaatteessa siis kaikki lähtökohdin toimii, mutta tämä on kuin jauhaisi makunsa menettänyttä purkkaa.

Ehkä Myrskyn jälkeen olisi toiminut, jos ei olisi menty niin Taide edellä, sen kun on oltava aina niin ennakoimatonta ja edistyksellistä. Sitä siltä aina odottaa. Mutta siihen se myös liian helposti tukehtuu. Nytkin ilmaisu ja tyyli lupasivat enemmän kuin mitä kokonaisuus pystyi minulle antamaan.

Jonkun palkinnon tämä tulee aivan varmasti voittamaan.  Niin paljon se efektoi jotakin valtavirrasta poikkeavaa. Jo tekijöidensä vuoksi.
-

*Turkan Kiimaiset poliisit myös Areenalla.

ASGHAR FARHADIN KAUPPAMATKUSTAJA KATSOTTU

Jätti vähän valjun jälkimaun (toisin kuin Ero). Kiinnostavaa (ja etäännyttävää) oli se, miten naiset oli huivitettu ja hunnutettu kamerasilmää varten läpi elokuvan. Erityisesti kohtaus, jossa nainen on yksin kotona ja puhdistaa vessassa kasvojaan kietaisuhuivi päässä, herättää kysymyksiä. Mutta katsokaa ja päättäkää itse.

IHAN LYHYESTI SISKONPETISTÄ 2

Kolmas kausi alkoi ja nähty nyt kokonaan. Halusin uskoa, että tauko olisi tehnyt käsikirjoittajille terää huonon kakkoskauden jälkeen. Kun hienoja juttuja ovat kuitenkin tehneet ja yhden lähes täydellisen jakson (10/1). Olin väärässä. Yllätyksetöntä ja pitkitettyä. Hyviäkin juttuja pilattiin jatkamalla niitä, vaikka vitsi oli jo ohi. Oli toki muutama loppuun astikin hyvä seassa, mutta kymmenen jaksoa on ihan liikaa. Kaverin kanssa mietittiin, että epäilivätköhän kertaakaan itseään lausuessaan noin löysää tekstiä.

IKITIE

Jos Ikitie ei olisi kotimainen elokuva, se saisi viiden tähden antajiltaan 3 ja puoli. Viiden tähden juttu se ei missään nimessä ole. Vavahduttava sisältö olisi toiminut täydellisesti ankaralla naturalismilla ja toteavuudella, mutta nyt se on hukattu karkkiseen pintaan ja tunteita kömpelösti korostavaan musiikkiin. Näkemäänsä ei unohtanut itseään. Jostain syystä en myöskään uskonut Jussin ja Saran kolhoosiromanssiin. Siinä oli jotain  vaivaannuttavankin asetelmallista. Tommi Korpelassa ei ole vikaa, mutta hän tuntuu olevan väärässä elokuvassa. Kun katsoin tätä, tajusin arvostavani Timo Koivusalon Pohjantähteä aika paljon (huonosta lopusta huolimatta). Se oli runollista tähän verrattuna.

Keskipohjanmaa-lehden arvio on täysosuma:

https://www.keskipohjanmaa.fi/164236/perinteista-kerrontaa-ikitiessa/s/aaae0a3c.

PERSOONARONOMINIT HÄRMÄLÄISITTÄIN

Moon
soot

son

Moomma

tootta

non

PAUL VERHOEVENIN ELLE

Katsoin vasta nyt. Elle on joissain yhteyksissä määritelty jännityselokuvaksi. Sitä se ei tietenkään ole. Ei tässä kuljeta päähenkilön johdattamana mihinkään ratkaisuun. Hän ei ratkaise eikä oikeastaan valitse kunnolla mitään. Ratkaisu pikemminkin tapahtuu hänelle, ja kun se tapahtuu, elokuvan ydin vasta paljastuu. Se mikä tässä on oleellista, ei ole raiskaajan henkilöllisyys, vaan päähenkilön paljastuminen itselleen. Oikeastaan raiskaajan voisi yhtä hyvin ajatella sisäiseksi demoniksi, eikä mikään muuttuisi. Raiskaaja on epähenkilö.

Ellessä en eläydy vaan havainnoin patologiaa. Katseeni on kylmä. Seksi ja identiteetti. Siinä tämän elokuvan ydin. Tämä on sukua Haneken Pianonopettajalle. Muunnelma samasta teemasta. Dramaturgisesti Elle tuntuu ikään kuin tyhjenevän käsiin, mitätöivän motiivejaan. Jäljelle jää vain Michélen arvoituksellinen ja tyhjä hahmo.

Lopun keskustelu raiskaajan lesken kanssa on absurdi.

HASSUJA HOKEMIA OSA 1: "Raha ei tee onnelliseksi"

Sanovat siis he, jotka saavat koulutuksensa, terveytensä, päivähoitonsa, turvallisuutensa, kulkemisensa ja kulttuuripalvelunsa pitkälti itse maksamistaan verotuloista.

LAURASTA

Kun Laura Huhtasaari eduskunnan kyselytunnilla määritteli vastustettavan vihapuheen terroristien vihapuheeksi länsimaisia arvoja ja suomalaisia kohtaan, hän tiesi hyvin, keitä tämä itsetietoinen epäsymmetrisyys suututti ja keitä miellytti. Samalla hän menetti mahdollisuutensa haastaa asiallisesti hallitusta, kysyä sen edustajilta kysymyksensä kulttuurien arvomaailmojen mahdollisesta eriytymisestä. Nyt mentiin suoraa suomalaisten suojeluun, mikä sekin on vahasti neuvottomiin tunteisiin vetoavaa retoriikkaa.

Sinänsä tuo kysymys olisi ollut perusteltu. Taannoisessa suurmoskeijakeskustelussa tästä puhuttiin asiallisesti Yleä myöten ja yli puoluerajojen. Ajatus vaikkapa päiväkotien sijoittamisesta suurmoskeijaan herättää väistämättä kysymyksiä "arvojen saarekkeista" tasa-arvoon kasvattamisessa. Salakuvattu tanskalaisdokumentti imaamien kaksoisviestinnästä palautuu tässä myös ihan tolkulliseenkin mieleen. Huhtasaari ei kuitenkawn tyytynyt "episteemiseen tolkkuun" vaan vetosi koko aistikkuudellaan kannattajiensa asenteisiin ja tunteisiin.



(Näillä samoilla tulilla kysyn, voisiko joku tutkiva journalisti selvittää perinpohjin, miksi vain Suomi palauttaa ihmisiä Afganistaniin? Mitä me tiedämme sellaista mitä muut eivät? Ja poliisi voisi hakea ihmiset sijoiltansa vähemmän nöyryyttävästi. Yhdyskuntaseuraamuslaisia kun en edes puhallutta julkisesti ilman heidän suostumustaan.)

KOULUSTA KOTIIN 1967

Kyllä sitä oman luonteensa vaan tästäkin näkee. Sen mikä pysyy. Kouluun mennessä oli takkini tietysti aina napitettu, sormikkaat kädessä ja lakin lippa suorassa. Mutta ei palatessa. Muistan niin elävästi sen viitsimättömyyden tunteen käytävän naulakolla viskatessani sormikkaat koulukassiin ja jättäessäni takin napittamatta. Aina sama juttu. Lipan vinous tuohon suuntaan oikeastaan kummastuttaa kun olen oikeakätinen.

Äitiäni harmitti, tietysti. Varsinkin kun kuvatekstinä oli että "taas on maanantai ja koulumatka edessä". Vaikka kyseessä oli siis kotimatka.

Muistan seuraavan aamun. Äiti tulee luokseni ja sanoo että "tules kattomaan Juha kenen kuva täällä lehessä on". Minähän se siellä. Keskipohjanmaan kuvaaja oli tarttunut hetkeen.

Tuon itseni tunnistan teoissani yhä. Nyt tahtoa vain on pikkuisen enemmän, tosin ei yhäkään riittävästi.

ILKASSA 29.8.2014 ILMESTYNYT VERSIO VÄÄRIN KEHUTUSTA KAUNEUDESTA

Löysin tämän jo kadonneksi luulleeni Ilkan jutun vahingossa netistä. Sopinee tuon edellisen jatkoksi.

                                                                           -

Ihan aluksi teen tämän selväksi: nyt julkisuudessa puheena oleva julkea sekä miehen että naisen ulkonäön kommentointi päin naamaa on moukkamaista ja jotain todella kyseenalaisen ajankuvan ilmentymää. Siitä ei sen enempää. Mutta missä kulkee yhtäältä ulkonäön myönteisenkin kommentoinnin ja toisaalta älykkyyden ja osaamisen vähättelyn raja? Se kun varsinkin naisten kohdalla on kysymys, joka lähestulkoon luonnonlain voimalla säännöllisin väliajoin nousee esiin.

Kun miestä kehuu miten ja missä tahansa, ei se tunnu herättävän miehissä veljellistä tarvetta puolustaa väärin kehuttua lajitoveriaan. Hänen osaamisensa ja älynsä ei tunnu olevan vaarassa. Naisten kohdalla sisarhengen nostattama kollektiivinen kamahdus väärin kehutun puolesta on herkempää ja tietenkin ihan ymmärrettävää kun kulttuurievoluutiomme historiaa ajattelee: nämä herran ja orjan roolit elävät meissä, niin naisissa kuin miehissä, sitkeästi.

Toisella kauneus tuntuu olevan siis suhdanteista, toisella aina kiinnitettynä kultakantaan. Naisen aineellista puolta kehuttaessa hänen ”henkensä” tulee aliarvioiduksi, haluttiin sitä tai ei. Kyse tuntuu olevan ikään kuin tahdosta riippumattomasta reaktiosta niin kehutun kuin häntä ympäröivien kuulijoidenkin ja lopulta myös itsensä noloksi tuntevan kehujan kohdalla.

Jatkaakseni tätä uhkarohkeaakin provokaatiotani kysyn, miten tämä herran ja orjan asetelma olisi sitten murrettavissa? Minusta on selvää, että vain orja voi sen itse tehdä. Herralta on tässä armoa turha odottaa ja vaikka hän sitä antaisi, olisi siis niin sanottu kuinka tiedostava mies tahansa, hänen eleensä olisivat aina vääränlaisia. Ne olisivat jo tiedostavuudessaan liian varovaisia ja alentuvia herran eleitä, armosta annettuja, sellaisia johon orjan on suhtauduttava itsensä taas alentaen. Herralta odotetut sivistyneet ja orjaa vahvistavat armolliset eleet siis vain vahvistavat orjan elehtimistä orjan tavoin.

Naisen olisi siis luotettava pelottomasti vain itseensä ja ahmittava jopa väärin ja väärissä paikoissa tarjotut kehut pätevyyteensä luottaen ja vieläpä lisää uhmakkaasti vaatien. Tässä nainen kokee ja siten myös mahdollisesti tiedostaa herran historiaa yhä elävää miestä enemmän ja laadukkaammin; toimii uutta luoden ja itseään ylittäen. Samalla hänen hämmentävä vaatimuksensa ja arvaamattomuutensa saa mahdollisesti myös miehen näkemään itsensä toisin. Herran ja orjan dialektiikassa kun orjan aloitteet ovat oleellisia, herra unohtaa aina itsensä omaan herruuteensa. Uskon, että vain näin herran ja orjan dialektiikka - toisin sanoen naisen kohtaloksi niin helposti tuleva ruumiin ja sielun jakaminen tai ainakin mieheltä saadun kommentin täksi jakamiseksi kokeminen - alkaa hiljalleen menettää voimansa. Ei muuten.

Naiset hoi! Ei me miehet lakata teitä väärin katsomasta ja kehumasta vaikka ei sitä ääneen sanottaisikaan! Me vain kätkemme eleemme mykkään ja jo hämmentyneeseen herruuteemme. Teidän säpsähtävä loukkaantumisenne ja pelko laadukkaan ja aidon itsen vähättelemisestä on jo orjan alentumista historiallisen paineen alla, orjan identiteetin tiedostamatonta päivittämistä.

Kipeä kohta naiselle tässä tietenkin on se, että hän joutuu asettamaan kanssasisarensa hankalaan asemaan, jos tämä hänen puolestaan tuohtuu. Hän joutuu ikään kuin asettumaan väärinkehujan puolelle ja puolustajaansa vastaan; vaatimaan lisää väärää kehumista itseensä ja älyynsä luottaen ja kieltäytymään myötätunnosta ja kollektiivisesta itsensä puolustamisesta.

Paradoksihan tämä tietenkin on. Vähän kuin yhden käden taputus, kuten itämaiset filosofit ovat jossain muussa yhteydessä ajatuksensa muotoilleet. Mutta mielestäni juuri tämä eettinen paradoksi voi ajan myötä muuttaa väistämättömältä tuntuvaa dialektiikkaa. Tässä pelissä vain orja voi luoda jotain täysin uutta. Hyväntahtoisinkaan herra ei siihen pysty.

VOIKO NAINEN KOSKAAN HALUTA? (eli yritys vastata retoriseen haasteeseen; päivtetty 25.6.2018)

Uskonnollista pukeutumiskoodia usein puolustetaan tai koodin kritsoijia relativoidaan osoittamalla "yhtä lailla ihmistä alistavaan" seksistiseen pukeutumiseen. Ymmärrän tietenkin pointin, mutta jokin rinnastuksessa jää aina mieltä vaivaamaan. Kuinka vastata tuohon retoriikkaan sen omasta logiikasta käsin? (Niin kuin aina pitäisi vastata.) Tässä yritän sitä seuraavasti:

Tuon rinnastuksen kuultuani minusta tuntuu, että silloin vain jatketaan samaa alistavaa dialektiikkaa. Seksuaalinen halu on edelleen joko saatanasta tai patriarkaatista eli halutessaan yksilö tuossa rinnastuksessa aina alistuu. Halu on alistumista. Ei koskaan subjektin omaa.

Uskonnollisen ja seksuaalisesti paljastavan pukeutumiskoodin retorisen rinnastamisen voi haastaa sis kysymällä, missä määrin ja miten yksilö voi niissä itse valita halutuksi tulemisen ja sen peittämisen välillä.

Ja vielä voi kysyä, missä määrin yhteisö ja laki määrää pukeutumiskoodin ja missä määrin yksilö. Kun nämä kysymykset itseltään kysyy, huomaa bikinien rinnastamisen vaikkapa hamepakkoon tai burkaan ontuvan. Samat kysymykset voi kysyä tietenkin myös lähisuhdeväkivallan ja kunniaväkivallan rinnastamisen suhteen.

Oleellinen kysymys siis on, missä määrin laki suojaa naista yksilönä perheeltä, suvulta ja hegemonisoituneelta yhteisöltä. Muun muassa juuri tätä Simone de Beauvoir kysyy sukupuolisen kehon ja mielen historiaa valottavassa Toisessa sukupuolessa. (Ks. s. 130)





Kuva on osa Mirka Johanssonin teosta Enkö olekaan tyttösi?

TAITEEN VAPAUTTA

Luulosairaan ohjaaja Otso Kautto puhui 1.9. hämmentävästi Kultakuumeessa uskosta ja tietämisestä. Kun tai jos kuuntelette niin kuvitelkaa, että Laura Huhtasaari puhuisi saman. Hän saisi osakseen pilkkaavaa kritiikkiä. Jotain niin oleellista tieteen ja uskomisen erosta Kautto jättää sanomatta. Puhuu kuin autoritatiiviset vakuuttelijat olisivat tasa-arvoisia ja sitten vain valittaisiin tunnepohjalta kumpi tänään on oikeassa... Voi noita taiteilijavekkuleita. Ja Laura-parkaa.