ONNEKSI EI OLE PAKKO MUTTA JOS OLISI, KAIKISTA TAITEISTA VALITSISIN MUSIIKIN

https://www.google.fi/search?q=cortez+the+killer&oq=cort&aqs

KUMOUTUVA DIALOGI*

"Voiko tehdä teoksia jotka eivät ole taidetta?" 

Näin kysyi Marcel Duchamp.


"Kyllä, jos ne eivät kuulu tämän kysymyksen piiriin", 

vastaan minä.






-

*Juttu tehty Seppo J. Tannisen blogikirjoituksen Viattoman silmän paluu innoittamana. https://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2017/09/viattoman-silman-paluu.html?showComment=1514025308602#c5877616434294168445            

Toinen Tannisen postaus on myös tähän sopiva: http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2017/08/taideteoksen-ajaton-lasnaolo.html#comment-form 

Duchampin esineille suorittama fenomenologinen reduktio leikkii juuri kuvien, ajatusten ja sanojen ylivoimaisella tiheydellä, reaalisen mahdottomuudella.

WHITMANIN VALOSTA JA ÄÄNESTÄ

Kirjoittaessaan Lukemisen ylistyksessä Walt Whitmanin Laulusta itsetäni Harold Bloom harhautuu metafysiikan hetteikköön. Hän väittää Whitmanin tuntevan todellisen minänsä hämmästyttävän hyvin ja ihmettelee, miten harvoilla on sellaista tietoa itsestään. Mutta mitä tietoa tässä kenelläkään on? Whitman vain keksii itseään taitavasti. Ja mistä ihmeestä Bloom tuntee todellisen Whitmanin? Mitä hän vertaa mihin? Whitmanissa kyse ei ole tietämisestä tai itsensä tuntemisesta vaan eläytymisen taidosta.

Ihminen kieltää liian helposti kokemuksensa ja havaintonsa ajatellessaan heti olemassaolonsa syytä. Silloinhan mikään oleva ei tietenkään riitä eikä ihminen näe omankaan satunnaisuutensa kauneutta. Uskon että tätä väärää katsetta Whitman yrittää  laulaa pois laulaesaaan itsestään. Hän yrittää kesyttää syyn. Whitman on minulle amerikkalainen zen-buddhisti tai sairaudestaan parantunut Nietzsche. Hänen runoutensa on valon ja äänen puristetta. Blaken tiikeri ilman sen tekijän ihmettelyä. Whitmania on luettava elämää tunnistaen, ei syytä kysyen.

No niin. Annan Whitmanin taas olla ja pistän Sammakon julkaisemat Valitut runot hyllyyn. Kirjassa on kaunis kansi. Kuva runoilijasta. Jätän sen näkyviin.

MITÄ EHTII TAPAHTUA SILLÄ AIKAA KUN MAAILMA EI VOI OLLA VÄÄRÄ?

(Yritä olla vastaamatta. Tämä kun ei ole kysymys vaan kuva tai toteamus.)

EHDOLLISTETTU VAI TURHAMAINEN OMATUNTO?

Toivoin Yleltä  Väestöräjähdysiltaa. Sain vastauksen että hyvä aihe. En tiedä toteutuuko. Esitin tietenkin, että mukaan vain tutkijoita väittelemään keskenään. Vain tutkijoita siis. Ei poliitikkoja tai muita mielipidevaikuttajia. Linkoloita ja hazardeja. Tiede tiedettä vastaan ja katsojat sitten tykönänsä päättämään, mihin ovat itse valmiita ja mikä siis tärkeämpää: onko silläkään oikeastaan mitään merkitystä. Eikä yhtään humanistia ajattelemaan eteen. No, tuolla tavoin se ei ainakaan tule toteutumaan. Ehdotukseni synnytti mainoita kommentteja edellisen postauksen ketjussa. Yhden, jossa kuvailtiin tämä tuleva epäonnistunut ohjelma juurta jaksain. Käykää lukemassa.

Jatkan tässä vielä itse samalla käytännöllisellä linjalla.

Väestöräjähdyksestä jauhaminen on itsensä älyllistä ja eettistä ylevöittämistä, erottautumista huonompiensa joukosta. Itse olen kirjoittanut isovanhemmuusromantiikkaa vastaan. Nolottaa. Oikeastaan se, mitä kirjoitin Teemu Mäen kissantaposta tuolla edellä, sopii tähän. Kissan on kuoltava taiteilijan itsensä vuoksi, siksi että hän itse tuntee olevansa tosi. Mihin emme voi vaikuttaa, sen vuoksi ei kissan tarvitse kuolla eikä taiteilijan tehdä taidetta muuta kuin lohdun vuoksi. Eli siitä mistä on turha puhua, voi yhtä hyvin vaieta. Emme tarvitse edes herättelevää efektiä ymmärtääksemme tarpeettoman osamme tässä turhassa leikissä.

Niin, ja se  kylmän veden säästäminen Suomessa josta siitäkin olen isovanhemmuutta viisaammin kirjoittanut. Hyvä esimerkki ihan samasta turhamaisen ja ehdollistetun  omantunnon pelistä ja leikistä, äänestä ja vimmasta. Tein ihmiskokeen: yritin pitää kylmää vettä juoksemassa tämän postaamisen ajan, ihan vain periaatteesta, mutta heti ehdollistettu omatuntoni pisti kiirehtimään kirjoittamista.

Kumpaa omatuntoni siis on silloin kun se ei ole hyödyllistä: turhamaista vai ehdollistunutta? Vai ehdollistettua turhamaisuutta?

Hyvää ja ehdollistumisesta vapaata joulua kaikille teille!!!

PIENI UTOPIA

Oletettu mies, oletettu nainen. Näen tässä mahdollisuuden. Ilman tätä varautumisen ja varmistamisen tympeää vaihetta emme koskaan voisi nousta sille seuraavalle tasolle, jossa saamme vapaasti erehtyä toisistamme.

-
Kuva: Hilkka Eklund

ÄÄRIPÄISYYTTÄ

8.12. Pressiklubissa sivuttiin "kahta ääripäisyyttä". Jari Tervon mukaan niitä on vain yksi. Ohjelmassa mukana ollut Jarkko Tontti näki asian monimutkaisempana.

Ihmisyyden mitassa Tervo on oikeassa. Ihmisoikeuksien puolustajat ja vastustajat eivät ole saman mitan ääripäitä. Käytännössä niitä on vain yksi, ja sitä kuuluukin vastustaa. Tietysti ymmärrän, miksi tämä kiista syntyy. "Kahdella ääripäällä" tunnutaan tekevän niistä saman arvoisia, vaikka metelöivinkään humanisti ei ole yhtäläinen ääripää maltillisimmankaan natsistisen vastarintaliikeläisen kanssa. Paitsi jos hyväksyy arvorelativismin.

Monimutkaiseksi asian tekee kuitenkin vaikkapa se, että ääripäisyys ei ole vain äänekästä kiihkeyttä tai konkretisoitunutta väkivaltaa. Se voi olla myös valikoivaa retoriikkaa (ja siksi paljon parjattu tolkullisuus johdonmukaista totuudellisuutta itseään ja muita kohtaan). Yhtäällä huivista kieltäytyvä Marine Le Pen ja toisaalla Feministisen puolueen varapuheenjohtaja, joka Arto Nybergissä sanoo burkan käytön olevan yksityinen asia (samalla kun puolue haastaa rakenteellista eriarvoisuutta). Kumpi vaikkapa afganistanilaisnaisen  mielestä on enemmän ääripään edustaja? Kumman harjoittaman retoriikan hän hyväksyy?

JÄRKYTTÄMISEN TARPEELLISUUDESTA

"Viihteen poliittinen vaikutus osuu paljon suurempaan ihmisjoukkoon kuin taiteen poliittinen vaikutus, mutta koska viihteen täytyy olla myötäsukaista ollakseen suosittua, sen yksilökohtainen vaikutus on paljon pienempi kuin taiteen. Siksi taide voi väittää olevansa poliittisesti tärkeää, vaikka se olisi yleisömääriltään pientä, jos se järkyttää niitä jotka se tavoittaa riittävän syvästi. Siksi on aivan perusteltua toivoa, että Samuel Beckettillä on enemmän poliittista vaikutusta kuin Harold Robbinssilla, Eeva–Liisa Mannerilla enemmän poliittista vaikutusta kuin Tommy Tabermannilla  –  minulla enemmän poliittista vaikutusta kuin Kaj Stenvallilla."  Teemu Mäki: Taide ja politiikka, Nuori Voima 2003.

Pyydän ihan aluksi jaksamista. Kirjoitus sisältää taas viittauksen Teemu Mäen Sex and Death -teoksen kissantappoon (jota en ole tietenkään nähnyt). Miksi? Koska konkreettinen tappaminen on järkytyksen tematiikassa mielekästä perustelua tuhoava kohta, jotain esteettisen tuolla puolen olevaa; fysiikkaa lainaten: eräänlainen representaatiota luhistava singulariteetti. Ilman sitä järkytys on aina kuvitteellisella suojattua. Fiktiota. Uskoisin, että Mäki pyrkii tuon kuvitteellisen suojauksen purkamaan tuossa teoksessa. Siksi kissa on oleellinen.

En tiedä míten Mäki ajattelee nykyään (en ole lukenut tuoretta luennoista muokattua esseekokoelmaa Taiteen tehtävä), mutta mikä olisi se Beckettin kohdeyleisö, jota tämä onnistuisi järkyttämään niin, että sillä olisi poliittista merkitystä? Se yleisö joka järkyttyisi, luullakseni jättää Beckettin katsomatta ja lukematta heti alkutekijöihinsä. Taiteen instituution evolutiivista merkitystä Beckettillä tietenkin on ollut, niin kuin kaikilla tärkeillä taiteilijoilla kuten nyt vaikkapa Teemu Mäellä. Se on itsestään selvää. Taiteen sisäinen merkitys on kuin itsensä perusteleva analyyttinen lause, looginen välttämättömyys. Tapahtumista ja paljastumista, joka muuttaaä kenttää väistämättä. Mutta miten toteutuvat "synteettiset" lauseet poliittisessa taiteessa mielekkäästi? Eli yksilon eettisessä elämyksessä? Miten taiteesta tulee velvoittavaa? Ja auttaako siinä tuo eritoten Mäen taiteessa näkyvä, kuuluva ja tuntuva kivun, kuoleman ja järkyttämisen eetos?

Ainakin yksi ehto tulee mieleen. Teoksen täytyy osua kokijaan niiden yksityiskohtien kautta, joihin hän uskoo pystyvänsä itse vaikuttamaan. Ajattelen että vain näitä yksityiskohtia voi haastaa ja polemisoida mielekkäästi. Mäki puhuu paljon siitä rakenteellisesta näkymättömästä väkivallasta, johon väistämättä hyvinvoivuudessamme syyllistymme, mutta yleisön haastamisen mielekkyyttä sen suhteen voi mielestäni kyllä epäillä. Rakenteellisesta väkivallasta hyödyn hyvinvoidessani väistämättä, halusin sitä tai en. Ellen sitten tapa itseäni tai ala erakoksi. (Lihansyönti on tietenkin helpompi tapaus: riittää kun sen lopettaa.) Siksi, ja nyt tulee se kissa ja siinä puhtaimmin ilmenevä järkyttämisen eetos, elävän olennon uhraaminen rakenteellisen väkivallan vuoksi taiteellisena ja eettisenä viestinä tai viestin osana ontuu. Sen ontologia on epäselvää. Tappaminen tekona on konkreettinen valinta, jossa syy ja seuraus ovat tiedossa. Meidän osamme rakenteellisessa väkivallassa ei. Tai ainakin rakenteen suhde tietoiseen konkreettiseen väkivaltaan on liian hämärä, jotta taide voisi vaikuttaa yksilöön tarkasti ja velvoittavasti eikä jäädä vain esteettiselle, moralisoivalle tai taiteilijan itsensä toteuttamisen tasolle. Rakenteellinen ja yksilön tietoisesti harjoittama väkivalta ovat eri kategorioita.

Kokreettinen väkivalta ja sillä järkyttäminen hämärän rakenteellisen syyllisyytemme vuoksi.  Siinä ongelman ydin. Eli vaatiiko "järkyttymisen singulaariteetti" vastaparikseen  tunnetta mielekkäästä vaikuttamisen mahdollisuudesta tarkoittaakseen yhtään mitään? Ollakseen aito poliittinen elämys? Siinäpä kiintoisa ongelma ja ehkäpä Mäen taiteen ja filosofian tärkein kysymys sen suhteen, miten mielekäs poliittinen taideteos todellistuu. Miten muodostuu teoksen, sen tekijän ja teoksen kokijan mielekäs suhde?Ja jälleen kysyn, tarvitaanko tähän kaikkeen konkreettista tappamista? Muuta kuin taiteilijan itsensä vuoksi? 

Lopuksi tietenkin on sanottava, että Ilman Mäen häiritsevää taidetta tätä pohdintaa ei olisi koskaan syntynyt. Taide tapahtumana ja paljastumisena on peruuttamaton, oli siitä mitä mieltä tahansa. Niin taiteen evoluutio toimii.

Ja vielä ihan lopuksi: tuo Mäen mainitsema viihteen myötäsukaisuus on juuri sen voima.

HASSUJA HOKEMIA 2: "Uuden kielen oppiminen avartaa maailmankuvaa"

Aaaaaargggghhh! Herranjumala kun maailma on täynnä tyhjyyttä kolisevia lauseita. Tämäkin sanottiin tänään televisiossa kuin luonnonlain selvyytenä. Hurme tämän aloitti. Voi minkä teit. Älkää viitsikö! Nykynuorisohan osaa jo lähtökohtaisesti englantia ja suomea. Miten heidän maailmankuvansa on tuosta syystä laadullisesti syvempi kuin vanhemman väestön? Siis että englantia osaavat tyttäreni olisivät suomiummikkoja viisaampia. Perustelkaa väite! Vaatimus ei ole retorinen, odotan vastausta! Eikä sitten mitään "no ei tuo oikeastaan tarkoita kieltä sinänsä" -kiertelyjä. Kyllä hokema juuri tuota tarkoittaa ja odotan siksi väitteen valideja perusteluja.

SUOMI ON SATAVUOTIAS 6.12.2017

Syntymäpäivät, joulu, juhannus, uusivuosi ja tämä itsenäisyyspäivä. Ne ovat hyviä syitä karnevalisoida arkea. Elän vain kerran, siispä miksi en harrastaisi ilonpitoa aina kun siihen on pienikin mahdollisuus. Kun joku ilmoittaa, ettei juhli merkkipäiviään tai tuskailee joulua tai itsenäisyyspäivän vastaanottoa, mietin aina, että mikähän syvempi merkitys tuohon ilmoitukseen on tarkoitus liittyä. Ehkä muistutus siitä, ettei ole sopivaa korostaa itseään? Että ilonpito on valheellista? Että köyhät ja kurjat pitää ensin saada kylläisiksi ja pahuus loppumaan? Tai että aito elämä on jotain muuta, totisempaa? Alkoholistille kaikki syyt ovat hyviä syitä juoda. Minulle kaikki syyt ovat hyviä syitä viettää juhlaa. Paras on se, että elämä on valtavan hieno juttu.


        Hyvää Suomen sadannetta syntymäpäivää!

ME TOO osa 3: Mitä yksilö saa tuntea?

Palaan vielä tärkeään aiheeseen.

Se mitä itse kokee seksuaaliseksi häirinnäksi, on visainen kysymys.  Tai tarkemmin: saako se olla yksityinen, subjektiivisesti määriteltävä asia? Onko se ihan oma asia, mistä kukin loukkaantuu? Tätä haluan vielä miettiä.

Tuntuu, että tämä on ongelma varsinkin hegemonisesti asemoidulle miehelle. Jos koen miehenä häirinnän toisin kuin "pitäisi", jos kynnykseni häirintään on korkea, vääristänkö silloin yleistä häirinnän rekisteriä ja väheksyn naista? Siis varsinkin, jos ilmaisen toleranssini ääneen?

Entä miksi miehellä on eri rekisteri? Tuota yritin MeToo-jutussani ymmärtää, ehkä huonoin tuloksin. No. Olen sitä mieltä, että fyysistä etua perustavampaa on kulttuurievolutiivinen dialektiikka ja sen tuoma tiedostamaton etu, johon kuuluu tuntemus fyysisesti vahvasta ja pelottomasta miehestä ja heikosta ja pelokkaasta naisesta (joka on luonnollisimmillaan silloin, kun vahva halukas mies huomaa hänet; luo hänen naisellisen olemuksensa).  Tuohon hahmoonko minä tiedostamattani samastun kun en koe kokevani naisen käyttäytymistä häiritsevänä? Ylivoimaiseen mieheenkö, joka pitää lähentelevän tai aggressiivisen naisen eleitä enemmän imartelevina tai huvittavina kuin uhkaavina? Biologis-kulttuuriseen hahmoonko samastun, itseni ohi? Siitäkö ammennan voimaa?

Kirjoitin aiemmassa Me Too -jutussani myös, että homofobia (mistä se ikinä johtuukin) voisi olla hyvä oppimisen paikka miehelle, joka ei tätä naista häiritsevää puolta itsessään tajua eikä naisen pelkoon osaa eläytyä. Olen edelleen tätä mieltä. Tosin mies, joka ei halua mitään homofobiastaan oppia, lienee toivoton tapaus.

Vielä tiivistäen: vääristänkö siis rekisteriä, jos ilmaisen korkean häirintäkynnykseni julkisesti? Toisin sanoen: onko yksilöllä, miehellä (ja sittenkin myös naisella), lupa julkisesti määritellä häirinnän rajat oman kokemuksensa mittarilla? Kuinka pitkälle tässä voi hyväksyä subjektiivisen relativismin?

VAROITUS! TÄSSÄ KOMMENTISSA KÄYTETÄÄN NATSIKORTTIA

Paljon arvostamani Juha Hurme oli eilen Perjantaissa. Puhuttiin muun ohessa sodasta ja suomalaisesta vapaudesta ja siitä että jos aikoinaan olisi käynyt toisin, miten sitten. Hurme vastasi, että olisivat suomalasten nimet varmasti toisenlaisia kuin nyt.

Olisivatko siis vain nimet muuttuneet?

Hurmeen mukaa vaihtoehtoisia todellisuuksia on vaikea vertailla. Varmasti, mutta eräänlaista jälkiviisautta tuokin. Ja jos haastateltava olisi ollut joku toinen, olisi varmasti tehty lisäkysymyksiä. "Voisitko sanoa koko sydämestäsi tuon keskitysleiriltä vapautetulle ihmiselle?" Siis ihan ilman periaatteellista sävyttymistä ja semanttista saivartelua.

Ja vielä: jos Hurme on koko sielultaan tuota mieltä, miksi hän toimisi mitenkään vaihtehtoisen tulevaisuuden eteen? Kannattaisiko pelkkien nimien vuoksi käydä yhtään sotaa tai olla edes huolissaan tieteen rappiosta? Jälkikäteenhän olisimme kuitenkin ihan tyytyväisiä kun paremmasta ei varmuudella olisi koskaan ollutkaan tietoa.

Mutta jutun pointti on siis tämä: miksi toimittajat fanittavat taiteiljoita niin paljon, että jättävät heidän haastamisensa niin usein puolitiehen?