TUNTEMATON TEEVEESSÄ

"Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. (...) Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta." 

Näin kirjoitin ja kun katson tätä tv-versiota, yhä kirjoittaisin. Estetiikaltaan ja näyttelijäohjaukseltaan Louhimiehen versio on lähempänä Lainetta kuin Mollbergia. Ja sitä en olisi ikinä uskonut. Louhimies on ikään kuin lumoutunut tuntemattoman mytologiasta ylittämättä sitä. Liian kunnioittava sävy tässä on. Tämä jää kyllä raskaasti puolitiehen siitä, mikä olisi ollut mahdollista ja sallittua nykyelokuvassa. 

Kaksi tähteä.

JOKO - TAI VAI SEKÄ - ETTÄ?

https://www.hs.fi/elama/art-2000005823239.html?share=b25f402f4e67c038260fbd14cde5f91a

Luopuminen on päivän sääntö. Ihan hyvä sääntö sinänsä, ainakin ympäristön kannalta. Minäkin ostan vain tarpeeseen. Toki selviäisin ilman Zarathustran uutta suomennosta ja Lee Childin tarinakokoelmaa Kova mutta reilu, ja varmasti ilman kirjallisuutta muutenkin. Ajankulukseni ja iloksenihan minä luen.

Tämän luopumistrendin mukana tuntuu myös vanha vääntö palanneen kuvioihin: Kevyt vai vakava? Lume vai tosi? Ja tietysti se uusi lumeongelma: Lapsia vai ei?

Lumeessa ei toki sinänsä ole mitään vikaa. Ja kukapa vetäisi rajan toden ja lumeen tai tarkoituksen ja tarkoituksettoman väliin? Minä en ainakaan. Oikeastaan koko tuo kysymys on turhamainen. Tärkeää on vain se, paljonko aiheutan ympäristölleni ja kanssaihmisilleni vahinkoa. Ja erityisesti sitä joutuu kysymään, kummalle sallin valinnoistani olevan enemmän haittaa. Noista  kahdestahan askeettisimmankin luopujan on valittava. Tai oikeastaan mahdotonta valita. Sellaiselle pohjalle hyvinvoiva oikeusvaltiomme on rakennettu, että kaltaiseni vihertävä humanisti valitsee aina väärin. Tai ainakin niin kauan valitsee, kunnes joku keksii uuden yhteiskuntamallin.

SYYLLISTYMISESTÄ

Minun kai pitäisi tuntea yksityistä syyllisyyttä siitä,
etten koe enää kollektiivista syyllisyyttä yhtään mistään.


Kuva Niina Salonpää

MARX PARIISISSA

Marx kulkee ihmettelemässä ja kommentoimassa aikaamme. Hän tuijottaa jossain Pariisin keskustassa jouluun somistettua rikottua näyteikkunaa ja siinä olevaa toista partasuuta, mekaanista joulupukkia. Suuria lumihiutaleita leijailee. Jossain palaa auto.

"Jos tulisin nyt takaisin, minun olisi puolustettava sen ympäristön vuoksi josta kaikki täällä puhuvat tavaran mahdollisimman kestävää käyttöarvoa. Tavaran pitää kestää. Mikä taas tarkoittaa vähemmän kulutusta. Ja mitä se tarkoittaa köyhimmille? Enemmän kurjuutta. Marx oikaistuu. Joku sattuu sopivasti kulkemaan ohi rämällä pyörällä ja Marxia hymyilyttää. Marx katsoo alas lumisiin kenkiinsä, ottaa taskustaan ison valkoisen nenäliinän ja niistää pärisevästi. Hän taittelee liinan ja työntää sen takaisin taskuunsa. "Aivan niin. Luonto on asettanut minullekin uudet ehdot; en voi palata samanlaisena. Luonnon ja kapitalismin liitto on täältä poissa ollessani tehnyt proletariaatista enemmän vihollisiani kuin ystäviäni. Heidän kun pitäisi haluta vähemmän. Kapinoida sen puolesta. Köyhälle luonto ei ole etuoikeus jota puolustaa, köyhälle luonto on vihollinen, köyhimmät eivät omista osaansa edes siitä. Se vaatii heiltä liikaa. He joutuvat luopumaan muita enemmän sen vuoksi. Luonnon puolesta julistaa etuoikeutettu luokka niin täällä kuin kaikkialla ja sekös tekee köyhimmistä yhä enemmän katkeria. Ymmärrettävää... onhan sekin parempi kuin ei mitään. Viha ja katkeruus."Marx vilkaisee vielä mekaanista pukkia. Hän antaa ison lumihiutaleen laskeutua kämmenelleen ja katsoo sen sulamista. Ohikulkija toivottaa Marxille, kaikesta ympärillä tapahtuvasta huolimatta, hyvää joulua. Marx ehtii vain katsoa hänen peräänsä sanomatta mitään. Hänkin kuitenkin hymyilee. Mitä muutakaan.

VAIKUTTAVA ELOKUVAKOHTAUS

Filmihullun 50-vuotisjuhlakysely tiedusteli vaikuttavinta elokuvakohtausta. Tämä oli vastaukseni. (Psykon suihkukohtaus oli myös mielessä ja Rublevin kellonvalanta, joka muuten rinnastuu mielestäni tähän Breaking the Wavesin loppukohtaukseen; kumpaakin yhdistää kirkonkellon laukaisema vapautuminen syyllisyydestä.)

PAKAHDUTTAVA TRIER: Breaking the Waves (1996)

Anteeksiantoa ja -saamista ei ole mielestäni kuvattu missään paremmin kuin Breaking the Wavesin loppukohtauksessa, jossa Jan nousee öljynporauslautan kannelle auringonpaisteeseen ja kokee kirkonkellojen soidessa tapetun Bessin ilmestyksen. Mitä Jan saa anteeksi? Hän saa anteeksi ymmärtämättömyytensä toista ihmistä kohtaan, sen että hän on tehnyt Bessistä fetissin. Sehän lopulta aiheutti Bessin tuhon: että Jan (ja ehkä Trier itsekin) näki Bessin outona ja ihanana naismenninkäisenä, enemmän mielikuvitusolentona kuin elävänä ihmisenä. Bessin lapsekas välittömyys kiihotti Janin mielikuvitusta niin, ettei hän ymmärtänyt tämän traagista ydintä eikä osannut siksi ennakoida toimintansa seurauksia. Se oli Bessin kohtalo: mielikuvituksen voitto ymmärryksestä; että hänestä tuli mielikuvitusolento toiselle ihmiselle. Breaking the Waves on elokuva todellisuuksien kohtaamattomuudesta, kunnes ihme yhdistää ne. Tuossa pakahduttavassa kohtauksesa Jan ehkä lopulta ymmärtää kaiken. 

JOULUSAARNAUSTA (versio Ilkan ja Pohjalaisen kolumnista 6.12.2018)

Tervehdys taas. Tällä kertaa yritän perustella, miksi pelkkänä amerikkalaisena hapatuksena pitämänne Frank Capran Ihmeellinen on elämä kannattaa tänäkin jouluna katsoa.  

Luen taas Beckettiä. Se on kuitenkin alkanut vaatia minulta liikaa uskonnollista mieltä. Toisin sanoen perimmäisen tarkoituksen kaipuuta. Sitä minulla ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Nyt vain vihdoin huomasin, että ilman sitä Beckettin lukeminen ei ole kovin hedelmällistä. Se on niin, että kun taiteessa tai missä tahansa yhteydessä puhutaan olemassaolon "kosmisesta" turhuudesta tai absurdiudesta, niin kuin nyt Beckett puhuu, kaupataan ihmiselle aina jotakin tarkoitusta. Mutta että mikään olisi turhaa, täytyy se ensin asettaa jotain suurempaa tai absurdimpaa vasten. Vasta sen suhteen sitten voi vähäisyyteensä tai mielettömyyteensä pettyä tai sen hyväksyä. "Tuota en saanutkaan, sain vain tämän vähäisemmän;  turhan, satunnaisen ja tarkoituksettoman." Voi siis sanoa, että tarkoituksettomuuden tunne perustuu mittakaavan vääristymiseen. Siksipä olemassaoloonsa onkin suhtauduttava toisin. Sen mielettömyyden voi jopa kokonaan unohtaa. 

Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Tätähän ihminen tuppaa kysymään kokonaisen elämänsä ajan ja tietenkin heti samalla myös vastaa, koska vain sattuu olemaan olemassa. Ei sen enempää eikä vähempää. Satunnaisuutta kun on aina tarpeeksi ihmisen mittakaavassa. Ajatus konkretisoituu, kun yrittää ajatella uskonnotonta, joka tuntisi turhautumista olemassaolonsa perimmäisestä tarkoituksettomuudesta. Kokeilkaapa. Syntyy käsittämätön olio. Kuin yrittäisi ajatella pyöreää neliötä. Suhteessa mihin uskonnoton muka pitäisi satunnaisuuttaan liian vähäisenä?

Taide, uskonnot ja filosofia ovat täynnä tätä mittakaavan vääristymistä. Itseriittoista turhuuden julistusta ja elämän kieltämistä, jolla perustellaan sitten jotain todempaa tai perustellumpaa. Jo edellä mainittu Beckett esimerkiksi, tai Saarnaaja, tai vaikkapa varhaisen Sartren eksistentialismi (johon yhäkin kyllä mielelläni palaan). Nämä synkkyyden apostolit nyt tulevat mieleeni. Turhuuksien turhuutta totta tosiaan. Ja jos Nietzsche vielä tuosta mielestänne puuttuu, olette väärässä. Hän jos kuka sanoi kyllä elämälle eikä kaivannut tarkoitusta. Elämä riitti. Nietzsche inhosi henkisesti laiskaa ja elämää kieltävää nihilismiä. Ja voisinpa melkein vannoa, että turhuutta viljelevää Beckettiä hän olisi inhonnut yhtä paljon. 

Mutta jos unohdetaan Beckett, Sartre ja Saarnaaja, niin kuka tilalle? Frank Capran elokuvassa Ihmeellinen on elämä tämä satunnaisuuden ja välttämättömyyden välinen näennäinen paradoksi ratkaistaan kauniilla ja älykkäällä tavalla. Kertaheitolla. Olemassaolomme mittakaavassa ei ole tyhjiä paikkoja. Me täytämme ne aina. Tavalla tai toisella. Tämä on yksinkerrainen matemaattinen totuus. Katsokaa Capran elokuva taas jouluna ja nyt uusin silmin. Se ei todellakaan ole vain sentimentaalista hapatusta. Se on hieno, viihdyttävä, filosofinen ja ajaton elokuva, joka osuu ihmisen syvimpään ytimeen. Ja ihan ilman taidekikkailua. Se vain on yhtälö, joka toimii. Ja ehdottomasti se on elokuva, josta Nietzsche olisi pitänyt. Senkin voisin melkeinpä vannoa.

Hyvää ja onnellista Joulunaikaa ja elämänjuhlaa kaikille lukijoilleni!

-

P.S. Edellinen postaus on oikeastaan alaviite tähän kolumnitekstiin.

TARKOITUKSETTOMUUDEN USKONNOSTA

Luin Christophe Galfardin maallikoille kirjoittamasta Einstein-kirjasesta, että jos liikkuisimme valon nopeudella, emme vanhenisi emmekä näkisi peilikuvaamme mukanamme liikkuvasta peilistä. Eksistenssimme katoaisi. Tyhjyys on siis ikään kuin ominaisnopeutemme lisäarvo. Se ei ole jotain, mitä pitäisi ajatella turhuudeksi, joksikin vähemmäksi. Tyhjyys on jotain, mikä on enemmän. Kaikki filosofiat, absurdit teatterit ja uskonnot ynnä muut jotka määrittävät tyhjyyden tarkoituksettomuudeksi ja houkuttelevat uskomaan siihen (tarkoituksettomuuteenkin on siis uskottava), ovat itsessään turhuutta. Ylimäärää siinä määrin kuin turhuutta markkinoivat. Älkää siis uskoko tarkoituksettomuuteenne ja vielä vähemmän tyhjyyden tunteeseenne. Ilman tyhjyyttä meitä ei olisi olemassa.

UPEA CHRISTER KIHLMAN

https://www.google.fi/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://arenan.yle.fi/1-50014243&ved=2ahUKEwiHytbqrf7eAhVDp4sKHZ_5AtQQFjAAegQIBRAB&usg=AOvVaw0WEl6f1-HJ1QATkk6upQda

RUNO PYHÄSTÄ ELÄMÄSTÄ

Kun nuori hauras ihminen
uskossaan pelkää helvettiä
koska vetää niin sanotusti kamaa,
on tunnustettava oma
uskonnottomuutensa ettei pettäisi
hänen luottamustaan mutta
eläydyttävä hänen uskoonsa
niin täydellisesti ja vilpittömästi
kuin mahdollista ja vakuutettava
hänet siitä pelastuksesta johon
hän itse uskoo ja iloittava siitä
hänen kanssaan.

KITSISET JA PYHÄT SANKARIT

Erään blogin teksti sai minut päivittämään pääsiäiskirjoitukseni vuodelta 2014. Sisältö on sama. Toivottavasti en tule loukanneeksi ketään.


1
Mielestäni seuraava uskonpuhdistus pitäisi tehdä esteettisellä tasolla. Pitäisi pyyhkiä pois se kitsi, joka vuosisatojen aikana uskonnollisesta mielikuvituksesta on Raamatun kertomuksiin tarttunut (ja niihin jo heti kirjoitettu). Koska tässä kirjoituksessa nyt yritän sitä, minun on riistettävä lukijalta mahdollisuus vapauttavaan mielikuvitukseen ja siksi pyrittävä mahdollisimman välittömään vaikutukseen, tässä lähinnä julkeuden, rivouden ja julmuuden avulla. En siis halua antaa tilaa mielikuvituksellenne vaan haastaa sen. 

2 
Millaista Kristuksen kärsimysnäytelmää tämä aika tarvitsisi? Eikö sellaista joka kysyy, haluammeko todella olla raiskattujen ja häviäjien puolella vai inhoammeko heitä sittenkin liikaa hyväksyäksemme heidän kaltaisiaan häviäjiä esikuviksemme tai metafyysisiksi sankareiksemme? Tähän se Kristuksen kärsimysnäytelmä, johon olemme tottuneet, ei nähdäkseni pysty. Siinä kärsimys heti lupaa vapauttavaa ja eeppistä ylevyyttä kun sen pitäisi kyetä juuri päinvastaiseen: haastamaan sisällämme lymyävän inhon ja myötähäpeän kärsivää ja nöyryytettyä kohtaan. Toisin sanoen paljastamaan itsemme.

3
Mel Gibsonin elokuva Kristuksen kärsimys yrittää mutta sittenkin epäonnistuu tässä. Se yrittää kuvata sankarinsa kohtelua kyllin inhimillisellä myötähäpeän ja inhon asteikolla, mutta sekin tarjoaa sittenkin vain jo nähtyä samaa: kuolemattoman sankarin ylevää kärsimystä, johon kuolevainen ei samastu. Se on samaa vanhaa uskonnollista kitsi-estetiikkaa lavasteverellä maustettuna.

4
Ehkä loukkaan monia kun sanon, että Kristuksen kärsimysnäytelmä olisi koettava maallisen myötähäpeän ja inhon rekisterillä! Toisin sanoen olisi kuviteltava sitä kaikkea, aivan kaikkea, myös perverssiä, mitä roomalaiset sotilaat hänelle saattoivat tehdä, ja kuvitella tämä kaikki häpeämättä lainkaan omia ajatuksiamme. Silloin joutuisimme kysymään itseltämme välittömien reaktioidemme tasolla, voiko tämä häpäisty yksilö todella olla sankarimme, pyhimyksemme tai peräti lunastajamme vai haluammeko mieluummin nousta koskemattomina ja puhtaina hänen yläpuolelleen?

5
Uskomme varsinkin uskonnollisissa kertomuksissa oppivamme hyvää helposti: samastumalla toiseen hyvään, kyllin vahvaan ja maallisen häpeän tavoittamattomaan metafyysiseen eli vain symbolisesti kärsivään yliluonnolliseen tai yliluonnollista edustavaan olentoon. Katarttista on nähdä julmuus metafyysisellä kitsillä suodatettuna. Taiteessa, viihteessä ja uskonnoissa. Jeesuksen kärsimyksessäkin on vapauttavaa nähdä viihteellinen ja kitsinen selviytymistarina, joka ei kosketa aidosti meitä. 

6
Perustava kysymys on kuuluu: haluaisimmeko ja uskaltaisimmeko mielikuvitella henkisesti ja fyysisesti raiskatun sankarimme, tässä tapauksessa siis Jeesuksen? Ja tehdä johtopäätöstämme itsestämme ja sankareistamme sen jälkeen. Uskaltaisimmeko kohdata inhomme näin suoraan vai tarvitsemmeko metafyysisiä selviytymistarinoita? 

7
Yliluonnollisen olennon kärsimyksellä ei voi mitata inhimillisen lunastuksen hintaa, koska siihen ei voi samastua eikä siksi tietää, mitä tuo olento oikeastaan vuoksemme on menettänyt ja miten paljon kärsinyt. Siksi lunastettu ihminenkään ei yliluonnollisen kärsiessä voi tietää vapautensa mittaa. Yliluonnollisen kärsimys ei ole millään tavalla rinnastettavissa omaamme. Kuolemalla kuoleva ihminen meidät voi lunastaa jos joku voi. Ei metafyysinen, pelastuksensa etukäteen tietävä olento. Sellainen  on aina eskapistinen esikuva. Kitsiä.

8
Kuvittele Jeesuksen rinnalle Chandlerin Marlowe tai Stallonen Rambo häpäistynä. Heidät kaikki itkevänä ja armoa anelevana yksilönä. Silloin saat tästä ajatuksestani kiinni. Kipu, hätä ja pelko ovat ehkä syvintä realismin ydintä ja siksi niitä mielestäni on näytettävä joissain yhteyksissä realistisesti. Toisin sanoen brutaaliakin väkivaltaa on näytettävä, jotta eläytymisemme olisi aidosti häiritsevää. Väkivalta jonka uskonnollisissa, viihteellisissä ja taiteellisissa kertomuksissa vain kuvittelemme emmekä näe, on valheellista.

KOMIN VERIRUUSUT YLEN AREENALLA (päivitys 21.11.)

Uuvahdin jo puolivälissä. Tai oikeastaan jo ihan alussa mutta katsoin pikakelaten puoliväliin. Ja lopun. Ponneton ja laimea näytelmä. Elokuvana voisi toimia paremmin. Henkilöt ehkä tuntuisivat enemmän ihmisiltä kuin "juhlavuoden" edustajilta. Tuntuu kuin katsoisin tätä velvollisuudesta historiaa, työväenluokkaa ja naissukupuolta kohtaan. Mieluummin lukisin tästä tutkimuksen, tietokirjan tai hyvän esseen. Ja tietenkin Anneli Kannon romaanin. Tai katsoisin vaikkapa tv-dokumentin haastatteluineen. Tai fiktiivisen tv-sarjan. KOMIN esitys ei tuonut aiheeseen sellaista lisäarvoa, jota minä teatteritaiteelta odotan.

Dokumentti näytelmän tekemisestä on kiinnostavampi.

JÄLKIHUOMAUTUS

Minusta yksi teatteritaiteen suurista kysymyksistä yleensäkin on se, että ihmiset jäävät helposti ideoiksi. Elokuva tuo ihmisen lähemmäksi. Se on elokuvan ja teatterin tärkeä ero. Ei se, että toisessa näyttelijät ovat yleisön kanssa samassa tilassa. Minusta se ei ole oleellista. Näyttelijöille tietenkin, koska yleisön reaktiot ovat tärkeitä, mutta katsojana se on minulle yhdentekevää. Ja mitä enemmän lösnäoloa yritetään korostaa, sitä vaivaantuneemmaksi tunnen itseni tekijöiden puolesta. Yhden näytelmän muistan häivyttäneen etäisyyden teoksen ja itseni väliltä. Kun KOM vieraili Seinäjoella Reko Lundanin näytelmällä Teillä ei ollut nimiä, unohdin itseni. 

10 + 1 LEVYÄ

TAIKALYHDYN Heinille pistin kymmenen listan kun siellä on sen oma. Listojen tekeminen on mukavaa. Varsinkin kun ei jaksais enää olla oikein mistään vakavasta asiasta mihin ei voi oikeastaan itse vaikuttaa oikein mitään mieltä. Levyt eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Ja Scott 3 oli lisättävä heti kun sen kokonaan vihdoin tulin kuunnelleeksi.

Jonathan Richman: Modern Lovers
Television: Marquee Moon
Neil Young: Massey Hall 1971
Magnus Lindberg: Kraft
Cecil Taylor: Conquistador!
AC/DC: Back in Black
Keith Jarrett: Changes
Elvis Costello: Juliet Letters
Pierre Boulez: Complete Works (Répons erityisesti)
Beck: Mutations
Scott Walker: SCOTT 3

Tuon viimeisen upeus meinaa aina unohtua. Mutations on täynnä mestarillisia lauluja ja upeasti tuotettu. Beckiä on kuunneltava nimenomaan levyltä. Muista Beckeistä kuin tästä en erityisemmin välitä.

(Mahlerin 5. ehdottomasti Leonard Bernsteinin johtamana on tyrkyllä kymmenen joukkoon.)

ULOS KAAPISTA

Katsoin eilen Perjantai-ohjelman parhaan jakson. Aiheena oli rehellisyys. Erityisesti homoutensa hyväksyneen ex-saarnaaja Patrick Tiaisen haastattelu oli vaikuttava. Tai siis haastateltava oli. Haastattelija teki vain sitä työtään mitä kuuluikin. Tiainen on älykäs, jotenkin selväpiirteinen ja poikkeuksellista suoruutta osoittava ihminen. Todellisuus oli törmännyt häneen ja hän oli lopulta hyväksynyt sen. Jos kaveri tulee Kokkolassa vastaan, aion kehua. 

ROOLITTAMISEN MERKITYKSESTÄ

Call Me Your Name on upea elokuva. Kuin Eric Rohmer olisi noussut päivitettynä haudastaan. Lukiessani elokuvan arvioita yksi juttu häiritsee minua niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Joissakin arvioissa nimittäin mainitaan professori Perlmanille kesävieraaksi ja professorin 17-vuotiaan pojan ihastukseksi tulevan assistentin, Oliverin, olevan 24-vuotias. Tämä mainitaan elokuvan perustana olevassa kirjassa, mutta ei elokuvassa. Eikä roolitus tue ikää. Assistenttia näyttelevä Armie Hammer on 31-vuotias ja näyttää siltä. Ja tämä on testattu tutuillani eikä kukaan pidä häntä parikymppisenä opiskelijana. Minusta se, ettei ikää mainita ja Hammrt on valittu rooliin, on tietoinen valinta. Ammattiroolittaja ei valitse 24-vuotiaan rooliin ikäiseltään näyttävää 31-vuotiasta näyttelijää sattumalta. Herää väkisinkin kysymys, miksi sitten? Ehkä rakastavaisten väliin haluttiin ikäerolla saada enemmän jännitettä kuin kahden nuorukaisen. Ehkä haluttiin, että tabuisuus on oleellinen osa elokuvan reaalista ydintä. Jos näin, niin minusta ratkaisu on onnistunut ja olen sitä mieltä, että Oliverin iän ulkoelokuvallinen mainitseminen latistaa kokonaisuutta. Roolittamisella todellakin voidaan kirjoittaa merkityksiä.

EPÄTÄYDELLISTÄ KAUNEUTTA: Hullu nuori sydän

http://www.film-o-holic.com/arvostelut/holmo-nuori-syda

Tuon linkin jutussa sanotaan pitkälti se, mitä minäkin olisin Hölmöstä nuoresta sydämestä sanonut. Kuitenkin rikosseuraamus- ja sosiaalialaa tuntevana lisäisin vielä sen, että sosiaalialan ammattilaisen konsultaatiota tässä olisi tarvittu. Nyt uskottavuus kärsii  viranomaisrakenteen puuttumisesta. Siihen olisi voitu viitata edes dialogissa. Kohtaus jossa poika vapautuu putkasta, on hyvä esimerkki: alaikäistä haastattelisi sosiaalityöntekijä ja yhteyttä kotiin otettaisiin. Pelkällä paperien allekirjoittamisella poikaa ei vapautettaisi, kuten nyt elokuvassa tapahtuu. Myös alaikäisen äidin neuvolakäyntejä ja viittauksia tukiverkostoon olisi voitu näyttää. Tai sitten viitata edes nopeasti niihin syihin, miksi tyttö jotenkin jäi ilman tukipalveluja. Ihmettelen tekijöiden viitsimättömyyttä. Kun realismia tehdään, tuollaisten yksityiskohtien puuttuminen vaivaa katsojaa, joka osaa niitä kaivata. Ja kun elokuvaa tehdään, on pidettävä mielessä juuri nämä katsojat! Tekijän ja katsojan suhteen pitää olla vähän niin kuin syyttäjän ja asianajajan.

Mutta annan tämän anteeksi, koska liikutuin. Todellakin. Nuorten läheisyys oli kuvattu niin upealla herkkyydellä ja rytmillä, etten löydä sanoja. En muista toista vastaavaa nähneeni. Pyyhin teatterin hämärässä huomaamattomasti vesiä silmistäni. Sanoisin että Hölmö nuori sydän sisältää vaikuttavimmat elokuvahetkeni aikoihin. Itseni unohtamisen, mikä minulle on oleellinen osa taideteoksen olemusta. Ehkä viime viikoilta  Call me by your name yltää elokuvallisuudessaan samaan.

Hullun nuoren sydämen parhaita hetkiä en tule unohtamaan.

HIILIJALANJÄLKI. NYT (OSA 2)

Kävin kompensoimassa Lontoon lentoni. Kaksi matkaa kolmesta luvallisesta lennetty, mahdollisesti yksi jäljellä. Lontooseen vielä ehkä kerran. Kolmen sääntöni tulee pitämään, se on varma kun ikääkin on onneksi jo edes tämän verran. Ei ehdi tuhoa tehdä enempää. Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut...  

Oli myös voimaannuttavaa lukea, että tuo noin 6000 kilon päästöni on yleinen puolittamisen välitavoite ja minulle se on ollut voimassa tekemieni laskelmien mukaan koko työväenluokkaisen autottoman ja pieniasuntoisen lapsuuteni ja pitkälti nuoruuteni sekä 80-luvulta lähtien sitten ympäristötietoisuuteni vuoksi. Olen tietoisesti kierrättänyt ja (tunnollisemminkin kuin nyt) pyöräillyt jo 80-luvulta lähtien  uusiutumattomien luonnonvarojen vuoksi. Lihaa meni silloin varmaan kyllä enemmän (mutta ei sitä 80 kiloa).

No. Seuraava puolitustavoite on sitten 3000 kiloa tulevien vuosikymmenten aikana (siitä tuhannesta ei taida kukaan kehdata edes puhua). Jos olen rehellinen, 3000 on aika mahdoton tavoite minulle. Testasin laskurilla mitä pitäisi tehdä ja 4000 oli jo paljon. Edes siis vegaanille. Kyllä tähän pitää globaaleja ja valtiollisia ratkaisuja saada. Ei tätä pelkästään yksilöön voi perustaa. Laitoinkin nimen Docventuresin adressiin, jossa vaaditaan poliitikoilta heräämistä. Ja nyt on niitä marssejakin... Hyvä. Taitaa olla ensimmäinen mielenisoitus, joka tuntuu konkreettisen mielekkäältä ja fokusoidulta näin vaalien lähestyessä. Osallistukaa ystävät jos lähellä olette! Itse aion äänestää pitkälti tämän kysymyksen mukaan. Ja äänestäminen tuntuu nyt todella mielekkäältä! No. Nyt on helppo vaatia päätöksiä poliitikoilta kun itse jo lähtee välitavoitteesta. 

Jumaliste kun tuntuu hyvältä vapauttaa ja kehua itteensä!!!

VÄSYNYTTÄ HANEKEA: Happy End

Hanekesta on tullut tylsä. Happy End on hirveän taitava tyhjä elokuva. Ainakin minä olen kyllästynyt ylemmän keskiluokan kritiikkeihin ja noihin "demonisiin" lapsiin, jotka  konkretisoivat tyhjyyttä ja elämäntavan sairautta. Haneke on muuttunut itsensä kliseeksi. Jos viihdeohjaaja toistaisi näin mahdottomasti itseään, ei sitä kukaan kehtaisi kehua. Hyvästi Haneke.

SÄRKYNYT ENKELI

Teille jotka katsoitte Ykkösen hienon brittisarjan Särkynyt enkeli.

Minusta se nuori naispoliisi joka sumutti kaasua puukon kanssa angstaavan pojan silmiin, oli oikeassa. Hän toimi oikein. Ja mikä minua erityisesti jutussa kiusasi, niin se, hänet oli kirjoitettu vähän tyhmäksi. Jokainen näki, että hän suojeli poikaa myös pojalta itseltään, mutta kuitenkaan hän ei muka huomannut sanoa sitä kertaakaan kenellekään. Mielestäni se jätettiin huomiotta käsikirjoituksen tasolla. Tuntui hirveän epäuskottavalta, että poliisi jättäisi huomioimatta pojan itsetuhoisuutta, kun häntä syytetään kaasun sumuttamisesta tämän silmiin. Miksi hän puhui vain äidin suojelemisesta? Koska silloin sumuttamisen saattoi halutessaan tulkita helpommin liioitelluksi poliisin toiminnaksi. Mutta poika piti veistä omaa kaulaansa vasten. Itseäänhän se uhkasi ensimmäisenä puukottaa ja siksi naispoliisi teki oikean ratkaisun. Pois tilanteesta poliisit eivät tietenkään voineet lähteä.

Sitten se totuuden kanssa kamppaileva miespoliisi. Siis se, jota pappi kehotti puhumaan totta. Miksi hän ei tehnyt niin?  Hänhän oli oven ulkopuolella siihen asti kun poika juoksi sokaistuneena ulos. Ovihan murrettiin vasta sumuttamisen jälkeen. Miksi hän antoi väärän todistuksen naispoliisista? Tuhosi tämän? Ja tulkitsi vielä täysin mielivaltaisesti sumuttimen käytön naisen innokkuudeksi käyttää sitä! (Loppukärjöinnissä hän vielä alentuvasti teki naisesta puolustettavan reppanan  sanomalla, että tämä toimii siksi niin ajattelemattomasti, koska mieskollegat sitä häneltä odottavat.) Tämä kaveri kertoi kuvittelemaansa, ei näkemäänsä. Ja miksi kukaan ei muka huomannut poliisien syyllisyyttä käsittelevässä tutkinnassa tarttua tähän sepitteeseen, vaikka hän itse sanoi avaavansa oven samalla kun poika juoksi ulos. Kuinka hän siis muka tiesi, ettei kukaan ollut vaarassa? Jos käsikirjoitus olisi kirjoitettu niin, että ristiriita olisi näkynyt hänessä mutta ei... kyse oli selvästi siitä, että käsikirjoittaja näki tämän totuuden kanssa kamppailevan poliisin rehellisyyden perikuvana.

Tämä kaikki on muuten hyvässä sarjassa hirveän häiritsevää ja väärällä tavalla kerronnasta etäännyttävää. Dramaturgisesti tosi ongelmallista. Se mitä näytetään, ei tue pyrkimyksiä ja jos katsoja näkee toista mitä tendenssi yrittää väittää, kokonaisuus on tahattoman ristiriitainen. Enkä tulkitse näkemääni niin, että kyseessä olisi teos, joka tietoisesti käsittelee väitetyn ja näytetyn ristiriitaa. Silloin kritiikkini tietenkin olisi aiheeton, mutta siihen ei vihjattu missään kohtaa. 

HIILIJALANJÄLKI.NYT

Uusien vaatimusten mukaan hiilijalanjälkeni saisi olla alle tuhat kiloa. Lapsettoman ja autottoman vegaanin Oras Tynkkysen jälki oli jossain Hesarin kyselyssä muutama vuosi sitten noin 4000 kiloa.

Että sillai.

Mitä meille nyt jätetään kertomatta?



Oma jälkeni on noin 6000 kiloa, runsaat. Syön lihaa runsaat 30 kiloa vuodessa, yritän käyttää henkilöautoa säästeliäästi, minulla on aurinkosähkösopimus, olen antanut itselleni luvan lentää kolme kertaa elämässäni (yksi kerta jäljellä), käytän kierrätysmuovista tehtyjä kauppakasseja roskapusseina (kivihiilipäästöjen suhteen ne eivät ole synti, paperipussit ja kangaskassit ovat).

Ja yli 5000 kiloa liikaa silti!

Itse olen jo lapseni valitettavasti tehnyt, mutta tyttäriäni kannustan lapsettomuuteen.

Nytkin kun kirjoitan tätä, A-studiossa puhutaan mitä pitää tehdä ja miten nopeasti. Toimittaja voisi vaientaa jorinan kysymällä tuon tynkkyskysymyksen. Olisi hykerryttävää kuulla, mitä asiantuntijat vastaisivat. Tai ei sillä olisi metkitystä, koska niiden olisi kuitenkin pakko valehdella. Ei kukaan voi tosissaan sanoa, että pääsemme tuhanteen kiloon henkilöltä. Saatikka alle.

No nyt ne muistuttaa, että meillä on kiire. Mutta mihin? Siihen Tynkkysen neljääntuhanteen kiloonko? Eihän sen pitänyt riittää mihinkään.

Mihin meidän siis on varauduttava? Ainakin jääkarhuille on jätettävä hyvästit.

LYHYESTI KOTIMAISISTA ELOKUVISTA

Kääntöpiste, Armomurhaaja, Hevi reissu ja Tyhjiö katsottu. Hevi reissu nauratti minua enemmän kuin pitkään aikaan mikään komedia. Kuivaa huumoria. Hahmot toimivat. Loppu vähän notkuu mutta nyt se ei haitannut. Haalea nelonen. Tyhjiö oli noin kolmen tai kolmen ja puolen tähden juttu. Hannu-Pekka Björkman oli loistava, pelasti elokuvaa. Hänen ja ja Tommi Korpelan hahmojen tilanteesta olisi saanut hienon taiteilijadraaman. Naisen osa näyttelijänä on tärkeä aihe, mutta sekin jäi nyt vähän pintaan. Kahden hyvän elokuvan aihe hukattu yhteen keskinkertaiseen. Armomurhaaja oli lajityypin suhteen ristiriitainen kokemus. Realistisempi ote olisi ollut toimivampi. Nyt meni vähän totiseksi todellisuuskarikatyyrin tekemiseksi. Hahmot etääntyivät yhdentekeviksi. Kolme ja puoli, ehkä. Kääntöpiste oli hyvä yritys. Tekisi mieli antaa jopa neljä... Siis tekisi mieli. Mutta Hevi reissu siis paras.

VESSAHÄTÄ

Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Vihreiden transaktivisti Riikka Aapalahti keskustelivat Sannikassa ja Ukkolassa tytöttelystä ja pojittelusta kouluissa. Tulin siihen tulokseen, että Aapalahti oli oikeassa. Puhutellaan nimillä, niin translapset eivät tunne sivullisuutta. Poikiin ja tyttöihin jakaminen on enemmän joukko-oppia kuin identiteettikysymys.

Vessakysymyksessa Aapalahti kuitenkin tuli vauhtisokeaksi. Kun Anttila oli sitä mieltä, että sukupuolineutraalien vessojen rinnalla perinteisten olisi säilyttävä, Aapalahti sanoi Anttilalle oikeastaan aika ilkeään ja kaikkitietävään sävyyn, että "onko teillä kotona sukupuolineutraalit vessat, meillä on". Eikö hän muka aidosti ymmärtänyt eroa perheenjäsenten ja koululaisten välillä?  En voi uskoa sitä. Kyse oli ajan hengen vaatimasta poliittisesta retoriikasta. Voin hyvin ajatella että sellaisia lapsia on, jotka vierastavat vessahädässään toista sukupuolta. Eikö turvallisuudentunne kuulu kaikille sukupuoliin katsomatta? Miksi kolmen vessan ajatus on niin mahdoton? Onko se myönnytys väärälle aatteelle?

Tyttäreni mielestä ravintolat ovat paikkoja, joissa tarvitaan eriytetyt vessat. Naisten vessa on se paikka, jonne  mennään rauhaan kännisiltä miehiltä. Samaa olen minäkin ajatellut.

TIMO SOINI JA VAPAAN NAISEN YKSINÄISYYS*

Mitä, tai miten, pitäisi vastata, jos minulta kysyttäisiin mielipidettä abortiin? Tähän kai jokaisen on sisimmässään vastattava.

Naisen oikeus kehoonsa ei vastauksena heti riittäisi. Missä raskauden vaiheessa naisen oikeus kehoonsa ei enää ole pätevä peruste? Eikö lopulta jokin ulkoinen sääntö kuitenkin määritä myös naisen ruumiin autonomiaa? Eikö ainakin tieteen ja lain määrittelemä sikiön kyky tuntea kipua ole useimpien hyväksymä raja? Eli onko tieteellisesti määritelty kipu se raja, jossa naisen ruumis ei enää ole absoluuttisesti hänen omansa? Tuollaisia jatkokysymyksiä kuulen kysyjän heti tekevän. Ja myönnän, että myös itseni.

Kipurajan käsittääkseni myös naiset hyväksyvät (naiset, koska heidän kehostaanhan  tässä on kysymys). Sen ei pitäisi siis aiheuttaa erimielisyyttä abortin vastustajien ja muiden välillä. Tai no. Voi tietenkin haastaa tieteen käsityksiä kuten eläinten oikeuksien kohdalla tehdään. Vaikkapa kysymällä, että mistä tietää mitä mikäkin eläin voi tuntea. (Kyllä, taisin rinnastaa sikiön ja eläimen.) Mutta kai kipuraja jonkinlainen yleinen raja on mielipiteeseen katsomatta.

Adoptio on yksi aborttia vastustavien argumentti. Eikö lasta voi antaa pois, jos nainen ei voi jostain syystä siitä huolehtia tai sitä pitää? Adoptioargumenttiin vastaisin, että jos sitoutuisin itse ottamaan lapsen itselleni, vain silloin edes teoriassa voisin keneltäkään tuota vaatia. Näinhän on jossain päin maailmaa todella tapahtunut. Mutta silloinkaan ei periaatteeni voisi tulla yleiseksi säännöksi. Olisin yksittäistapaus ja jokainen joka niin tekisi, olisi sitä myös. Ja mikä tärkeintä, yhäkään en voisi päättää naisen puolesta. Myöskään valtio adoptoijana ei olisi yksittäistapausta kummempi. Kyseessä kun olisi aina yksittäisen naisen ja valtion välinen sopimus. Siinäkin nainen päättäisi ja edelleen aivan yksin.  Haluan vielä tarkentaa, että en sinänsä vastusta abortin vastustajan adoptioargumenttia. Adoption mahdollisuus tietenkin lisää naisen mahdollisuuksia valita siinä vaikeassa tilanteessa, jossa hän on.

Minusta ainut syy, miksi tässä oikeastaan riidellään ja nainen syyllistyy, on metafyysinen. Uskonko (kipuun kykenemättömän) sikiön sielullisuuteen tai vielä parempi: hedelmöityksen hetkellä syntyvään subjektiiviseen sieluun? Onko elämä minulle pyhää itsessään? Eli mitä kullekin meistä tarkoittaa elämän arvo tai sen pyhyys? Onko siis elämä (trassendentti) absoluuttinen arvo? Ainakin tunnustan syöväni lihaa ja voin kuvitella käyttäväni väkivaltaa, jos se on välttämätöntä. Kärpäsenkin voin tappaa tuosta vain. Siksi vastaan, että ei ole.

Minun on vastattava itselleni esittämään kysymykseen seuraavasti. Koska en usko sielulliseen ihmisyksilöön enkä siten myöskään elämän absoluuttiseen arvoon ja koska en saa otetta naisen jakamattoman kehollisuuden ideasta, minun on hyväksyttävä ainoaksi perusteeksi naisen oikeus tehdä valinta. Jäännöksettömästi fyysisyyteensä palautumaton valinta. Minulle kysymys abortista on siis naisen eksistenssiä, ei vain hänen kehoaan koskeva. Toisin sanoen: naisella on oikeus omaan elämäänsä on minulle kehollisuutta parempi lause.

Vai jääkö muuta vaihtoehtoa? Kenelle muulle antaisin luvan päättää asiasta? Sellaista metahenkeä en mistään löydä. Miehelle sitä ei voi ainakaan antaa.

Timo Soinin kanssa minulla ei olisi vastaukseni jälkeen tietenkään enää tästä aiheesta mitään puhuttavaa. Eikä hänellä minun kanssani, minkä hyvin ymmärrän. Käsitys metafysiikasta erottaa meidät peruuttamattomasti. Se on selvää, että naisen tuskaa Timo Soini lisää. Yhtenä muiden joukossa. Ja se taas tarkoittaa sitä, että naisen vain täytyy yhä enemmän sitoutua vapauteensa.

-
*Uusi versio poistamastani kirjoituksesta Soinilaisia kysymyksiä.






https://blogit.iltalehti.fi/outi-alanko-kahiluoto/2015/11/23/naisen-oikeus-paattaa-omasta-kehosta-on-perusoikeus/

MIEHEN KIPU

Docventuresin dokumentti The Work oli hyvä. Terapia tuntui toimivan. Enin osa tyypeistä ei tietojen mukaan palannut vankilaan. Jälkikeskustelu vietiin isäsuhteisiin ja miehen tunneosaamattomuuteen, mutta oleellista minusta ei ollut se, mikä niiden miesten isäsuhde oli vaan se, miten aikuiset, miehet ja naiset, kohtelivat heitä tai toisiaan heidän lapsuudessaan. Mielestäni ei myöskään ollut oleellista, missä määrin muistot olivat täysin tosia ja missä määrin vahvistuivat  tai osittain jopa syntyivät tuossa valtavan voimakkaassa ryhmässä. Se oli oleellista, että vangit saivat kosketuksen tuntevaan ja hajoavaan minäänsä, ja mikä tärkeintä, kokivat sen kollektiivisesti, todistivat itseään muille ja itselleen uudella tavalla, peruuttamattomasti. Se muutti heitä. Se että he murtuivat toistensa kehoja vasten ja tukemana, oli oleellista. Heistä tuli itselleen voimaannuttavan erilaisia eikä heillä enää ollut paluuta entiseen itseensä, ei ainakaan yhtä välittömällä ja luonnollistuneella tavalla.  Jakautumisen kokemus oli tärkeä. Näin tämän näin.

Jälkikeskustelu ei minua niinkään koskettanut. Välillä tuntui, että tuo juontokaksikko tekemällä teki itsestään toksista ja perinteisen mieskuvan ahdistamaa, jotta sai liikuttua ja kokea eläytyvänsä ajan henkeen. Ei miehellä nyt noin huonosti mene herranjumala. Jos menee, niin kyllä jostain muusta syystä kuin siitä, että isä ei osoittanut hellyyttä tai että mies kokee itsensä olemuksellisesti vääräksi ja tunteissaan osaamattomaksi eli ON OLEMASSA jotenkin väärin. Siltä Tuuna ja Riku saivat jutun näyttämään. En ihan tiennyt, mistä he todella liikuttuivat. Jotakin pateettista ja haettua syyllisyyttä siinä oli.

No. Mies tietenkin käyttää valtaa, se on selvä, mutta niin myös nainen. Ilmiasu vain on eri. Lopputulos ehkä sama. Ei miehen erityistä kollektiivista syyllisyyttä olemuksensä vuoksi pidä tuntea. Tuunan syyllisyys oli hämmentävää. (Edellisessä tennisjaksossa hän toksiutti itseään päällepuhumisella, mutta onneksi naisvieras, tutkija, en muista tarkemmin kuka, muistutti että puhuu itsekin päälle ja kysyi, että eikö se ole enemmän persoona- kuin sukupuolikysymys.) En todellakaan tiennyt, miten noihin tunneryöppyihin olisi pitänyt suhtautua. Minä vaivaannuin. Ikään kuin joku olisi odottanut tässä aikakaudessa Tuunalta ja Rikulta tätä. Enkä oikein uskonut Tuunan alemmuuteen maskuliinisen Rikun rinnalla. Jotakin liian odotettua siinäkin oli. Jälkikäteen muotoiltua, tilanteeseen liian hyvin sopivaa. 

Miksi muuten tyttöjen traumaattista suhdetta vanhempiinsa ei runkata tuolla tavoin, tehdä siitä dramaattista syytä kaikkeen, hikoilla siitä hunajaa muiden nähden, ikään kuin ansioiduta sillä?

Oma suhteeni isääni oli ristiriitainen. Välillä vihasin sitä, syljin ja haukuin kun se humalassa sätti äitiä, veli otti fyysisetikin yhteen, välillä taas ihailin sen älykkyyttä. Kun se kansakoulun tuskin loppuun käyneenä rintamamiehenä ja itseoppineena keksijänä todisti keksinnöllään voittaneensa lujuuslaskentaväittelyn proffan kanssa (joka myöhemmin myönsi laskuvirheensä), olin siitä helvetin ylpeä. Emme koskaan halanneet isäni kanssa emmekä sanoneet toisillemme arvostavia sanoja, en ainakaan muista. Mutta jos väittäisin sen katkeroittaneen tai typistäneen minua tunteissani, valehtelisin, hakisin ikään kuin pateettisesti myötötuntoa niiltä, jotka sen oikean tunneosaamisen nyt määrittelevät. Käytös kuului isäni ja paljolti sen ajan miesten persoonaan. Kyllä, isäni oli kännissä vittumainen mies, selvänä mukavakin, vähän totinen mutta keskusteleva. Enempää en odottanut eikä mitään siksi jäänyt saamatta. Isäni äkkipikaisuuden tunnistan itsessänikin ja siitä ovat läheisenikin kyllä osansa joskus saaneet. Enkä ymmärrä tätä itkemättömyyden vatkaamista myöskään. Mies liikuttuu, kun on sen aika. 

KIRJE MARJA SANNIKALLE (JA SANNA UKKOLALLE)

Hei taas!

Teillä alkoi Ukkolan kanssa ainakin näin aluksi kiinnostusta herättävä ohjelma. Pyysitte ideoita...

Jatkan samaa, jota jo aloitin aiemmin (osittäin huonolla menestyksellä...). 

SAMAN PUOLEN/PUOLUEEN edustajat pistetään kinaamaan jostain matemaattIsesta ongelmasta, no tiedät, mitä ongelmaa ajattelen. Sitä väestökysymystä. 

Keskustelijatkin olisivat mulla valmiina: Heidi Hautala ei näe ongelmaa, Soininvaara näkee. Ja mikä kiinnostavinta, saman "aatteen" puolella. Nyt nämä kaksi väittelemään studioon! Blogissani kirjeessä Soininvaaralle sen idean hänelle jo esitin (en saanut vastausta). Se olisi identiteettipolitiikan dekonstruktiota. Jos puolet jaetaan puoluepoliittisesti tai muuten aatteellisesti valmiiksi TAI studiossa puhuu yksi ihminen (kuten siinä jutussa joka tehtiin ehkä sitten minun toivomukseni johdosta), aiheen ja identiteettien dekonstruktiota ei tapahdu. 

Miksi dekonstruktio sitten on tärkeää? Siksi, että vain se edes vähän synnyttää luovaa levottomuutta passivoivan ja juuri sitä identiteettipolitiikkaa vahvistavan levollisuuden sijaan. (Ja tarkoitan identiteettipolitiikalla siis myös yksittäisen kansalaisen mielenmaisemaa.)

Minusta kyllä tuntuu, että tähän keskusteluun ei kukaan uskalla suistua (jätän tuon kirjoitusvirheen silleen!!!), mutta sekin olisi yhden keskusteluohjelman paikka: "Identiteettipolitiikkaa: Ehdotimme tätä mutta kukaan ei suostunut."

Ja sitten ehdottomasti kylmät tieteentekijät arvioimaan miten keskustelijat pärjäsivät... JA KOKO OHJELMA-AIKA TÄLLE AIHEELLE!

Tämä kirje on tietenkin myös Sannalle tarkoitettu.

T. Juha

KAKSOISTORNIT 11.9.

Myönnän. Ajattelin, että jenkit saivat mitä tilasivat. Ja ajattelin tietenkin, että päivä oli valittu Chilen sotilasvallankaappauksen päivämäärän mukaan. Ehkä olikin. Kun aikaa kului, tuli ajateltua asiaa tarkemmin. Huomasin, että olin ajatellut amerikkalaisen yksilön yhdysvaltalaisen hegemonian edustajaksi. Ja vielä heräsi kysymys, että mitä pahaa ne toiset vääräuskoiset muslimit sitten olivat oikeauskoisille tehneet että olivat tämän kaiken ansainneet? Niitähän ne eniten tappaa. Ja edelleen että onko selvää, että fundamentistinen hallinto pitäisi paremmin huolta kansalaisistaan vai onko USA vain tekosyy fundamentin tahdon toteuttamiselle?

Kirjoitin vanhaan blogiini jopa ilkkaremesläisen dystopiasynopsiksen siitä, että jos Yhdysvaltoja ei olisi, iskuja tehtäisiin jumalattomimpia eli juuri meitä pohjoismaalaisia eli pahimpia ateisteja kohtaan. Fundanmentit kristitytkin kokisivat tilaisuutensa tulleen ja yhdistäisivät voimansa islamistien kanssa. Ei uskonut enkä usko yhäkään, että terrorismi Yhdysvaltojen tai oikeudenmukaisuuden myötä mihinkään katoaisi. Sen volyymi ehkä vähenisi, mutta kaksoistornien iskuihin tarvittiin vain 19 ihmistä, jotka eivät olleet kouluttamattomia ja huono-osaisia. Ja lisäksi voi ajatella, että fundamentalisti pyrkii aina oikeanlaiseen okeudenmukaisuuteen. Saksalaiella ja italialaisella  terrorismilla 70-luvulla tuntuikin äkkiä olevan perustellummat kohteet: poliitikot, poliisi, armeija. Kaksoistornien isku oli nihilististä sybolin korottamista yksilön yli.

Melkeinpä nolottaa, että olen ajatellut ensin niin kuin ajattelin. Ja millaisen rikollisuuden kohdalla tuota vääryyslogiikkaa sitten pitäisi noudattaa? Järjestäytyneen rikollisuuden? Eli milloin yksilö on saanut siinä määrin tarpeeksi, ettei hänen kuulu enää tahtoa laittomasti lisää? Ja missä yksilön vapaan tahdon raja kulkee? Tai onko sitä? Lopulta tulin siihen tulokseen, että ainut perusteltu lopputulos on tiukempi kontrolli ja valvonta terrorismin estämiseksi.

Vähäinenkin tunne että "siitäs ne saivat" oli mielestäni moraaliton, ristiriitainen  ja terrorismia tukeva. Tuota tunteesta minun on otettava itseni kiinni, jos ja kun sitä sisimmässäni ilmenee.

KIRJE OSMO SOININVAARALLE

Verkkouutiset.fi:

"Vihreiden europarlamentaarikko Heidi Hautalan mukaan on realistista myöntää, että laajenevien globaalien kriisien hillitseminen edellyttää lisäresursseja myös EU-tasolla.

Hän huomautti, että EU on tehnyt pakolaisvirtojen hillitsemiseksi rajavalvontayhteistyötä Sudanin ja muiden autoritaaristen hallintojen kanssa.

– Tämä ei ole oikea suunta. Asiaa on käsitelty viime aikoina myös [EU-parlamentin] kehitysvaliokunnassa, Hautala sanoi Turun Eurooppa-foorumin paneelikeskustelussa.

Hän myös paheksui kokoomuksen europarlamentaarikko Petri Sarvamaan toteamusta, jonka mukaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa 'kytee väestönkasvun pommi'.

– Puhe Afrikan väestöräjähdyksestä on vanhanaikaista, ei ole mitään väestöpommia. On vain valtavaa köyhyyttä ja osattomuutta, Hautala sanoi."

Olen hämmentynyt.

Ketä uskoa väestökasvun suhteen?

Kysyn Sinulta siksi, koska uskon Hautalan ja Sinun välillä olevan mahdollisimman vähän ns. identiteettistä politiikkaa, jonka hämärään asiat yleensä häipyvät (Ruotsin vaaliuutisointi hyvä esimerkki*). Ja minä kun haluan kuulla faktoja. 

-

*tätä ei ollut kirjeessä

JATKOA EDELLISEEN...

 Pidän paljon Kai Niemisen runoista mutta...



Jokainen tietää, 
mikä on oikein ja väärin; 
mutta kuka selittäisi
mikä on tämä mikä.



Miksi hän heittäytyy runouden takia noin tietämättömäksi?

RELATIVISMIN ANSASTA EN VÄSY KIRJOITTAMASTA

Kuva: Niina Salonpää

Torstain Ylen Kulttuuriykkösen vieraan Leena Krohnin mukaan moraali on universaali totuus, jonka kärsivä ihminen tunnistaa välittömästi. Kulttuurirelativistit ovat hänen mukaansa väärässä. Niin minunkin.

Kukaan ei voi tyrkyttää minulle vapautta, jota en koe alkuunkaan menettäneeni. Siksi on helppoa ajatella, että tuo tai tämä vapauden vaatimus ei kuulu minulle ja että vapaus on määrä, jota on jo tarpeeksi. (Niin niiden "valkoisten heteromiesten" ajatellaan ajattelevan eikä aina ihan syyttä.) Mutta vapaus kuuluu aina kaikille. Se kun ei ole määrä vaan arvo. Tunne, että kokee itse tekevänsä jotain vapaaehtoisesti, ei ole koskaan yleistettävissä. Siksi se ei riitä. Vapauden universaalisuus tarkoittaa sitä, että kenen tahansa, ei vain minun,  on mahdollista tunnistaa tarpeensa ja valita sen mukaan muita vahingoittamatta. Vapauden on siis oltava aina muidenkin kuin vain "asianomistajien" huoli. Muuten ajaudumme kuin huomaamatta relativismiin. 

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Tie Baldersbrønden kylässä (1912)

National Gallery oli tietenkin täynnä teeveestä ja kirjoista tuttuja mestariteoksia. Mutta sitten löytää kuin vahingossa omat vähemmän itselleen tutut suosikkinsa. Vaimoni ottama kuva ei tee tälle L.A. Ringin maalauksen valöörille oikeutta, mutta sen taika oli livenä todella vahva. Maalauksen talviseen valoon olisi halunnut kävellä. 

Sitten huomasin Ringin vieressä vaikuttavan sinihopeisen järvimaiseman, symbolistisen mutta ei niin, että symbolismia olisi alleviivattu. Se vain väreili ilmassa. Maalaus oli minulle yksi Nationalin vetovoimaisimpia teoksia. Ja myöhemmin sain lukea, että siitä lähtien kun se oli 1999 hankittu, yleisö oli myös sen niin kokenut. Katsoin että kukas tämä nyt siten oikein on tämä tekijä. No Akseli Gallen-Kallelahan se. Keitele vuodelta 1903, yksi versio neljästä. Tämäkään vaimoni ottama kuva ei tee oikeutta maalauksen taialle. Näin kauas piti tulla, että ymmärsin Gallen-Kallelan vaikuttavuuden.

Sitten vielä tämä Hans Holbein nuoremman tekemä muotokuva, josta vaimoni pyynnöstäni kuvasi vain osan. Henrik VIII:n ihastus Jane Seymourin kuoleman jälkeen. Henrik tilasi muotokuvan mutta parisuhteesta ei tullut valmista. Onneksi? 

                  Christina of Denmark, Duchess of Milan (1538) 

Tate Modern piti tietenkin myös kuitata. Itse rakennus oli kylmä ja tympeä, tosin modernilla tavalla tietenkin. Sieltä puuttuivat vain Antonionin elokuvien eksistentiaalisesti haahuilevat hahmot. En viihtynyt. Olin siitä oikeastaan yllättynyt. Koin melkeinpä sartrelaista kuvotusta ja ehkä se oli tarkoituskin. Tuntui kuin kylmä rakennus, sen sisuksissa oleminen, olisi ollut post-eksistentiaalinen teos itsessään. En jaksanut innostua käsitteellisistä nyky-teoksista joita näin. Ratkaista taas kerran niiden arvoituksia. Enkä myöskään pysähtyä videoteosten ääreen. Yhdessä tietenkin mellakoitiin jonkun tärkeän asian puolesta. Hyvä niin. Tärkeää  varmasti tekijälle itselleen, mutta minä näin tämän kaiken jo uutisista. Osallistuin jo silloin. Picasson näyttely jätti kylmäksi. Olivathan nämä aikoinaan innovatiivisia mutta nykysilmääni jotenkin kuolleita teoksia. Vähän niin kuin Orson Wellesin Citizen Kane. 

Tate Britain jäi katsomatta. Kun siellä ei ollut sillä hetkellä nähtävillä Lucian Freudia niin en enää jaksanut pakottautua ja mielestäni parhaat esi-impressionistiset Turnerit olin jo nähnyt National Galleryssa.

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Ajattelin, ettei minusta saa karikatyyriä. 

LONTOO 28.8. - 2.9.2018

Sen mitä viikossa ehdin kokea, Lontoo on sekoitus kaikkea: rumaa ja kaunista, siisteyttä ja sotkua, tyyliä ja tyylittömyyttä, ja tietenkin tieteen ja kulttuurin historiaa. Täpötäysiä roskapönttöjä ja roskapusseja kadulla (jotka tosin on tuotu sinne kerättäviksi). Hanojen vedensekoittimet ovat ainakin uusissa hotelleissa jo moderneja, joten niistäkään ei enää pystykomiikkaa pääse tekemään ellei vääristele totuutta. Tunsin oloni kotoisaksi. Tuntui että junttiuteni sulautui hyvin tähän joukkoon. Ihmiset eivät oikeastaan oleellisilta osin poikkea toisistaan, niin uskon. Berliini, Lontoo, Helsinki ja Seinäjoki... Tervehtivät, kiitävät ja pyytävät kukin tavallaan anteeksi (ohoa en täällä Seinäjoella kuule) ja istuvat metrossa sen kummempia elehtimättä. Ja kaikki ne vierasmaalaiset jotka kulkivat hotellin hissillä, olivat yhtä hiljaisia kuin me. (Emme siis tässäkään ole mitenkään erityisiä, itsemurhissakin enää vain euroopalaista keskitasoa.) 

Jos Lontoo olisi ruoka, niin höyrymakkara kurkkusalaatilla. (Berliini taas porsaankyljys kokoperunoilla.) 

Katusoittajille ja kodittomille piti varata kolikoita taskuun. Jos englantini olisi sujuvampaa, olisin halunnut kysyä joltakin heistä, mitä tapahtui, että on nyt tässä tilanteessa. Mutta englanniksi olen varovainen. En aloita sellaista, jota en vamuudella kykene viemään laadukkaasti ja oikealla sävyllä loppuun ja varsinkin tunneherkässä asiassa. Se puhuuko tuossa asemassa oleva ihminen sitten totta, on merkitysetönä. Tärkeää on se, että joku olisi kiinnostunut. Mutta tyydyin siis vain rahan antamiseen ja ystävälliseen vastaukseen kiitokselle. Niin ja tietenkin tippeihin piti tottua, muistaa ne. Luulen että tipit tekivät henkilökunnastakin pikkupuheisempaa, toisaalta ystävällisyyteen suhtautui tippien takia myös kyynisemmin (mitä en tietenkään näyttänyt).

Sää oli poikkeuksellisen lämmin koko viikon. Näin sanottiin kun kysyin tarjoilijalta, että eikös Lontoossa pitänyt "aina" sataa.  Kerran tai pari taisi vähän tipauttaa vettä, mikä näkyy tuossa vaimoni ottamassa kuvassa. Istuimme tietenkin oluella. Niin ja kesken jäänyttä Lajien syntyä piti taas jatkaa Luonnontieteellisen museon innoittamana.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                  

IDENTITEETTIPOLITIIKKAA (päivitys 3.9.)

https://perustelehti.fi/ilmasto-totuus-tiede-ja-eliitin-identiteettipolitiikka/

https://netn.fi/lehti/niin-nain-411/pääkirjoitus-411

"Identiteettipolitiikassa poliittisten ryhmien jäsenten tai äänestäjien näkemys itsestään ohjaa etusijassa heidän toimintaansa. Poliittinen kenttä ei näin jakaudu ensisijaisesti asioiden vaan identiteettien rakennusaineiden (uskontojen, elämäntapojen, etnisyyden, kansallisuuden, luokan, sukupuolen ja niin edelleen) mukaan." (Ville Lähde.) 

Luin nuo jutut muutaman kerran. Tuntuu että Ville Lähteen niin & näin -lehden pääkirjoitus maistuu paremmalta. Joitenkin Lauri Holapan tekstissä identiteettipolitiikan kritiikistä tulee... identiteettipolitiikkaa. Lähde pysyy hyvin kuivilla tästä ansasta. Tämä identiteettipolitiikka on kiinnostava käsite. Mieltä kiusaava. Melkein metafyysinen umpikuja, jonka voi ratkaista vain käytännöllisesti, ryhtymällä siihen toimeen, jonka retoriikassaan vakuuttaa siksi kaikkein tärkeimmäksi asiaksi, joka ylittää, alittaa ja ohittaa identiteettipolitiikan. Muuten kyse on vain, taas kerran, identiteettien jakamisesta. Ja Holapan teksti tuntuu sellaiselta. En pääse siitä tunteesta.

Onko identiteettipolitiikalla sitten aste-eroja? Kuinka paljon saa esimerkiksi toisella kädellä vaatia hyvinvointia ja palveluita, ettei vielä tee ympäristöllä identiteettipolitiikkaa? Tuo rajahan ei kulje katalien angelamerkkereitten (ks. Holappa) ja meidän aidosti ympäristöstä huolissamme olevien välillä vaan sisimmässämme. Entä mikä on unohdettava, jotta voi syyllistyä hyvin mielin identiteettipolitiikkaan? Esimerkiksi sekö, että kuinka monta prosenttia väestöstä voi "luopua kaikesta ja vetäytyä erämaahan", että vielä voimme säilyttää turvallisen elintason köyhille, kipeille ja vammaisille? Eli milloin vetäytymisestä tulee sisäisen ristiriidan kieltävää identiteettipolitiikkaa, jossa unohdetaan muut?  Tai toinen ajankohtainen keino tunnustella oman identiteettipolitiikan rajoja on kysyä itseltään, mikä on maahanmuuton vaikutus tulonsiirtomatematiikkaan? Ajattelenko (lue: tunnenko) silloin identiteettipolitiikkaa vai politiikkaa? Vai onko niin, että ne eivät koskaan ole täysin erotettavissa toisistaan? Ainahan voi kulman takaa löytyä jokin uusi mieltä avaava informaatio, jonka poliittisia motiiveja voi sitten taas epäillä. 

Tätä kaikkea Holappa olisi voinut kysyä.  Ois mullekki heti keitos maistunu paremmin.

(P.S. Maanantain 3.9. A-studiossa puhuttiin Ruotsin tulevista vaaleista. Pelkkää identiteettipolitiikkaa. Perusteita käsiteltiin juuri sen verran, että vastapuolet saatiin hahmoteltua.)

LAULUTAITEEN ERITYISYYDESTÄ

Laulussa on kaikki.
Runoilijatkin haluaisivat oikeastaan laulaa.
Se tekee kaikesta täydellistä.
Niin kuin Eino Leinon Tähtitarhasta,
kun Jussi Chydenius sävelsi sen.
Tiedän kyllä, että sattumaa enempää
en tähän olemassaolooni kaipaa,
mutta lauluja kuunnellessani myös tunnen sen.

ISO BIISI

https://www.google.fi/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://www.youtube.com

YLIVOIMAINEN VERSIO

https://www.google.fi/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://www.youtub

IDENTITEETTIKRIISI

Itsemurhalukumme on nykyään vain eurooppalaista keskitasoa.
Nyt ne vievät meiltä tämänkin.

KOMMENTIT VIHAVAISEN BLOGIIN (11.8. neljä viimeistä kappaletta lisätty)

"Kun pedofilian laillistamisesta huolestujat pitävät Puolimatkan mukaan yhtenä syynä rajojen höltymiseen sitä, että pedofiliasta, homo- ja heteroseksuaalisuudesta puhutaan rinnakkain luonnollisina seksuaalivietteinä, tuntuu siltä, että tällä pyritään  vain kyseenalaistamaan tuo luonnollisuus kahden ensimmäisen kohdalla. Pedofilian toteuttaminen partnerin kanssa on kuitenkin rikos ja tässä rikoksen kategoriassa olisi pysyttävä. Luonnollisuus on epäoleellista. Väkivaltarikos on ehdoton ja riittävä syy sanoa ei laillistamisvaatimuksille. Riittää, että vaatimus laillistamisesta torjutaan sillä. Mitään luonnollisuuksien (tarkoitushakuista) kyseenalaistamista tai viettien vertailua ei tarvita.

Siitä että jokin sattuu olemaan luonnollista ei seuraa, että  sen kuuluisi olla laillista. Edes implisiittinen vaatimus, että pitäisi kyseenalaistaa ajatus jonkin vietin luonnollisuudesta siksi, että se tuottaa mahdottomia vaatimuksia rikoksen laillistamisen suhteen, haiskahtaa kategoriavirheeltä, vietin rinnastamiselta rikoksen kanssa. Eihän rattijuopumustakaan vaadita lailliseksi sen vuoksi, että on olemassa ihmisiä, joilla on erityinen alttius alkoholisoitua.

Jos Puolimatka olisi kirjoittanut, että on huolissaan niistä pedofilian laillistamispuheista, joissa jotkut käyttävät sukupuolineutraalia avioliittolakia tarkoitushakuisesti laillistamisen pyrkimykseen tai sillä pelotteluun, se olisi asiallinen avaus. Nyt vaikutelma on se, että hänen huolensa pedofilian laillistamispyrkimyksistä on implisiittistä sukupuolineutraalin avioliittolain vastustamista. Odotan professorilta selkeää ja rehellistä läpinäkyvää ajattelun kirkkautta tässä kohtaa. Sananvapaudesta ei ole kysymys vaan tieteilijältä vaadittavasta arvojen ja tunteiden reflektiosta. Jos Puolimatka sanoisi suoraan, että "avioliitto on heteroille tarkoitettu instituutio ja se on Raamatussa ilmoitettu vaikka en sitä pysty eikä minun tarvitse sitä tieteellisesti perustelella", ei se minua uskonnottomana kiusaisi. Meillä on uskonnonvapaus.  Se on hyväksyttävä. Niin pedofiilien kuin homo- ja heteroseksuaalien. Professorin tarkoitushakuinen ajattelu jota hän ei reflektoi, on siis kuitenkin eri juttu."

Tämän kirjoitin Vihavaisen blogiin postaukseen Jyväskylän mielensäpahoittajat. Kommenttiani pidettiin esimerkkinä sofistisesta väkivallasta. Vihavainen komppasi sofismisyytöstä. Käykää lukemassa: http://timo-vihavainen.blogspot.com/2018/08/jyvaskylan-mielensapahoittajat.html#comment-form

Pistin vielä kommentiksi saamieni vastausten jälkeen:

"Halusin tuoda esiin sen vaikutelman, joka minulle tulee siitä, mitä Puolimatka jattää sanallistamatta. Lukijoille ja niille jotka sellaista väittävät, olisi tehtävä selväksi, että viettien luonnollisuudella ja rikoksen laillistamisella ei ole perusteltua yhteyttä. Jos näin ei tee, jättää omalta osaltaan ikään kuin oven avoimeksi arvottavalle retoriikalle tuon luonnollisuuden ja seksuaalisten suuntautumisten suhteen. Tai arvottavalle sofismille, josta minua kritisoitiin (sofismi on joskus väistämätön tulos tässä ajassa kun näitä arvopohdintoja käydään puolin ja toisin ja kielellä pelataan; pyrkimykseni on käydä vilpitöntä vuoropuhelua ja siksi tänne kommentoin)."

Ja edelleen:

Puolimatka voisi muistuttaa näiden laillistajien uhasta suoraan rikoslakiin viitaten, ilman homoseksuaalisuuden tai avioliittolain kautta koukkaamista. Tai kun muut ovat hänen mukaansa niihin viitanneet, viittaamisen kyseenalaisuutta voisi sanallistaa. Kun ei niin tee, hän tuntuu valitsevan puolensa, ja kun hänen vakaumuksensa tässä tietää,
tulkinta on helppo tehdä niin kuin minäkin olen nyt tehnyt. 

Sinänsä aihe on haastava ja sitä on tärkeä pitää esillä ja  siihen on niin konservatiivien kuin liberaalien, kaltaisiani vihervassareita ja feministejä myöten, tässä monikulttuurisuuden ajassa otettava jossain vaiheessa väistämättä kantaa, erityisesti lapsiavioliittoihin ja  islamilaisiin lakeihin (metoo käyttöön myös tässä!). Noihin lakeihin Hämeen-Anttilan mukaan lapsiavioliitot pitkälti perustuvat. Tässä asiassa ei saa tippaakaan notkahtaa sallivuuden puolelle. Kulttuurirelativismi on tässä julma pakokeino vastuusta.


Nuo kursivoidut siis vielä lisäsin keskusteluun. Ja vielä postaukseen Avoin kirje Professoriliitolle sen, että ongelma ei ole Puolimatkan usko vaan se miten ja minkälaisia lähteitä hän käyttää ja että professorilla ei tässä asiassa ole vapaa-aikaa. Niin kuin ei minullakaan. En voi blogissani viitata lakiin epämääräisesti. Tuonkin vielä siis lisäsin ikään kuin retoriseksi tehokeinoksi.

Ja vielä: mainitsin tuon vihervasemmistolaisuuteni ja feminismini tuossa kommentissa erityisesti siksi, että tulee selväksi "meidänkin" (tai ainakin minun) haluni rohkeasti haastaa tuossa poteroitumisessa  myös oma puoli. Näissä poteroitumisissa käy yleensä niin, että periaatteessa objektiivisista ja neutraaleista aiheista tulee tuossa yhteydessä välineitä oikeassaolemiseen ja itsensä eheänä pitämiseen. Samalla vastapuoli saa (teko?)syyn vahvistaa äärimmäisyyttään. "Kun nuo eivät TAASKAAN tartu tähän asiaan tosissaan...". Ympyrä sulkeutuu. Siksi oma puoli on "hylättävä" aina jos asia niin vaatii.