TENNIS JA FEDERER

Australian avoimia katsoessa tunsin taas, miten upea laji tennis on ja miten hieno ura Federerillä. Välillä jo oikeastaan pois kuvioista ja sitten taas Wimbledon ja nyt Australia. Hän on todella SUURI. Tänään oli jo menettää ottelun, mutta kokosi itsensä. Grand Slam -voittoja Federerillä on nyt kaksikymmentä.



Jos musiikki on taiteista suurinta, tennis on sitä minulle urheilussa. Jokainen syöttövuoro, jokainen pallo kuin elämä: voi muuttaa kaiken päälaelleen.

FEMINISMI HUKASSA

Katsoin Yle Femman vaalikeskustelun. Siinä kysyttiin ehdokkailta, oletko feministi. Vaikea kysymys kun siihen odotetaan yksinkertaista vastausta. Juuri siksi se herättää minussa tuskaa ja ärtymystä.  Enkä rehellisesti sanoen voi vastata siihen yksiselitteisesti kyllä tai ei.

Yritän kuvitella pyöreän neliön: feministiksi julistautuvan yksilön, joka puhuu feminismin sisäisestä ristiriidasta suhteessa islamiin kuten Huhtasaari tuossa keskustelussa. Enkä välitä tippaakaan Huhtasaaren tendensseistä, niihin lukijankaan ei kannata siis tässä vedota. Välitän vain siitä, miten hän tuossa tilanteessa äänensä käyttää; ikään kuin moniäänisen organismin osana. Heti kun tuollainen vaarallisesti puhuva ehdokas ilmaantuu Feministiseen puolueeseen, lupaan äänestää häntä. 

Arvostan sisäisten ristiriitojen pelotonta ilmaisemista ehkä enemmän, kuin mitään muuta ominaisuutta ajattelevassa ihmisessä tai ryhmässä. (Saatan äänestää Sinisiä seuraavissa eduskuntavaaleissa vain ihan sen takia.) Mutta niinhän se taitaa olla, että arvojen sisäiset ristiriidat on paljastettava vastustajan toimesta. Ja samalla tietenkin "väärin tendenssein" kyllästettynä. Vastavoimat ovat välttämättömiä oman eheyden säilyttämiseksi. Mites muuten niihin vääriin tendensseihin voisi viitata ja5 ristiriitansa "unohtaa"?

Kuvaavaa Femman keskustelussa oli se, ettei kukaan halunnut tarttua Huhtasaaren väitteeseen Ruotsin feministien tilanteesta sharia-lain suhteen. Siis edes yrittänyt kumota sitä, jos jotain kumottavaa oli. Välinpitämättömyys oli raivostuttavaa. Ja ruosalainen ehdokkaita arvioinut professori vielä legitimoi hiljaisuuden ihmettelemällä, miksi feminismi aiheuttaa Suomessa niin paljon keskustelua. No ainakin omalta osaltani yritän tässä sitä itselleni selittää. Jos joku olisi maininnut feminismillä olevan suuria haasteita edessään tässä maailmassamme ilman rajoja, se olisi riittänyt minulle. Mihin? Siihen, että voisin sanoa olevani ilman pienintäkään epäröintiä feministi. 

Nyt minun on kuitenkin vaikea sanoa niin. Minulle ihmisyyden mitta on yksilö kulttuuriin katsomatta. Aina. Jos joku porukka ei tätä hyväksy tai yrittää retoriikallaan periaatetta kiertää, en kuulu siihen kerhoon. Ja tähän asti valikoivaa retoriikkaa on tullut liikaa vastaan Feministisen puolueen taholta tyyliin "burkan käyttö on yksilöllinen kysymys" (tai puhetavassa, jossa ihmisen biologinen selittäminen asetetasn lähtökohdiltaan arveluttavaksi ja toissijaiseksi). Se on minun syyni sanoa, että en ole feministi. Reflektoimatonta ideologista valikoivuutta en voi kertakaikkiaan sietää ja missä sitä tuleekin vastaan, siellä aatteen lumous katoaa.  

Lopuksi on tietenkin sanottava, että olemme kaikki arvoissamme ja fiosofiassamme väistämättä valikoivia, eklektisiä (ks. Wikipedia). Niin hyvässä kuin pahassa. Juuri siksi näitä kiusallisia huhtasaaria joukkoomme tarvitsemmekin. 

EHDOTTOMASTI KYSEENALAISIN TOSITEEVEEOHJELMA

Suomen surkein kuski herättää aidosti vakavan kysymyksen. Millainen katsastusmies näille pahasti hahmotushäiriöisille ihmisille on myöntänyt ajokortin? Eivät he kai ole voineet ajaa tuon paremmin ajokokeessakaan? Ellei sitten koko ohjelma ole näytelty. Tutkinta päälle ja oikeudet pois ja heti! Siinä määrin ammattitaidottomalta vaikuttaa ja mikä pahinta, tuollainen suurpiirteisyys saattaa kansalaiset hengenvaaraan. Ohjelman etiikka on sama kuin rattijuopumuksesta tuomitut juotettaisiin humalaan, pistettäisiin rattiin ja parhaalle humalassa ajaneelle annettaisiin kortti takaisin.

TUNTEVIA ELÄIMIÄ JA IHMISIÄ

"Moderniin rakkauteen kuuluu haltioituminen, vapaa valinta, seksuaalinen vetovoima sekä lupaus elää luottamuksen arvoisesti ja tietyn moraalikoodin mukaisesti. Yleisimmissä rakkaudessa kerrotuissa tarinoissa asetetaan vastakkain yhteisöllinen ja yksityinen rakastetun valinta ja osoitetaan, että jälkimmäinen on ainoa oikea."

Näin kirjoittaa Janne Saarikivi kirjan Ainoa mikä jää sivulla 135. Mistä tiedämme, että näin on vain modernissa rakkaudessa? Totta: moderni pystyy ilmaisemaan tämän vapaasti ja tekeekin sen häpeilemättä ja joskus ongelmaksikin asti, mutta minusta se ei välttämättä tarkoita sitä, että vaikkapa avioliittoonsa ennen modernia tai meille jossain vieraassa kulttuurissa pakotetut yksilöt eivät kokisi tuollaisia tunteita. Eikö juuri yksilön kokemusta korostava moderni käsitys rakkaudesta voi kuvata jotain todellista universaalia kokemusta? Antaa sille ilmaisun? Mielestäni Saarikivi tekee sen virheen, että vertaa (viihteen ja taiteen vahvistamaa mutta ei välttämättä luomaa) länsimaisen yksilön tunnetta itsellemme vieraan kulttuurin hegemoniseen käytäntöön (ja samalla huomaamattaan vahvistaa hegemoniaa ja vaikenee sen määrittelemästä ja alistamasta yksilöstä). Heti kun verrataan keskenään yksilöitä, viittaus "moderniin" ei enää tunnu relevantilta.  Päin vastoin kuin Saarikivi ajattelee, minusta yksilöllinen näkökulma on "ainoa oikea". Itse otan aina lähtökohdaksi, varmuuden vuoksi, uiversaalin yksilön tarpeen rakastaa, haluta ja olla vapaa.

Vain moderni ihminen osaa haluta, rakastaa ja olla vapaa. Uskommeko me todella tuon ajatuksen? Vai onko se vain kulttuurikritiikkiin kuuluvaa retoriikkaa? Tosin se olisi valtavan vapauttava ajatus niin kuin aikoinaan oli se oletus, ettei eläimillä ole tunteita.

KAKSI KIRJAA, NELJÄ MIESTÄ JA YKSI NAINEN

"Keskustelu filosofin kanssa on kuin painisi sian kanssa mudassa. Vasta muutaman tunnin jälkeen huomaa, että sika pitää siitä." 

Noinhan se menee. Kari Enqvist siteeraa tuntemattomaksi jäävää filosofituttuaan hänen ja Janne Saarikiven hyvässä keskustelukirjassa Ainoa mikä jää. Kirja on kuin kolmenistuttava sohva. Herrojen väliin mahtuu just tarkalleen minkä tahansa kokoinen lukija. Minäkin melkein.

Riitta Kylänpään Pentti Linkola - ihminen ja legenda voitti siis Tieto-Finlandian. Hyvä niin. Sitä selatessa taas muistaa, että aitoon lukijan haastamiseen ei todellakaan tarvita leikittelevää ja pohjimmiltaan mielikuvittelua helpottavaa  avantgardea, ennemminkin hyvä henkilökuva. Reaalisen voimaa. Elävä ihminen, jopa kuva hänestä, voi olla aineen kaltaisesti haastava entiteetti.

Nyt kun noin 800 kirjaa jo saatu hyllystäni parempiin koteihin, eli vankilaan ja vapautuvien vankien yhdistykseen, mietin tarkasti mitä hankin omaan edes lahjakorteilla. Näihin kahteen tiedän myöhemminkin palaavani, joten siksi  ostin ne.

KIRJE MARJA SANNIKALLE YLEEN

Terve taas. 

Vonkasin sitä väestöräjähdysiltaa jos muistat. Tuli mieleen että kun ehdokkaat sen räjähdyksen nyt aina mainitsevat, tehkää siitä haastava kysymys suuressa loppukeskustelussa. Siinä nimittäin paljastuu ihmisestä paljon, koska vastaukset eivät aina voi olla poliittisesti korrekteja: kehittyvien maiden avustus ehkäisyyn ehdollistettuna esimerkiksi on tulenarka asia. Haastakaa ne tässä. Ilmastonmuutos on helpompi kun sen ratkaisussa ketään ei tartte niin ehdollistaa ja syy voidaan ottaa kokonaan länsimaiden piikkiin. Itseä on helppoa ja poliittisesti korrektia ruoskia. Haluan kuulla ehdokkaiden vastaukset! Nähdä miten ne kiemurtelee. (Pelastava vastaus tietenkin on, että naisten asemaa on parannettava; kyllä, mutta onko se kyllin nopea keino, tarvitaanko muutakin ja rajumpaa?)

Väestöräjähdys tekee tästä sittenkin kiinnostavaa!

T. Juha

-----

Lähetin postia myös MTV:n Merja Ylä-Anttilalle.

VEISTOKSELLINEN WITTGENSTEIN

"Maailma on tosiseikkojen, ei olioiden kokonaisuus."  Tractatus...

"[O]lemassaolon epäileminen onnistuu vain kielipelissä." Varmuudesta


Noissa sitaateissa mielestäni yhdistyy kauniisti ja runollisesti varhainen ja myöhäinen Wittgenstein. Kummassakin kuvataan ei vain ihmisen (episteeminen ja eettinen) satunnaisuus vaan myös se, että tuon satunnaisuuden syvä hyväksyminen on osa ihmisyyttämme ja etiikkaamme. Olioita kokoava, perusteleva ja vaihtelevasti "läsnäoleva" tosiseikkojen maailma on se mahdoton reaalisuutemme, jota ei voi kuvata mutta joka kuitenkin pitää implisiittisesti hyväksyä.


Episteeminen ja eettinen satunnaisuus ei kuitenkaan tee olemassaolostani satunnaista. Mitä vasten se sitä olisi? Järki voi jakaa kyllä tietoa ja oikeaa ja väärää muttei olemassaoloa. Paljonko satunnaisuutta tarvitaan ihmisen välttämättömyyteen? Noin olen kysynyt, tosin retorisesti koska kysymys on  tietysti mieletön, turha. Sitaateissa Wittgenstein (Capran "jouluelokuvan" tavoin muuten) vastaa kysymykseeni, ettei tarvita yhtään tai sitten kaikki. Ihmisen mittakaavassa se on ihan se ja sama. Koko erottelu satunnaisuuteen ja välttämättömyyteen on pelkästään esteettinen, ei ihmisen kokemusta aidosti kuvaava. Ja sanottakoon se taas: olemassaolon nihilointi sen perusteella on mahdotonta. Kaikki tarkoituksettomuus tyhjyyttä myöten kun kuuluu juuri sen olemassaolon piiriin, jonka "epäileminen onnistuu vain kielipelissä".  Tarkoituksettomuus ei ole olemassaolon reuna tai raja, arvoitus joka olisi ratkaistava. Se on vain mittakaavamme efekti. Mutta jostain syystä ihminen haluaa vain pitää kiinni tarkoituksettommuudestaan, tarvitsee sitä ollakseen itselleen tosi. Itse kuitenkin tunnen olevani uskonnoton ei vain jumalan vaan myös tarkoituksettomuuden ja tyhjyyden suhteen.

Minulle Wittgenstein on siis eettinen ja eksistentiaalinen ajattelija. Hän vain sanoo minimalistisesti sen, mitä eksistentialistit ja Heidegger loputtomin jaarittelivat. Ei Wittgenstein tietenkään harjoittanut eksistentilismia, mutta muotoili sen maailman aineksesta kauniisti esiin.

Noissa Wittgenstein-sitaateissa on ilmaistu kaikki se, mitä filosofialta ja ihmisen rehellisyydeltä odotan.


-

Ylempi kuva: Alice Kairan Naruleikki
Wittgenstein Filosofisten tutkimusten kannesta

RELATIVISMIA YLLÄTTÄVÄLTÄ TAHOLTA

ALFA-TV:n Tapani Ruokasessa Paavo Väyrynen paljastui arvorelativistiksi ja minähän en niistä tykkää.

Ihmisoikeuksien julistusta luetaan Väyrysen mukaan liikaa meidän eurooppalaisten näkökulmasta.  Kiinalaisten ja venäläisten tapa on  hänen mukaansa myös legitiimi (eli lainmukainen, oikea). Jokin sopimus yleisellä tasolla vain olisi saatava aikaan. Jos hän olisi sanonut, että meidän on pakko tehdä kompromisseja, ajatus olisi jo hyväksyttävissä.  Mutta relativistinen muotoilu ei minun presidentilleni saa kelvata.

Jotenkin silkkihansikkain hän myös puhuu Venäjästä, siirtää retorisesti vastuun mm. lastensuojelukiistassa medialle. Palaisiko eräänlainen post-suomettuminen Väyrysen mukana mielenmaisemaamme?

No. Puhui Väyrynen asiaakin, väestöräjähdyksenkin mainitsi. Ja Nato on moimutkainen kysymys johon itsellänikään ei oikein ole yhtä vastausta. Jaan kyllä Paavon näkemyksiä siitä. Ja myös hänen globalisaatiokritiikkiään.

Väyrysestä tuli minulle kertaviskolla vakavasti otettava poliitikko, eli enää en äänestä häntä poliittisen viihteen toivossa. Jätän äänestämättä vakavammista syistä.

Tässä linkki erinomaiseen keskusteluun.

http://alfatv.fi/ohjelmisto/presidentinvaalit/

MAAILMAAN SOPIMATON KIELI: Cormac McCarthyn Tie

Kahden edellisen keskusteluketjun innoittamana selailin McCarthyn Tietä. Päivin juttuni ja julkaisen sen nyt uudelleen. Minulle Tie (Knausgårdin Taisteluni ohella) on tämän vuosituhannen ehdottomasti tärkein romaani (tai oikeastaan pidän sitä enemmän runoelmana).

Kielen sopimuksenvaraisuus ei voi jatkua loputtomiin.


Maailma, jossa tyhjyyden esteettinen idea on tullut turhaksi ja tarkoituksettomaksi.

Robinsonin maailmaan Robinsonin kieli sopi täydellisesti. Siellä missä hän oli, oli aina mukana hänen korkeampi johdatuksensa ja tehtävänsä. Jossain maailman kolkassa, näkymättömissä, hän uskoi jonkun jakavan hänen sanansa, eikä sana siksi koskaan luhistunut itseensä. Jo ennen Perjantaita hän ei koskaan ollut yksin. Cormac McCarthyn Tie on robinsonadi ilman sopivaa kieltä ja tehtävää.

Miltä näyttäisivät ja tuntuisivat elämämme yksityiskohdat, jos näkisimme kaiken toisin, lopullisemmin? Miten ne eläisimme? Tuntuuhan kuolevalle yksilöllekin kaikki tärkeämmältä, eikö niin väitetä? Eikö tämä koskaan, missään, voisi koskea ihmiskuntaa? Vai onko ensin aina liian aikaista ja sitten heti jo liian myöhäistä?

"Maailmassa on liikaa kärsimystä ja vääryyttä. Ei tänne kannata lapsia hankkia." Vielä nuoruudessani tämä ajatus tuntui eettiseltä poseeraukselta, vain tavalta erottua muista.

Ehkä kyllin viisaalla ja yksinäisellä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse, kuten väitetään. Mutta kuinka saada toinen, se ymmärtämättömämpi, ymmärtämään se?  

Kuvittele maailma, jossa nihilistinkin pitäisi vain kaivata maailmaa, jossa vielä oli jotain nihiloitavaa.

Entä sitten Jumalan olemassaolo? Tiessä Jumalaa on järjetöntä kieltää, jos siihen joku onnekseen sattuu uskomaan. Ateistinkin on myönnettävä jumalan käytännöllinen merkitys kun mitään ei enää voi uskottavasti rakentaa ja kun jälkikasvukaan ei enää voi olla tarkoitusta illusoiva fetissi. (Äidin kylmäävä ratkaisu on vavisuttava kuvaus tästä lapsen muuttumisesta taakaksi.)

Lumelääkkeeseen uskova voi toipua vielä silloinkin kun epäilijä jo sortuu. Mutta lume toimii vain, jos uskoo siihen ilman epäilyn häivää. Merkki ja kohde on elettävä yhdeksi. On uskottava maailman olevan kieltä todempi. Muutenhan ihmistä voisi lohduttaa vaikkapa vasaroimalla häntä. Tie on kertomus tämän uskon menetyksestä tai oikeastaan siitä, ettei silläkään enää ole niin merkitystä.

Evoluutiopsykologia tutkii muun muassa sitäkin, miksi uskonto on meissä joissakin olemassa ja miksi se on meissä joissakin säilynyt. Tie näyttää maailman, jossa vastauksen voi ainakin kuvitella: että ihmiseläin jaksaisi säilyttää itsensä luovuttamatta liian aikaisin ja vielä senkin jälkeen kun on liian myöhäistä. Olemassaolo ja elämä kun eivät kysy ihmiseltä mielekkyyttä vaan pelkästään itsensä säilyttämistä. Ja kuten yksi kommentoijistani huomauttaa, Tiessä voi nähdä vahvan toivon: poika saa uuden yhteisön isän kuollessa ja lopun (epämääräinen) näky kaloista antaa mahdollisuuden elämän jatkumisen tulkintaan. Kertomus ei pääty isän kuolemaan. Tie on siis lopulta kertomus elämän mahdollisesta jatkumisesta eikä vain yksilöistä. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että yksilötaso koskettaa enemmän. Se tuntuu perustellummalta ja toivo taas jotenkin myönnytykseltä. Uskottavalta myönnytykseltä kylläkin. Mutta Tie on omistettu McCarthyn pojalle ja siksi ymmärrän, ettei kertomus voi päättyä isän kuolemaan. (Niin kuin se mielestäni olisi pitänyt päättyä.)

"Sotakin päättyy joskus." Noin uskomme uusiin alkuihin ja väliaikaisuuksiin. Ja sellainen usko tähän asti on ehkä maailmaan sopinutkin. Mutta mihin saakka niin kannattaa uskoa? Ja osaammeeko edes kuvitella muuta maailmaa? Ehkä se on ajateltavissa kyllä, muttei tarpeeksi koettavissa, jotta se muuttaisi mitään. Ja voisiko sittenkään? Juuri siksi näillä Tien kaltaisilla tarinoilla on aina kysyttävä, miten me selviydymme lopusta. Ne auttavat meitä tottumaan lopun ajatukseen. Lopulta taide vain uskottelee, että voisimme kadota lohdullisesti. Kuitenkaan McCarthy ei ole Beckettin kaltainen tarkoituksettomuuden apostoli (vaikka mielestäni Beckett ihan selvästi tiellä erään hahmon muodossa vastaan tuleekin). Hän kertoo elämän mielekkyydestä ja kauneudesta kuvaamalla maailmaa, jossa se ei enää ole mahdollista. Juuri siksi hän oman kertomansa mukaan omisti teoksensa pojalleen.


Joku kulkee tuhoutuneessa maisemassa yksin. Ketään ei missään, viikkoihin tai kuukausiin. Hän tietää kaiken lopullisuuden ja yksinäisyytensä. Hän menee tyhjään taloon ja löytää sekasotkun keskeltä tämän kirjan ja ymmärtää sen kauneuden paremmin kuin kukaan koskaan.


Lopuksi vielä: Yksi kommentoijistani on joskus pitänyt Tietä (myös) laadukkaana kitsinä. Pakko myöntää että Tie on äärettömän taitavaa tuhon elegisointia ja estitisointia. Toisaalta voiko taide ollakaakaan muuta todella fundamenttien aiheiden suhteen?

HYVÄÄ, KAUNISTA JA TYHJÄÄ

"Väkivalloin saavutettu voitto on vain väliaikainen." 

Eräässä elokuvassa väitettiin Gandhin sanoneen näin. Ainakin sopisi hyvin hänen sanomakseen. Mutta sanoi nyt kuka tahansa, lohkaisu on hyvä esimerkki hyvää tarkoittavasta ja kauniista mutta sisällöllisesti tyhjästä ajatuksesta. Tai ainakin sitä pitää niin paljon täydentää, että kaunis ja hyvä taka-ajatus katoaa.

Ensinnäkin väliaikaisuuden tärkeys ja merkitys määrittyy sen mukaan, keneltä ja erityisesti milloin kysyy. Toiseksi - ja tämän sanoi tyttäreni - syntyy (ihmisyyden) voitto mistä syystä tahansa, sitä on vaalittava jotta se voi säilyä. Kolmanneksi: miten pitkäksi ajaksi väliaikaisuuden määrittelemme; minkä ajan hyväksyisimme lopulliseksi voitoksi? Mikä olisi voiton alku, keskikohta ja loppu? Toisin sanoen minkä tapahtuman hyväksymme väliaikaisuuden päättymiseksi?

Lauseen mielekkyyden määrittelee tietenkin myös myös se, kuka on vastustajamme. Lopputuloksen ja väliaikaisuuden määrittelyn suhteen oli merkitystä sillä, että esimerkiksi juuri Gandhia vastassa olivat britit eivätkä saksalaiset ja tietenkin lopulta se, ettei väkivalloin saavutettu lopputulos muuttanut tätä asetelmaa.

On tietenkin selvää, että vastaukset näihin kysymyksiin katoavat ideologisiin kiistoihin. Siksi kaikki voivat lopulta olla oikeassa ja unohtaa totuuksiinsa kiilautuneet yksilölliset kärsimykset.

Pahoittelen sitä, että en pystynyt olla käyttämättä natsikorttia.

DON DeLILLOSTA

DeLillo on minulle nykyisin hankala tapaus. Mao II tärähti tosi lujaa, ja Valkoinen kohina miellytti paljon. Esittäjä oli sitten kova pettymys. Samoin Omegapiste ja tämä viimeisin Nolla kelviniä. Kosmopolis olisi maistunut minulle paremmin yhden miehen kamarinäytelmänä, näyttämö kun tuntuu aina kestävän vertauskuvallisuutta romaania 

(ja elokuvaa) paremmin. 

DeLillon tapa kirjoittaa on mielestäni muuttunut uran edetessä eikä itseäni miellyttävään suuntaan. DeLillo ei luota enää realisminsa voimaan kuten Maossa ja Kohinassa, joissa hänelle tyypillisen, miten sen nyt muotoilisin, "kosmisesti kohisevan daseinin" aistii tapahtumien kautta, implisiittisesti. Nyt kirjaimellisuus on tullut tilalle. Varsinkin Nolla kelviniä tuntuu liikaa tuon daseinin sanallistamiselta. Henkilöt (kertojaa myöten) puhuvat teatterin näyttämölle sopivaa metaforista kieltä, jossa kaikki tarkoittaa vähän muuta tai enemmän kuin sanotaan. Ikään kuin DeLillo olisi alkanut metaistaa itseään. Sanonpa näin: hän on alkanut kirjoittaa enemmän näyttämön kuin romaanin henkilöitä; enemmän ideoitaan edustavia hahmoja kuin tosia ihmisiä.

Omegapisteen luin nyt vielä uudelleen ennen tämän kirjoittamista. Marisemani kerronnan sävy yhä häiritsee, mutta mikäli nyt ymmärrän yhtään, idea on silti vahva ja kaunis: ei mikään historiallisuus, ei mikään vetäytyminen eikä filosofinen ja esteettinen reflektointi tai reduktio voi asettaa läsnäoloa. Jo tämä pyrkimys on elämästä vieraannuttavaa. Romaanin upotettu "analyysi" Douglas Gordinin installaatiosta 24-tuntinen Psyko havainnollistaa tämän mahdottomuuden: äärimmäisinkään hitaus ei tarjoa läsnäoloa, mikään tarkkuus ei riko odotuksen lumoa. Havaittuun ei voi sulautua. Mutta kun läheinen ihminen katoaa ja tuntuu vievän jotain sisintä mennessään, omegapiste "paikantuu" ja voimallinen kokemus ja sen asettamat kysymykset nousevat esiin. Se on sitten toinen juttu, miten niihin vastataan. Jos mitenkään. Näin DeLillon pienoisromaanin tulkitsen. Mutta edelleen: teho olisi ollut vaikuttavampi ilman DeLillon jo maneerilta maistuvaa tyyliä.

Millainen sitten lienee ylistetty Alamaailma? Uskallanko edes yrittää?