Tämä Louhimiehen tapaus. Se on uusi kissantappovideokeskustelu: mitä saa tehdä taiteen nimissä? (Se ero niissä kuitenkin on, että Mäkeä uskallettiin vielä puolustaa.)
Louhimiehen naturalistinen estetiikka on toiminut, se on kyllä pakko myöntää. Hän on mielestäni päässyt siihen mihin on käsittääkseni pyrkinyt. Luovia näyttelijöitä en sinänsä kaipaa. Oleellista on se, miltä he kuvassa näyttävät. Kun näyttelijätyön lehtori puolusti A-studiossa näyttelijöiden luovuutta, hän osui asian sivuun. Vaikkapa Kahdeksan surmanluotia olisi pilattu yhtään enemmillä ammattinäyttelijöillä. (Esimerkiksi Paavo Pentikäisen näytteleminen näkyi häiritsevästi kameran vangitsemien tavallisten kylänmiesten ja loistavien lasten rinnalla. Niskanen ja Tarsalahan olivat upeita.) Se tietenkin on selvää, että parhaankaan taide-elämyksen hinta ei saa olla niin kova, mitä se Louhimiehen alaisten kohdalla on ollut tai joksi ovat sen kokeneet. Samalla on kuitenkin oltava itsestään selvää, että häntä ei saa kesyttää.
Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. Se on elokuva, joka olisi voitu tehdä paljastusten jälkeen. Nyt pidäkkeenä vain oli elokuvan kohdeyleisö, Suomen kansa. Sitä ajateltiin liikaa. Varottiin. Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta. Ja vieläpä ilman sitä Pahan maan ja Vuosaaren populistista yhteiskuntaruumiin kauhistelua, jonka äärellä yleisö voi esittää osallistumistaan. Pahan maan estetiikka, yleisöä kunnioittamattoman sotaelokuvan sisältö. Siinäpä olisi uusi suomalainen mestariteos.
No. Tuo taiteen avulla kauhistelu ja osallistumisen imitointi ei tietenkään ole vain Louhimiehen vaan yleisemmin taiteen ongelma. (Teatterissa sitä näkee aivan liian usein.) Mutta Louhimies on ohjaaja, jolla tämä mielestäni korostuu. Hänen taiteestaan tuntuu puuttuvan aito myötäeläminen. Sellainen, mikä näkyy vaikkapa Lukas Moodyssonin tylyssä melodraamassa Lilja 4-ever. Moodyssonin ihmisyyttä puolustava patetia ja viha maistuvat henkilökohtaisilta ja aidoilta; Moodyssonin melodraama ei ole vähääkään falski. Lilja 4-ever ei vain näytä vaan myös tuntuu rehellisen suoralta elokuvalta. Se muistuttaa, että taiteen pitää näyttää ja tuntua olemisen periaatteelta eikä vain esittää sitä. Kun Moodysson vihaa, Louhimies kauhistelee ja fiilistelee asian kustannuksella. Minusta tuntuu kuin Louhimies olisi kyyninen, jopa nihilistinen, itsekään sitä huomaamatta. Yrittäisi olla oikeamielinen siinä onnistumatta. Mitä hänen sitten pitäisi tehdä toisin? Ehkä ilmaista omaa kärsimystään enemmän. Vihata enemmän. Rakastaa enemmän.
Lopuksi vähän Jussi-gaalasta. Louhimiehen puhe oli niin hyvä kuin sen oli mahdollista olla. Ilman sitä hänen metodinsa paljastaneet naiset olisivat tehneet turhempaa työtä. Ei turhaa, mutta turhempaa. Nyt jokin toivo rakentavasta yhteisyydestä ja muutoksesta liikahti. Niin uskon. Tai haluan uskoa.
Lilja 4-ever on lainattavissa alueen Eepos-kirjastoista.