perjantai 30. maaliskuuta 2018

PÄÄSIÄISENÄ 2018 ( dokumenttielokuva Pyhä YLE Areenassa)

Mitkä ovat minun pyhäni rajat? Siis ihmisen pyhän rajat? Aina kun kysyy tätä, tuntien aitoa epätietoisuutta, kieltää ainakin hetkeksi elämän absoluutin pyhyyden.

Syön lihaa, käytän lääkkeitä ja olen antanut niitä lapsilleni, olen myrkyttänyt hevosmuurahaiset kesämökkimme kattohirrestä, aion lentää tänä vuonna Lontooseen vaikka ei olisi pakko ja uskon, että kykenen tappaamaan ihmisen jos se paikka eteen tulee. Elämä ei siis ole minulle pyhän absoluutti vaan käytännöllinen entiteetti.

Kenen tai minkä pyhä elämä? Siinä on perustavin kysymys elämän pyhyydestä ja siihen on vastattava aina uudelleen. Eikä vastaus voi koskaan viitata kokonaisuuteen. Se ei siis voi olla metafyysinen.

Mikä sitten on pyhää? Luovuttamatonta. Siihen on vastattava negaation kautta. Pyhää ei valita. Se tapahtuu. Se on reaalista: ei lausuttavissa eikä edes kuviteltavissa. Ei uskonnollisten eikä maallisten symbolien kautta. Kaikki kuviteltavissa olevat pyhän kuvat ovat vielä liian inhimillisen pyhän kuvia; liian valittuja. Reaalinen pyhä pakenee, kunnes tapahtuu. Pyhällä ei ole ideaalia vastinetta sen enempää kuin millään muullakaan tässä elämässä.


tiistai 27. maaliskuuta 2018

POLTTAA VAI KIERRÄTTÄÄ?

Lähetin kirjeen kotikaupunkini jätehuollon ammattilaiselle:

"Kun mikromuovi on pahasta niin sitähän irtoaa uusiotuotteistakin, esimerkiksi tekstiileistä, joihin on käytetty kierrätysmuovia. Ei niin paljon mutta silti. Tämän on asiantuntija sanonut, ei siis omaa mutuani. Muovin kierrätys ja uudelleentyöstäminen myös kuulemma vaatii toksista tarkkuutta. Jos haluamme päästä maksimaalisesti eroon irti muovijätteestä ja sen jatkokäytöstä, eikö sen polttaminen kaukolämmöksi ja sähköksi ja samalla uuden materiaalin kehittäminen muovin tilalle ole paras ratkaisu? Polttaminen siis on minusta paras tapa pelata aikaa kunnes uutta innovoidaan tilalle. Muuten olemme naimisissa ongelman kanssa ikuisesti.

Minusta tuntuu, että kierrätys on nyt niin vahva ja muodikas sana, että se tuntuu parhaalta ratkaisulta. Minun järkeni sanoo: älä heitä muovia minne sattuu vaan sekajätteisiin eli polttoenergiaksi. 


Se että muovi katoaa jossain vaiheessa taas luontoon, häiritsee minua tuossa kierrätyksessä. Ne tekstiilit varsinkin hirvittävät. Polttaminen katkaisee niiden kulun. Kemistien on tässä tehtävä vielä paljon töitä, että muovin kierrätys vakuuttaa minut.


Terveisin juha saari"

Ajatteluni oli kuulemma tässä järkevää. Keskustelussamme sain tietää, että kierrätyksen ja polttamisen eroa ei ole kunnolla tutkittu. Muovin kierrättämisen tekee vaikeaksi myös niissä olevat monenmoiset materiaalit. Kuten sanoin, kierrätys trendinä vain näyttää vetävän mukaansa. Sana kierrätys tekee ihmisestä edistyksellisen, sana polttaminen konservatiivisen. Olen konservatiivi.

P.S. Tekeekö muovin kierrättäminen vastuullisia niistä piittaamattomista ihmisistä, jotka jättävät (jo kierrätetyt!) muovijätteensä rannalle? Ja vielä: ekologisin vaihtoehto on kierrätysmuovista tehty roskapussiksi menevä muovikassi. Näin kertoo tutkimus.

http://moreenimedia.uta.fi/2017/09/19/kangaskassi-ei-ole-aina-ekoteko-ympariston-kannalta-paras-vaihtoehto-on-vaihtaa-kierratysmuovikassiin/

lauantai 24. maaliskuuta 2018

AKUN TEHDAS (Ilkan ja Pohjalaisen kolumni 5.4.)

Tämä Louhimiehen tapaus. Se on uusi kissantappovideokeskustelu: mitä saa tehdä taiteen nimissä? (Se ero niissä kuitenkin on, että Mäkeä uskallettiin vielä puolustaa.) 

Louhimiehen naturalistinen estetiikka on toiminut, se on kyllä pakko myöntää. Hän on mielestäni päässyt siihen mihin on käsittääkseni pyrkinyt. Luovia näyttelijöitä en sinänsä kaipaa. Oleellista on se, miltä he kuvassa näyttävät. Kun näyttelijätyön lehtori puolusti A-studiossa näyttelijöiden luovuutta, hän osui asian sivuun. Vaikkapa Kahdeksan surmanluotia olisi pilattu yhtään enemmillä ammattinäyttelijöillä. (Esimerkiksi Paavo Pentikäisen näytteleminen näkyi häiritsevästi kameran vangitsemien tavallisten kylänmiesten ja loistavien lasten rinnalla. Niskanen ja Tarsalahan olivat upeita.) Se tietenkin on selvää, että parhaankaan taide-elämyksen hinta ei saa olla niin kova, mitä se Louhimiehen alaisten kohdalla on ollut tai joksi ovat sen kokeneet. Samalla on kuitenkin oltava itsestään selvää, että häntä ei saa kesyttää.

Louhimiehen Tuntematon sotilas on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun hän ei rohkeasti toteuta ominta estetiikkaansa. Se on elokuva, joka olisi voitu tehdä paljastusten jälkeen. Nyt pidäkkeenä vain oli elokuvan kohdeyleisö, Suomen kansa. Sitä ajateltiin liikaa. Varottiin. Harmi, sillä sodan kuvaus olisi voinut olla irti päästetyn ja tylyn naturalistisen Louhimiehen ominta aluetta. Ja vieläpä ilman sitä Pahan maan ja Vuosaaren populistista yhteiskuntaruumiin kauhistelua, jonka äärellä yleisö voi esittää osallistumistaan. Pahan maan estetiikka, yleisöä kunnioittamattoman sotaelokuvan sisältö. Siinäpä olisi uusi suomalainen mestariteos.

No. Tuo taiteen avulla kauhistelu ja osallistumisen imitointi ei tietenkään ole vain Louhimiehen vaan yleisemmin taiteen ongelma. (Teatterissa sitä näkee aivan liian usein.) Mutta Louhimies on ohjaaja, jolla tämä mielestäni korostuu. Hänen taiteestaan tuntuu puuttuvan aito myötäeläminen. Sellainen, mikä näkyy vaikkapa Lukas Moodyssonin tylyssä melodraamassa Lilja 4-ever. Moodyssonin ihmisyyttä puolustava patetia ja viha maistuvat henkilökohtaisilta ja aidoilta; Moodyssonin melodraama ei ole vähääkään falski. Lilja 4-ever ei vain näytä vaan myös tuntuu rehellisen suoralta elokuvalta. Se muistuttaa, että taiteen pitää näyttää ja tuntua olemisen periaatteelta eikä vain esittää sitä. Kun Moodysson vihaa, Louhimies kauhistelee ja fiilistelee asian kustannuksella. Minusta tuntuu kuin Louhimies olisi kyyninen, jopa nihilistinen, itsekään sitä huomaamatta. Yrittäisi olla oikeamielinen siinä onnistumatta. Mitä hänen sitten pitäisi tehdä toisin? Ehkä ilmaista omaa kärsimystään enemmän. Vihata enemmän. Rakastaa enemmän.

Lopuksi vähän Jussi-gaalasta. Louhimiehen puhe oli niin hyvä kuin sen oli mahdollista olla. Ilman sitä hänen metodinsa paljastaneet naiset olisivat tehneet turhempaa työtä. Ei turhaa, mutta turhempaa. Nyt jokin toivo rakentavasta yhteisyydestä ja muutoksesta liikahti. Niin uskon. Tai haluan uskoa.


Lilja 4-ever on lainattavissa alueen Eepos-kirjastoista.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

NUORI KUBRICK

Katsoin tätä kirjoitusta varten uudelleen kaksi Stanley Kubrickin varhaisteosta: Tappavan suudelman (-55) ja Peli on menetetty (-56). Jälkimmäisen näin ensimmäisen kerran Helsingissä sen tullessa uusintakierrokselle joskus 2000-luvun puolivälissä. Petyin. Koin elokuvan kohtalokkuutta alleviivaavaksi ja ideaansa jankkaavaksi, siihen lähes tukehtuvaksi, sekä sen henkilöt - ehkä juuri noiden mainitsemieni ongelmien vuoksi - aika yhdentekeviksi. Elokuva kesti 80 minuuttia enkä niin pitkäksi muista elokuvateatterissa niin lyhyttä aikaa ikinä kokeneeni. Kun nyt katsoin elokuvan uudelleen, toivoin muistaneeni tai jopa ymmärtäneeni jotain väärin, mutta ei. Kyllä tunne oli edelleen ihan sama.

Tappavaa suudelmaa pidin jo ensi katsomalla aika paljon ja yhäkin se hyvältä tuntuu. Kokonaisuus ehkä jättää toivomisen varaa, mutta useat kohtaukset ja niiden sävy, katutuntuma ja hetkittäinen rajuus ovat yllättävän ajattomia. Kubrick tekee eurooppalaista tai cassavetesläistä "uutta aaltoa" ja "kamerakynää" ennen niiden virallista keksimistä. Loppupuolella oleva tappelukohtaus kolmen pahiksen ja sankarin välillä kuulostaa ja näyttää rajuudessaan lähes nykyelokuvalta, ei menneiden aikojen varovaiselta tappelun imitoinnilta pollean musiikin pauhatessa (niin kuin vaikkapa juuri elokuvasss Peli on menetetty-elokuvassa). Melkein kuulee luiden katkeavan. Musiikkia on siinä ja muutamassa muussakin kohtauksessa jätetty käyttämättä juuri oikeassa mitassa 50-luvun elokuvalle harvinaisella tavalla. Nyrkkeilykohtaukset ja erityisesti otteluun takahuoneessa valmistautuminen näyttävät tuoreilta ja realistisilta.

Tappava suudelma on kaikkea sitä, mikä Kubrickilta mielestäni heti Peli on nenetetyssä unohtui. Jälkimmäinen kun näyttää, kuulostaa ja tuntuu minusta loppujen lopuksi aika tavalliselta, vähän kankealta ja ylinäytellyltä 50-luvun elokuvalta (joka tosin yrittää olla jotain uutta ja "viileetä"). Ei jälkeäkään Tappavan suudelman karkeasta välittömyydestä. On myös hyvä muistaa se, mitä Kubrick itsekin (en muista missä) sanoi: että elokuvan tapa kertoa tarina epälineaarisesti löytyy ideana jo elokuvan pohjana olevasta Lionel Whiten kirjasta; elokuvan ansioksi sitä ei siis voi laittaa. (Kirjaa en ole lukenut ja jos sittenkin olen väärässä, ansion voi elokuvalle palauttaa.) Kammottavaa kertojaa en moiti, koska se liitettiin elokuvaan vastoin Kubrickin tahtoa.

Ehkä Tappava suudelma onnistuu spontaaniudessaan ja ajattomuudessaan taloudellisesta pakosta, siis paljolti vahingossa. Hyvä niin. Peli on menetetyssä Kubrick yritti tehdä kaiken liian valmiiksi, oli ehkä jo liian tietoinen itsestään eikä antanut välineen viedä. Siinä hän myös jo tunnusteli tuttua kliinistä tyyliään, joka minun silmääni kuitenkin näytti luontevalta vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

maanantai 19. maaliskuuta 2018

ONNELLINEN SUOMALAINEN

Miksi olemme maailman onnellisin kansa? Olemme realisteja. Siitä se johtuu.



Kuva Niina Salonpää

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

MIELEKKÄINTÄ ON OLLA TEKEMÄTTÄ MITÄÄN

Idealistit haluavat tehdä mielekästä työtä. Muuten kieltäytyvät siitä kokonaan.

Minä taidan olla jonkinlainen meta-idealisti. Minulle kaikki eettisesti edes siedettävän kestävä työ on mielekästä suhteessa joutenoloon. Kunhan sillä tienaa sen verran, että muun ajan voi vain olla eikä yhtään mitään muuta.

En tee töitä töiden itsensä mielekkyyden takia vaan siksi, että saan olla muun ajan tekemättä niitä. Mielekkäintä on olla tekemättä mitään, olla olemassa, mennä perjantaina nukkumaan aamulla ennen viittä ja nukkua niin kauan kuin huvittaa ja sama lauantai-iltana. Loma-aamu teeveen äärellä kahvia juoden. Mikään mielekäs työ ei korvaa sitä tunnetta ja juuri siksi kaikki työ on sitä vasten mielekästä.

Vaatimus että työn pitäisi itsessään olla kivaa, siis sitä mielekästä eli eksistentiaalisen tyhjyyden kompensaatiota, on länsimaisen etuoikeutetun ihmisen vaatimus. Että saisi olla jouten, kokea olemassaolonsa mielekkääksi ja tärkeäksi ja vielä töissäkin olisi aina kivaa ja mielekästä tekemistä. Mitä eliitin elämää se olisikaan.

Noin kymmenen vuotta sitten kun välillä kyllästyin nykyiseen työhöni, hain Toyotan varastotyöntekijäksi. Olisi ollut unelmatyö (tosin eettisyysaste huonompi kuin nyt). No. Onneksi en päässyt. Kyllä siinä hommassa vähän pitää autoistakin ymmärtää vaikka paikan johtaja muuta väittikin kun sille soitin.

Kun äitini joskus kun olin noin 10 vuotta vanha kysyi minulta että mikä siusta poika tulee kun siulla ei oo yhtään kunnianhimoa niin vastasin näpäkästi että eläkeläinen. Nyt on seitsemän vuotta jäljellä, joten eiköhön tämä tästä loppuun asti suju. Unelma toteutuu. Kun ei vain kuolis ennen sitä.

EDELLINEN POSTAUS SELKOKIELELLÄ

Vähänkin yhteiskunnnallisiin ongelmiin osoitteleva tiedostava teatteri kyllästyttää minua tuon viimeisen kokemukseni jälkeen ihan helvetisti. Olen kyllästynyt siihen pseudoiluun, mitä "ajankohtainen" teatteri tai mikään edes siltä haiskahtava - esim. Klemolan ja Hazardin hypetetty Myrskyn jälkeen - minulle kerrasta toiseen tyrkyttää. Ja aina, SIIS IHAN AINA, jälkijättöisesti, koska uutiset, MeToo, netti, tupakkakopin tuntemattomat ihmiset, Jussi Halla-aho, oma ammatti, ajankohtaisohjelmat jne. ovat jo minulta haastavasti saman kysyneet ja PAKOTTANEET olemaan siitä jotain mieltä.

Esitetään joku yhteiskuntaruumis kauhisteltavaksi ja sitten koetaan kollektiivinen osallistumisen elämys, AKTIIVISUUDEN IMITOINTI. Siinä on jotain hirrrrrveän  ärsyttävää. Ja sitten mennään sen jälkeen kotiin tiedostamisesta kevein jaloin tai pannaan teevee HETI KIINNI sen TIEDOSTAVAN OHJELMAN jälkeen ja avataan VASTA kun seuraava tiedostava ohjelma alkaa. Voi vittusaatana sanon minä. Teatteria en enää kaipaa ehkä koskaan. Nyt tuntuu siltä. EN HALUA ENÄÄ PETTYÄ. EN HALUA ENÄÄ TEESKENNELLÄ. Ja se teatteriväen omaa profiiliaan nostava hokema, että teatteritaide jotenkin olisi läsnäolon taidetta tai elävien ihmisten hetkessä kohtaamista ja siksi erityistä, ei ole mitenkään oleellista. Oleellista on se, onko teksti ja toteutus älyllisesti pätevää. HALOO HEI! SEN LÄSNÄOLON JA ELÄVIEN IHMISTEN MAHDOLLISTAMAN SATTUMANVARAISUUDEN PITÄÄ OLLA OSA PÄTEVÄÄ TEKSTUURIA!

Jos ikinä enää teatterissa käyn, nyt siis tuntuu että en käy, MENEN MUSIKAALIIN JUMALISTE.

Paitsi jos joku tekis oikeen vittumaisen näytelmän jossa tuo kaikki sanomani syljettäisiin yleisön silmille niin että ne lähtis vihaisina kotiin ja vaatis yleisönosastoissa rahoja takaisin, voisin mennä.



torstai 15. maaliskuuta 2018

ARI-PEKKA LAHDEN JA JUHA LUUKKOSEN SAARNAAJA VAATII OMAPÄISEN TULKINNAN OLLAKSEEN KIINNOSTAVA NÄYTELMÄ (päivitys 18.3.)

http://seinajoenkaupunginteatteri.fi/moraali-lahti-vaellukselle/




Jos yritän tulkita Seinäjoen kaupunginteatterin Saarnajaa tuon liitteenä olevan ohjaajan näkemyksen mukaan, se on tavoitteissaan epäonnistunut näytelmä. Yhteiskunnallisuus jää kliseiseksi ja populistiseksi; tärpeiksi, joiden avulla katsoja voi uskoa olevansa jonkin aidosti poliittisen äärellä ja osallistuvansa sen asettamiin haasteisiin (mikä ei tietenkään ole vain tämän näytelmän vaan myös taiteen yleisempikin ongelma).

Jos taas näytelmän tulkitsee nihiloivan voimattomuuden ja sen ratkais
emisyrityksen kuvaukseksi, sen voi kokea vähintään kiinnostavaksi. Jumala ja poliittinen koneisto ovat yhtä tavoittamattomissa ja niihin viitataan pateettisin mutta lopulta yhtä turhin ja neuvottomin elein. Rakkauden saarnaajan fundamentaali uskokin on osa henkilökohtaista väkivallan kehää.

Mitä jää jäljelle? Vain subjektivinen usko tai
nietzscheläisen kyllän sanominen elämälle. Oikeastaan kyllän sanominen korostuu kaikkein kirkkaimpana viestinä. Uskoon tai uskonnottomuuteen katsomatta. Jumala tai kaunis sattuma eivät ole tässä näytelmässä vastakohtia. Loppukohtauksen tarkoituksettomuuden ylittäminen koskettaa.

Toisaalta: ei pelastus eikä kauneinkaan sattuma sovita vääryyksiä eikä katastrofeja eikä tuo katoavaa luo
ntoa meille takaisin. Yksilö kyllä voi vapautua, mutta riittääkö se? Riitääkö sen enempää uskonnollisen kuin filosofisen eskapismin totuus?


Saarnaaja kumoaa sitä, mitä haluaa sanoa. Siinä intention ja lopputuloksen ristiriita dekonstruoi ideaa. Mutta toisaalta: minulle haltioituminen syntyy juuri tuosta lohkeamasta, pakko myöntää. Nautin tekijöiden tahattomasta kaksoisviestistä. Nihililoivan voimattomuuden tulkintani Saarnaajasta itsessään aiheuttaa minulle haltioitumista; luo pakoa ankarasta todellisuudesta; eskapismin ja tiedostamisen nautinnollisen kehän, joka sitten taas palauttaa minut ristiriitaan:  vapautumiseen kaikesta siitä vastuusta ja haasteesta, jota näytelmän piti kuuluttaa.

Lahti ja Luukkonen
tekivät huomaamattaan - ja väitän että vastoin tarkoitteitaan - nihilistisen näytelmän.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

SOTA APINOIDEN PLANEETASTA (ja päivitys kahdesta muusta oskariehdokkaasta )


Tämän olisin halunnut nähdä isolta kankaalta. Minulle vuoden -18 huikein elokuvakokemus tähän mennessä. Sota apinoiden planeetasta on elämyksellinen sota- ja seikkailuelokuva. Woody Harrelsonin Kenraalin dilemmaan on helppo eläytyä. Kiinnostava hahmo, jossa aikamme ristiriitaiset tuntemukset henkilöityvät.

...

Kävin katsomassa del Toron voittajaelokuvan. Häviää kirkkaasti hänen mestarilliselle Faunin labyrintilleen. Kohtauksiin ei syntynyt kunnollista jännitettä ja tarinan käänteet onnistuvat liian helposti; kenenkään puolesta ei aidosti ehtinyt jännittää eikä kenenkään tunteisiin kunnolla eläytyä; loppu oli minulle täydellinen antikliimaksi. Sanoisin että käsikirjoitus oli hätäinen. Apinoiden planeetta siis yhä vuoden paras elokuvaelämys. (Kolme mainostauluakin jäi sille toiseksi.)