VARMASTI KOTOUTUNUT

Istuin kantakahvilani terassilla odottamassa bussini lähtöä. Naapuripöydässä oli kaksi ulkomaalaisen näköistä miestä. Kuuntelivat musiikkia ja puhuivat outoa kieltä. Toinen joi olutta ja oli iloisesti keskivahvassa humalassa ja soitteli välillä ilmakitaraa. He kuuntelivat en nyt osaa sanoa paremmin kuin että itsensä kuuloista musiikkia. Myöhemmin selvisi että turkkilaista.

Äkkiä tämä iloisesti huppelissa oleva kaveri katsoi minua hymyillen ja kysyi pahoitellen, häiritseekö heidän musiikkinsa minua. Ei tietenkään, vastasin, kyllähän maailmaan musiikkia mahtuu. Vaihdoimme muutaman sanan. Kohta kaveri halusi soittaa kappaleen juuri minulle. Ajattelin että hän haluaa soittaa jotain jo aiemmin heidän kuuntelemaansa. Hän pyysi minua istumaan kappaleen ajaksi pöytäänsä ja kun bussikaan ei vielä ollut ihan heti tulossa, istuin.

Minut yllätettiin täydellisesti. En muista artistin nimeä, mutta kuulosti köyhän miehen Kari Tapiolta, suomikantria! Kaveri eläytyi tunteella ja kertoi pitävänsä kappaleesta. Ihan toimivalla neljän vuotensa suomella hän puhui kaipuusta ja siitä, miten elämän monet kysymykset ja unelmat tuntuvat samoilta katsomatta siihen, mistä olemme kotoisin. Olin samaa mieltä. Ja sitä humalaisen kiroilun määrää! Katsoin häntä hymyillen ja sanoin, että sinä kuulostat suomalaisemmalta kuin minä. Toista kaveria hymyilytti. Hän oli selvin päin.

Eläväinen kaveri olisi halunnut tarjota minulle oluen, mutta oli kiirehdittävä bussiin. Kiitin vilpittömästi ajatuksesta, kättelin miehet ja kävelin pysäkille.

MENETTIKÖ LEHDISTÖNVAPAUSINDEKSI USKOTTAVUUTENSA?

Kim Wallinnin murhan takia Tanska tippui neljänneltä sijalta kahdeksanneksi. Miksi? Oliko toimittajuus tässä jotenkin oleellista? Halusiko Madsen kiduttaa juuri toimittajaa? Ja vaikka se olisikin hänen fetissinsä, niin onko tosiaankin odotettavissa uusi Madsen? No,  jos ajatellaan, että tämä inspiroi matkijoita...

Entä jos toimittaja kuolee auto- tai lento-onnettomuudessa? Eikö se ole suurempi riski kuolla tuossa ammatissa kuin sarjamurhaajan kiduttamana?

En ymmärrä.

PENTTI LINKOLAN TODELLISET MOTIIVIT

https://books.google.fi/books?id=lElkjZ85FV4C&pg=PA41&lpg=PA41&dq=Kymmenen+katkelmaa+Pentti+Linkolasta&source=bl&ots


"Pentti Linkola ei ole ympäristöajattelija, sillä ekologia ei motivoi hänen kirjoittamistaan. (...) [S]e marssitetaan mukaan,  jotta  hänellä olisi jotain, mihin vedota."

Linkitetyn artikkelin kirjoittajan Tapani Kilpeläisen mukaan Linkolan todellinen motiivi on mm. heikkojen halveksiminen ja solidaarisuuden vastustus. Eli Kilpeläisen mukaan motiivi on ihmisen olemusta an sich koskeva ja aatteellinen eikä pragmaattinen. 

Minusta Kilpeläisen kirjoitus on hyvä, Linkolaa lukiessa kokonaisvaikutelma on paljolti siinä kuvatun kaltainen. Mutta tuosta, mitä hän sanoo perustavasta motiivista, en ole ihan samaa mieltä. Miksi ekologia ei voisi olla perustava motiivi heikkojen ja solidaarisuuden halveksinnasta huolimatta? Jos pelkää inhimillisen kulttuurin tuhoavan luonnon ja sen minkä kokee siinä itselleen hyväksi ja kauniiksi, miksi kannattaisi ihmisyyden periaatteita? Nehän kun ajavat Linkolan ajattelussaan umpikujaan. Ihmisyys tai luonto. Toinen on valittava. Ihmisyyden halveksinta voi olla myös pragmaattista.

Toisaalta ilman monilla muillakin eläimillä ilmenevää hyväntahtoisuutta ihmisyyden periaatetta ei olisi koskaan syntynyt. Eli luonto on tuottanut oman tuholaisensa. Ihmisyys on luontoa. Voisiko nyt leikkiä ajatuksella, että Linkolan viha kumpuaa hänen oman lajityypillisen hyväntahtoisuutensa aiheuttamasta voimattomuudesta ja turhautumisesta? Tästä lajityypillisestä ominaisuudesta on vapauduttava kokonaan, muuten luonnolla ei ole tämän älykkään ja hyväntahtoisuutensa vuoksi luontoa tunteettomasti puolustamaan kyvyttömän heikon lajin kanssa mitään mahdollisuuksia. Linkola vihaa omaa hyvyyttään eli heikkouttaan. Muuten hän ei voisi kestää sisäistä ristiriitaansa. Ehkä hänen askeesinsakin on itsensä rankaisemista ja ihmisluonnon pidättelemistä. 

Entä miksi esiin nousee aina fasismi kun puhutaan äärimmäisestä ekologiasta? Siksi että mikään muu kuin fasismi ei voi vastata tähän sisäiseen tuskaan katarttisesti. Mikään muu aate ei voi antaa totaalista ja puhdistavaa vastausta. Siksi fasismi houkuttaa niin helposti, niin uskon. Vain yleisen ihmisyyden vastainen aate voi tuhota luonnon pahimman vihollisen. Siis ainakin siinä totuudessa, mitä Linkola ja hänen seuraajansa elävät. Ihmettelen, ettei Kilpeläinen huomaa tätä syysuhdetta. Ekologia voi hyvinkin olla Linkolan perimmäinen motiivi.

Se, onko Linkolan ajattelu lopulta kestävää, onko hänen vihansa ihmisyyttä kohtaan älyllisesti perusteltua tai ollenkaan tarpeellista luonnon kannalta, on sitten toinen juttu.

LISÄYS KIRJOITUKSEEN 'POLTTAA VAI KIERRÄTTÄÄ?'

Se kaksikko joka laulaa Vauva.fi -sivujen kommentteja on nyt valjastettu kyseenalaiseen tehtävään televisioon, julistamaan muovikasseista luopumista. (Pistin Yleen palautetta.)

http://moreenimedia.uta.fi/2017/09/19/kangaskassi-ei-ole-aina-ekoteko-ympariston-kannalta-paras-vaihtoehto-on-vaihtaa-kierratysmuovikassiin/

Ja vielä: tekeekö muovin kierrättäminen vastuullisia niistä piittaamattomista ihmisistä, jotka jättävät (jo ties monettako kertaa kierrätetyt!!!) muovijätteensä rannalle? Onko kierrättämisellä ja vastuullisuudella looginen yhteys? (Anteeksi tämä sarkasmini.) 

Minusta muovi on saatava pois kierrosta, turvaan vastuuttomien ulottuvilta. Siksi poltatan muovijätteeni. 


P.S. Jos tuoretta tanskalaistutkimusta uskominen, kangaskassiin vaadittava käyttökertaisuus verrattuna kertakäytön jälkeen roskapussina käytettävään kierrätysmuovikassiin on 7000 kertaa. Ja jos muovikassia käyttää useammin kauppakassina ennen lämmöksi polttamista, paljonkohan lienee silloin ero kankaiseen?

Muovikassista on tullut kulutuksen ja ympäristörikosten symboli. Sitä on enää vaikea nähdä käytännön ja kylmien lukujen valossa. Suhde muovikassiin on jo peruuttamattomasti aatteellinen.

ISTU JA PALA: Bouanane ja jumalattomat

Miksi Bouanane ei istu ja hymyilee? Helpointa meille jumalattomille valistuksen ihmisille olisi tietenkin sanoa, että hän on epävakaa, menossa psykoosiin tai muuten vain esivaltaa kunnioittamaton. Siis hoitoa tai parempaa kasvatusta tarvitseva. Se on se kielioppi, jonka me tunnemme ja joka tarjoaa meille rikoksesta epäiltyä (ei siis vielä tätä kirjoittaessa tuomittua)  ymmärtävän ja humanistisen selityksen oudosta käyttäytymisestä. On tietenkin mahdollista, että uskonnollinen hurmioituminen aiheuttaa lopulta psykoottista käytöstä, mutta käytöksen voi selittää uskottavasti toisinkin.

Kenelle Bouanane esiintyy? Se on peruskysymys. Tuskin jumalattomalle maalliselle oikeuslaitokselle. Se kun edustaa jotain sellaista, jonka kunnioittaminen vähäisessäkin määrin uhkaa hänen pelastustaan jumalansa silmissä. Hän siis esiintyy ainakin sille, jota pitää korkeimpanaan. Toiseksi hän tietenkin esiintyi netissä itseään seuraaville Isisin edustajille. (Siksikin oli tärkeää lopettaa kuvaaminen.) On selvää, että kun mielessä on kaksi näin fundamenttia tarkkailijaa, viestin pitää olla selvä: hymyile äläkä noudata jumalattomien ohjeita, muuten sinut hylkäävät Jumala ja taistelutoverit ja silloin joutuu helvettiin ja ehkä tapettavaksi (kun sitten joskus Suomesta mahdollisesti karkotetaan).

Kun sanon, että Bouanane uhmaa oikeutta, minusta tuntuu, että käytän tuota sanaa hänen kohdallaan eri tavoin kuin jos käyttäisin sitä vaikkapa järjestäytyneeseen rikollisuuteen kuuluvan kohdalla. Tässä ajassa elävä Wittgenstein sanoisi tästä jotain.

ÄÄNESTÄJIEN PETTÄMISESTÄ

Sinisiä on sytetty siitä. Itse arvostan niiden vetoa. Näen että kun Soinin porukka oli johdossa, ne vielä koki jotenkin tasapainoilevansa. Kun Halla-aho tuli johtoon, valinta oli tehtävä. Paine kävi sietämätömäksi. Valinnan voi nähdä totena myös eettisesti. Sen voi tulkita myös opportunistiseksi, mutta itse valitsen mieluumin tuon ensimmäisen vaihtoehdon kuultuani Sinisten kommentteja. Eikä minusta Sininen ole tullut. Se oli vain poliittinen teko, jota arvostan ja niin paljon että harkitsen vakavasti äänestäväni Sinisiä eduskuntavaaleissa yhden kerran todentaakseni nämä sanani. Tietenkin arvostamiseni perustuu sille, että se mikä Halla-ahossa on valheellista, on minusta sietämätöntä. (Ja taas se, miten hän puhuu väestöräjähdysestä ja kyllä, maahanmuutostakin, on arvostettavaa ja tärkeää moniäänisyyttä.) 

No sitten tuosta otsikon aiheesta. Se on käsitteenä minusta aina ollut tyhjä. Se ei viittaa kunnolla mihinkään, paitsi lausujansa tunteisiin. (Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, tunne ei mielestäni pätevöitä tunteen kohdetta.*) Jos minä äänestän jotakuta, joka silloin kun häntä äänestän ajattelee laillani, siksi juuri häntä äänestän; tämä henkilö, jota nimitämme vaikkapa sitten Timo Soiniksi tai Li Anderssoniksi, jakaa arvoni. Jos hän muuttaa mieltään, hän ei enää ole jossain oleellisessa mielessä sama henkiö, jota äänestin. Kenelle olisin katkera kun kohdetta ei enää ole olemassa? Vähän kuin olisi katkera dementikolle, jota joskus rakastin jonain oleellisesti toisena ihmisenä.

Minusta demokratiaan kuuluu se riski, että äänestän ihmistä, joka ajassa muuttuu toiseksi.

-

*Ks. https://juhasaari.blogspot.fi/search?q=Milloin+tunnetta+voi

EVELYN FOX KELLER, DE BEAUVOIR JA DESCARTES

Käteen osui kirjahyllyä harventaessa Evelyn Fox Kellerin Tieteen sisarpuoli. Aloin selata ja sitten lukea uudelleen 30 vuotta sitten ostamaani kirjaa. Inspiroivaa, tosin siksi, että olen perusideasta eri mieltä Kellerin kanssa.

Kellerille kohteestaan etäisyyttä ottava objektiivisuuden periaate on maskuliininen johtuen siitä, että isä edustaa maailmaa, erillistä kohdetta, äidin taas vetäessä vielä heikkoa egoa takaisin eriytymättömyyteen:

"Näin ollen me kaikki, niin miehet kuin naisetkin, olemme taipuvaisia varhaisten kokemustemme perusteella yhdistämään objektivointiin kuuluvan affektiivisen ja tiedollisen asenteen mieheyteen, kun taas prosessit, joihin liittyy subjektin ja objektin rajojen sekoittuminen yhdistetään helposti naiseuteen. 

Olennainen kysymys tietenkin on se, mitä tapahtuu näille varhaisille mielleyhtymille? Mallit, joiden sisällä nämä mielleyhtymät syntyvät, saattavat olla melkeinpä universaaleja (omassa ydinperhejärjestelmässämme ne ovat epäilemättä kaikkein voimakkaimmin vaikuttavia), mutta malleja ylläpitävät ehdot eivät sitä ole.  (...) Jos nämä nämä väiteeni pitävät paikkansa, meidän on syytä tutkia, miksi edelleen pidetään kiinni objektiivisesta tieto-opista. Objektiivinen tieto-oppihan pitää totuuden mittapuuna etäisyyttä subjektiivisista tekijöistä ja edellä esittämäni määritelmästä seuraa se, että itse totuuskin on tullut sukupuoliseksi." (s. 93 ja 94)

Mitähän radikaali perhevapaauudistus toisi tähän Kellerin esittelemään malliin? Vai kykenisikö sekään vielä tarpeeksi haastamaan synnyttäneen äidin ruumiillisuutta? Ihan sivuhuomautuksena: Simone de Beauvoirin mukaan naisen historia on säilyttäjän ja hoivaajan historiaa, miehen historia luojan ja uudistajan historiaa. Ja luonnolla on tässä naisen osassa tietysti merkitystä, "lajin valta häneen on suurempi".* Beauvourin mukaan naiseksi ei synnytä, siis siihen rooliin jonka nainen saa. Ei tietenkään, mutta kyllä luonto nähdäkseni hänen rooliaan vahvalla kädellä on ohjannut. 

No. Mielestäni objektiivisuuden vaatimus ei sinänsä selity Kellerin esittelemällä kehityspsykologisella mallilla. Malli kyllä antaa jollekin perustavammalle kulttuurisen hahmon tai rakenteen, johon voimme liian helposti unohtua. Mutta objektiivisuuden ydin on universaali ja sukupuoleton. Näin uskallan väittää. Kyky havaita eroja, ymmärryksemme siitä, että kaikki ei ole samaa, tai ymmärrys, että minä en ole tuo, on rakenteemme ontologista ydintä, maskuliinisuus,  feminiinisyys ja perhemalli ovat erojen havaitsemisen suhteen satunnaisuutta. Kun siis Keller kysyy, miksi edelleen pidetään kiinni objektiivisesta tieto-opista, minä vastaan että siksi, kun todellisuutemme on sen muotoinen eikä katoa tai muunnu satunnaisten "edustajiensa" myötä. Tieto-opin vaatimus objektiivisuudesta eli eron ja sen vaikutuksen huomioimisesta ei siis mielestäni ole maskuliinista, se ei ole siitä peräisin, vaikka Keller niin väittääkin. 

Epäilemättä ihminen on vuorovaikutuksessa maailmaa ja ominaisuuksiaan opetteleva eläin. Mutta, vielä kerraten, ihan ensin ihmisen penikan on ymmärrettävä olevansa eri kuin kukaan tai mikään toinen. Ja mikä tässä oleellisinta: ihmisellä on rakenteellinen valmius tuon eron hahmottamiseen eli tietoon ja epäilyyn samalla tavalla kuin kieleen. Tietenkin nuo valmiudet voidaan valjastaa ideologioihin ja sukupuolittaa, mutta ne eivät ole ideologioista tai sukupuolen asemasta peräisin. Valmiuksien ja sukupuolien "linkkiytyminen" on tietenkin asia, joka on tiedostettava. Ja tähän tiedostamiseen Evelyn Fox Kellerin kirja on ymmärrystä avaavaa luettavaa. Tiedeyhteisössä saamastaan aiheellisestakin kritiikistä huolimatta.

Ajattelen, siis olen. Ja kaikkea muuta voin epäillä. Tuohon tulokseen on kaikkien lopulta tultava sukupuoleen katsomatta.

...

*Simone de Beauvoirin Toisen sukupuolen (uuden ja lyhentämättömän 2009 painoksen) ensimmäinen osa Kohtalo kannattaa ainakin lukea, jos ei muuta jaksa.

KAKSI KOMMENTTIA LENA ANDERSSONILLE

Lena Andersson on rautaa, mutta erityisesti näissä kahdessa kohdassa olen eri mieltä, tai ainakin koen tarvetta haastaa häntä:

Normin ja luonnonlain raja ei ole tarkasti määriteltävissä. (Siitähän suuri osa aatteellisista kiistoista juuri kumpuaa.) Siksi luonnonlakikin pitää vahvistaa niin maallisissa kuin uskonnollisissakin fundamentaaleissa systeemeissä normina. Mistä esimerkiksi kumpuaa nk. homofobia? Normista vai vietista? Riippuu lähinnä ideologisesta näkökulmasta, kumpaa haluaa korostaa.  Ja vielä: luontoansa vastaan toimiva tietoinen olio on minusta ihan mahdollinen ajatus.

Vielä: "Jos naisilla ja miehillä olisi erilainen luonto, sitä vastoin olisi mahdotonta toimia."  Mutta kulttuurievoluutio ei myötäile vain biologiaa. Älykkään ja tietoisen eläimen evoluutio ei ole yksisuuntainen prosessi. Se on dialektiikkaa. Siksi kulttuuerievoluutiossa muodotuu normeja, joista sitten kiistellään. Normi on diskurssi, se ei ole  fakta joka kumoaa tai vahvistaa biologiaa. Tässä siis olen eri mieltä Anderssonin kanssa.

Sitten tämä toinen. Siis "emme saa estää muita" eikä niin, että olisi autettava muita. Eivätkö tulijat sitten odota saavansa apua? Jotain parempaa? Turvaa ja elintasoa? Auttaminen tai siitä luopuminen ei ole valinnainen yksilöllinen kysymys, varsinkin jos asumme hyvinvointivaltiossa. Jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa jokainen tulee toimeen vain ja ainoastaan omillaan ja etuoikeutta puolustetaan vaikka väkivalloin, silloin luopuminen estämisestä riittäisi. Jokainen päättäisi keskenään kilpailevana yksilönä.

Paradoksi siis on, että mitä oikeudenmukaisempi yhteiskunta, sitä vaikeampaa avata rajoja estoitta. ( Eli kun sitä Amerikkaa niin tässä maahanmuuton avoimuudessa aina pidetään esimerkkinä, tämä on hyvä muistaa.)

Ehkä tässä on kysyttävä, onko (ideologisesti latautunut) kansallisvaltio "sukulaistunteen" yhteydessä jo vanhentunut ilmaisu. Onko lähes automaattinen mielleyhtymä niiden välillä vanhentunut? Olisiko "tulonsiirtoyhteiskunta" parempi? Enemmän todellsuutta kuvaava?

Toisaalta Andersson tässäkin sanoo ääneen tärkeän asian, tuossa ensimmäisessä kappaleessa (ja ehkä tämä onkin hänen viileän retoriikkansa tarkoitus). Minunkin on kysyttävä itseltäni, missä kulkevat omat ihmisyyttä määrittelevät rajani. Mitä ihmisyys saa minulle maksaa? Tähän on vastattava kaikkien, myös meidän "suvakkien". Nyt tuntuu, että edustamani väki vain uskoo kaiken kyllä järjestyvän. Silloin ihmisyyden hintaa ei koskaan tarvitse ajatella ja sen voi häivyttää diskurssiiviseen hämärään syyllistämään vastapuolta. Jään miettimään vastausta.

-
Lainaukset kirjoituskokoelmasta Enpä usko - ajatuksia ja kannanottoja (s. 153 ja 67), Siltala 2016; suomennos Sanna Mannisen.

Liitän tämänkin tähän: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/professori-kanniainen-hyvinvointiyhteiskunta-ja-vapaa-maahanmuutto-ovat-kestamaton-

KEVÄTTÄ ODOTELLESSA

"Ei vettä räntää rakkaampaa."


                                  Ahti Turunen, Kokkola

       

TOKSINEN IHMISYYS (lisätty viittaus Lena Anderssoniin 5.4.)

Mikä tässä ajassa riittäisi, että ihmisyydestä puhuttaessa välttäisi retorisen myötäilyn ansan? Mikään askeesi ei riitä, koska siinä vain vetäydytään pelistä, luovutetaan. Suorapuheinen autismi ehkä, mutta sitäkään ei voi valita. (Kyllä. Sillan Sagan pitäisi olla aikakautensa sankari, esikuvamme, uuden ajattelun malli.)

Mahdollisia ansoja riittää.

Kulttuurinen appropriaatio, toksinen valkoinen maskuliinisuus, heterous, käänteinen intersektionaalisuus... onhan näitä. (Tuo käänteisyys on oma määritelmäni, ei löydy Wikipediasta, intersektionaalisuus kyllä.)

On oltava tarkkana. Vaikkapa kulttuurisen appropriaation eli kulttuurisen lainaamisen varominen ei tietenkään ole ongelma silloin, kun kysymyksessä ei ole ihmisyyden loukkaus vieraassa kulttuurissa. Mutta kun voi olla. Oikeastaan käänteisyys sopii tuohon lainaamiseenkin. Se on lainaamista tai sitten tyrkyttämistä tilanteesta riippuen. Itseämme kriittisesti arvioivassa kulttuurissa edes ihmisyyttä ei saa tyrkyttää alistetulle yksilölle, jonka ei varmasti tiedä tuota meille niin itsestään selvää käsitettä käyttävän samalla tavalla. Siitä mistä ei voi puhua, on varalti vaiettava. (Kunnes vaikkapa kansannousu, esimerkiksi Arabikevät, todistaa yhteistä ihmisyyttä ja vapauttaa meidät kehämäisestä itsearvioinnistamme.)

Entä käänteinen intersektionaalisuus? Määrittelen sen niin, että omalle uskonnolliselle tai maalliselle arvomaailmalle vierasta ei oteta mielellään huomioon. Intersektionaalisuus kieltää sen, että hegemonisia risteymiä voisi käsitellä toisistaan irrallisina entiteetteinä. Tämän periaatteen hinta sitten on se, että jostakin on taas kerran varalti vaiettava, etteivät oikeat sanat väärissä kohdissa vie sanojaansa mukanaan.  Jonnekin ajattelun väärälle puolelle.

Käytännössä me kaikki syyllistymme laiskuuttamme ihmisyyden suhteellistamiseen. Mutta että se totuuden ja ihmisyyden itsensä nimissä häivytetään kaikenlaisiin retorisiin diskursseihin, on anteeksiantamatonta.

Lopuksi kiitokset kommentoijilleni Vesa Haapalalle ja Marjatta Mentulalle. He itse tietävät tämän luettuaan, miksi. Itse tietenkin olen vastuussa sanoistani. (Välttääkseni toksisen maskuliinisuuden huomautan, että nimet ovat aakkosellisessa järjestyksessä. Ellei sitten aakkostaminenkin ole tulkittavissa tiedostamattomaksi hegemoniaksi. Eikö tuota voisi joku tutkia!)



P.S. Lena Anderssonin kirjoitus Ongelma on pyhyys kokoelmasta Enpä usko kannattaa lukea tämän postaukseni mausteeksi.